Valitse sivu
Taiteilijatarinoita

Taiteilijatarinoita

Blonde à la Rose, Renoir, 1917

Kävimme katsomassa elokuvan Renoir. Melkoista söpöstelyä. Toki nautin kaikesta siitä kauniista, valosta, väreistä, sensuaalisuudesta, mutta huomasin myös katsovani koko ajan elokuvan “ohi”. Katsoin seinien värejä, savikulhoja, kaakeleita. Katsoin kankaita, sinivalkoista kannua, ateljeen ikkunoita. Katsoin puulajeja, leikkokukkia ja varsinkin ruokatarvikkeita. Mietin onkohan kuvauspaikkana ollut oikeasti Gagnes-sur-Mer Etelä-Ranskassa, jossa Renoirin tila “Les Collettes” sijaitsi. Maisemat ainakin viittaavat sinne. Elokuva viipyilee, on aikaa katsella ja pohtia.

Pierre-August Renoirin viimeinen muusa, ruusuinen punapää Dédé, on nätti kuin pieni nappi. Hänen kohtalonsa jää kiehtomaan, vaikka elokuvassa hahmo jääkin suun suipistelun tasolle. Ukko-Renoir on myös kaikessa vanhuuden viisaudessaan lievästi ärsyttävä. Reuman runtelema taiteilija puhuu pai-nok-kaas-ti kuolemattomia. Pojassa, Jean Renoirissa, tai siis häntä näyttelevässä Vincent Rottiersissa olen löytävinäni sävyjä. Ja keittiöhenkilökunnasta pidän, mutta minähän pidän aina keittiöhenkilökunnasta. Elokuvan erikoisin hahmo on pojista nuorin, sisältä haavoittuneen oloinen pikkuveli Claude.

Dédé, eli Andrée Heuschling, myöhemmin taiteilijanimeltään Catherine Hessling todella toimi Renoirin mallina hänen viimeisinä vuosinaan. Ja hän ja Jean Renoir avioituivat, ja tekivät elokuvia yhdessä. Heidän tiensä kuitenkin erkanivat, Dédé vetäytyi julkisuudesta, erakoituikin, ja kuoli yksin Pariisissa vuonna 1979 vain muutamia kuukausia Jean Renoirin jälkeen. Oli pakko kaivaa esiin liikkuvaa kuvaa, kuuluisa unikohtaus Jean Renoirin elokuvasta La Fille de L’Eau (1925). Koskettavaa katsoa noita kasvoja, nyt kun on tietävinään naisen elämäntarinasta enemmän.

Musée Renoir, Cagnes sur Mer
Päivän pokkari: Jean Renoir, “Renoir, isäni”, Tammi / Bon-pokkarit

Poutapäiviä Provencessa, osa 19

Poutapäiviä Provencessa, osa 19

Naapurikylä Lourmarinin renesanssilinnan kirjaston näimme vain ikkunalasin läpi. Lumoava silti.

Kiertelimme linnassa pari tuntia, sillä lapset saivat lipputiskiltä kysymyslehtisen, johon etsimme vastauksia hartaasti. Luulimme jo hetken helteen sekoittaneet Herra Kameran pään lopullisesti, kun hän kurkisteli ikkunoista ja väitti näkevänsä linnan puistossa venetsialaisia karnevaalihahmoja…

Lourmarin on valittu yhdeksi Ranskan kauneimmista kylistä. Kylän toripäivät, oikeastaan tuottajien markkinat, vetävät väkeä kauempaakin. Nobel-kirjailija Albert Camus on haudattu Lourmariniin, ja syyskuun kirjatapahtumassa, Salon du Livre de Lourmarin, vietetään Camus’n syntymän satavuotisjuhlaa näyttelyn “Albert Camus: de Tipasa à Lourmarin” merkeissä. Lue lisää, ja katso kuvia täältä.

Kyllikin kyydissä

Kyllikin kyydissä

“Mä olen taas vähän lukenut Kyllikki Villaa…”

Näin aloitin sähköpostiviestini Hangon satamajohtaja Paavo Lyytikäiselle, jota olen ennenkin pommittanut rahtilaivakysymyksilläni, villapäissäni.

Olen lukenut vuosien saatossa kaikki Kyllikki Villan matkakirjat, moneen kertaan. Vanhan rouvan lokikirja, pieni ajatuskokoelma Merilapsuus, Pakomatkalla-Toinen lokikirja, postuumisti julkaistu Myrskyssä – Kolmas lokikirja… Nyt viimeisimpänä sitten Äidin lokikirja, Kyllikki Villan matkapäiväkirja matkakumppanin ja tyttären Saara Villan kommentein ja täydennyksin. On todellakin valitettavaa, että Kyllikki Villa on kuollut, eikä vähiten siksi, että hän ei voi enää tuottaa meille matkakertomuksia. Voisin lukea aikojeni loppuun hänen mielenliikkeistään merillä.

