Valitse sivu
Viisas Tove

Viisas Tove

Hesarin uusin Teema on omistettu Tove Janssonille. Todella hieno liite, suosittelen hankkimaan, jos se ei sinulle jo tullutkin. Saan iloa jo tietenkin pelkästä Tove ateljeen kuvista ja kuvailuista, sehän on tämmöisen ateljee- ja taidetarvikenarkkarin taivas.

Mutta sitten, ennen kaikkea, Teemassa on kirjailija Eeva-Kaarina Arosen artikkeli “Muumimaailman selitys”, joka sai minut mietteliääksi, ja helpottuneeksi, ja hiukan iloiseksikin.

Aronen kirjoittaa:
“Vapauden ja riippuvuuden hankauskohta synnyttää myös ahdistuksen. Ahdistus on keskeinen osa Muumilaakson elämää – sitä voisi sanoa melkein laakson asukkaan perustunteeksi. Sitä koki Vilijonkka, joka pelkäsi pyörremyrskyä. Sitä koki koira Surku, joka halusi ulvomaan susien joukkoon, ja sen tunsi ytimiään myöten postimerkkikokoelmaansa alati kartuttava Hemuli, joka tahtoi olla jotain, mitä hän ei missään nimessä ollut: purjehtija, joka ohjaa avaralla merellä venettään.”

Ja:

“Jansson kuvaa yhä uudelleen samaa kivun ja vapautumisen hetkeä, joka sarastaa, kun rakkaasta orjuudesta pitää luopua.”

Ja:

“Maailmassa on ehkä mahdollista elää ilman, että yrittää ottaa sen valtaansa.”

Artikkelissa on monta muutakin kohtaa, jotka alleviivasin; en olekaan tulossa hulluksi, olen vain MUUMILAAKSON ASUKAS! 🙂

Grilli kuumana, viini kylmänä

Grilli kuumana, viini kylmänä

Lähempi tarkastelu osoittaa, että pihalla syötiin grillattua parsaa, hevosmakkaroita, ja erään omia eväitä eli juustonakkeja, joita se hurmaa itselleen lihakauppiailta kautta maan.
Alaïs on ainakin meidän viinikauppamme valikoiman roseista paras.

Multasormi vauhdissa

Multasormi vauhdissa

Vikaistaanpa takapihalle. Tuo kivipenkki on siis se ainoa kylvömaani, mutta edes sitä en osaa laittaa. Via Gardenin Hangon Yrtit-paketin tyypit ovat sentään sinnikkäitä pikku kikkarapäitä, ne eivät lannistu vaikka niiden uusi emäntä onkin hiukan enemmän kallellaan kynsien mustaksi värjäämiseen, kuin kynnenalusten. Olen saanut siirrettyä yrtit ruukkuihin, josta odotan Nobel-palkintoa hetkenä minä hyvänsä, ja lopusta on Hangon aurinko ja satunnainen kesäsade pitänyt huolen.

Kukkapenkkini (miinus ne kukat, joita ei vielä ole) on älykkäästi sijoitettu suuren puun alle (tai oikeastaan ympärille), joten varjoisa kasvupaikka on taattu. Sen sijaan esimerkiksi talomme aurinkoisella päätyseinällä ei kasva kuin vanhoja tiiliskiviä ja kuki kuin satunnainen roseviinipullo. Nerokasta.

Mitä tuohon penkkiin voi laittaa? Kuunliljoja sinne tuuppaasi yksi ystäväni, viime vuonna. Mutta en oikein pidä niistä (saako näin sanoa?). Ne ovat pelottavia taikurinhattukasveja. Toinen ystäväni toi (ja istutti, ja nauroi maankaivuulusikalleni) semmoista kauniskukkaista, pienilehtistä kallionkolokiipeilijää, josta pidän valtavasti. Toivottavasti se suostuu lisääntymään ja täyttämään maan. Muuten siellä kasvaa nyt ihan itsekseen, tai viime kesän jäljiltä, erinäisiä minttutupsuja, ruohosipulimättäitä, jousipyssyn nuolia ja muita tunnistamattomia lentokyvyttömiä objekteja. Mitä sitten oikein haluaisin? Haluaisin laventelipellon, tomaatteja ja kunnon ryytimaan. Auta!

Ai niin, ja onhan vielä vierastalon (keskimmäinen kuva) terassi (ruusuruukkuja?) ja sen reunalla, sireenien alla myös pieni kivillä reunustettu penkki. Tänään näin, että viime vuoden orvokit olivat talvehtineet, ja työnsivät pikkunaamojaan esiin. Hurmaavaa, yllättävää, ja helpottavaa. Muuten; eräs vuosikymmeniä Espanjassa asunut ystäväni sanoi, että sireenien tuoksu muistuttaa appelsiinipuun tuoksua. Sen jälkeen olen suhtautunut niiden kukintaan vieläkin suuremmalla intohimolla. Nyt on vain niin, että täällä edelleen hyisen meren rannalla joudun jännittämään, ehdinkö kokea sireenien kukkatulvan ennen matkaamme. Aikaa on kaksi päivää…

Katoksen alla

Katoksen alla

Tähän aikaan keväästä (kesästä!) suunnittelen suuria takapihani suhteen. Kuinka rakennamme sinne katoksen, jota pitkin tuoksuvat köynnökset kiipeävät, pitkä pöytä notkuu upeita saviastioita, kynttilät palavat isoissa pulloissa, pellava hulmuaa ja kaiken yllä keinuvat vienossa iltatuulessa maagiset värivalorimpsut… Elokuun lopussa istun edelleen paljailla puurappusillani, vieressäni pieni ruukullinen yrttejä ja lasillinen valkoviiniä.

Tuore Coté Sud on taiteltu, alleviivattu ja ympyröity sinisenkirjavaksi. On hyvin, hyvin kiihdyttävää lukea ajankohtaisista kulttuuririennoista, kaupoista ja kahviloista, joihin voi ihan hyvin sijoittaa itsensä muutaman päivän päästä.

Kansia

Kansia

Ensin tyttäret kävivät katsomassa uuden Gatsbyn (olenkohan kehunut kylliksi Hangon elokuvateatteria, Kino Olympiaa, joka marssittaa kaikki merkittävät Suomen ja jopa maailmanensi-illat Hankoon reaaliajassa?) ja sitten seuraavaksi Herra Kamera. Minä kävin lainaamassa Kultahatun kirjastosta, vain huomatakseni, että se löytyy yhdestä kirjahyllyistäni.
Minusta elokuvat ovat oiva sisäänheitto klassikkokirjoihin; teiniprinsessat hamuavat nyt kesälukemisiksi Victor Hugon Kurjia, Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, Marie Antoinetten elämäkertoja ja Fitzgeraldia. Saa nähdä miten käy, kun musiikki, puvustus ja puitteet pitää kuvitella paikoilleen ihan itse, mutta silti!