(Mulla on myös ollut tutkija Ritva Hapulin essee Matkalla kotona. Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista. Mutta se on varastettu, ja epäilen samaa, ilmeisen sivistynyttä roistoa, joka myös vei munakuppini…)

Mutta asiaan. Kärsivällisessä vastauksessaan Paavo Lyytikäinen valitettavasti kertoo, että Hangossa pysähtyvissä rahtialuksissa on vain tusinan verran matkustajapaikkoja, jotka on järjestään varattu laivoja käyttävien kuljetusliikkeiden rekkakuskeille.
Helsingistä, ja Naantalista (perhana), pääsisi Finnlinesin kyytiin, mutta se taas ei ole ihan sama asia. Niin että pysyn nyt ainakin hetkellisesti jalat maassa. Olen kyllä joskus esittänyt ajatuksen Hangossa, kaijassa, rahtilaivan kannella järjestettävästä Kyllikki Villa -kirjallisuustapahtumasta, jossa istuttaisiin villahuopiin kääriytyneinä, juotaisiin (terastettyä) teetä ja joku kiva lukisi Kyllikki Villan matkapäiväkirjoja ääneen… Pitääkin laittaa viestiä Paavo Lyytikäiselle!

Äidin lokikirjasta muuten opin, että Kyllikki Villa (yhdessä Kirsti Rannikon kanssa) on tosiaankin kääntänyt Julia Childin Ranskalaisen keittiön salaisuudet. Ryhdyin lukemaan keittokirjaklassikkoa eilen illalla, ja luinkin sitä sitten pitkään, kuin romaania. “Keittiön työvälineet. Keittiömestarin pannussa (poêle) on loivasti viettävät reunat, ja sitä käytetään hienojakoisen ruuan, kuten simpukkain ja kananmaksojen ruskistamiseen ja käristämiseen; kun siinä on pitkä varsi, sitä on helppo ravistella, mikä on parempi kuin että ruokapaloja käännellään.” Ymmärättehän.

Mikä taas johti siihen, että tilasin vahingossa Julia Childin muistelmat My Life in Paris. (Ehkä mä lähdenkin Pariisiin, enkä rahtilaivalla … jonnekin?) Ja koska kaikki aina kiertyy jollain kummallisella tavalla yhteen, pudotin vielä Hanhensulan ravintolan aamulla kirjahyllystä varpailleni ja huomasin, että sielläkin on Kyllikki Villan artikkeli, Kyllikin korvasienet.

Miten mä nyt sitten taas selitän Book Clubilleni seuraavassa tapaamisessa syyskuussa, että en taaskaan ole lukenut vuorossa ollutta kirjaa (Amos Oz, Scenes from Village Life) vaan jälleen keittokirjoja…

Päivän linkki: Hangon satama eli Port of Hanko: “Water without ice, please.” 😀

Poutapäiviä Provencessa, osa 18

Poutapäiviä Provencessa, osa 18

Paitamekosta Provenceen. Tuli ihan kauhea ikävä kesäkuuta ja muistin, etten ole edennyt matkakertomuksessani vähään aikaan.

Muistatteko superkuun? Se paisteli myös meidän pihallemme, ja rietasteli ikkunain takana niin paljaana, ettei nukkumisesta meinannut mitään tulla.

Yhtenä superkuuiltana teimme uunikalaa ja vedimme tietokilpailuita.

Olen jostain syystä arastellut kokonaisen kalan ostamista matkoillamme. Ihan turhaan. Nämä hopeakyljet eivät edes olleet kunnon kalakaupasta, vaan Leclercin eli supermarketin tiskiltä. Rohkaistuin silti pyytämään myyjää siivoamaan kalat (nettoyer et vider, s’il vous plaît), ja sen jälkeenhän kaikki olikin sitten helppoakin helpompaa. Ja muovikassiin sujauttivat vielä kaupan päälle sitruunan.

Huuhtele kalat, täytä fenkolilla, sitruunaviipaleilla ja yrteillä. Lorauta oliiviöljyä päälle. Kypsennä uunissa. Söimmekö juuri tuolloin alkupalaksi vihreitä papuja ja keitettyjä munia? En muista varmasti, mutta hyvin olisivat ainakin sopineet!

Nyt muuten vilahtaa kuvissa myös uutukainen korurintamalta, syntymäpäivälahjaksi perheeltä saatu Ozin hopeakettinki, jota olen himoinnut jo pari vuotta. Ja katsokaa mitkä rusketusraidat oli kuuluisa peukalosormukseni jo tuossa vaiheessa kesää jättänyt!

Haluatko lukea kootusti matkakertomuksen aikaisemmat osat? Siinä tapauksessa klik.