Valitse sivu
Matkaseurue

Matkaseurue

Upea Outi Heiskanen, upeassa Wäinö Aaltosen Museossa, WAMissa, Turussa.

Rakastan museon pintoja, tasoja, valoa tietysti, pientä sisäpihaa suihkulähteineen. Aulaa, kirjoineen ja kalusteineen, paimentolaismattoa. Todella kaunista.

Näyttely Outi Heiskanen- Matkaseurue avoinna 23.2.2014 saakka.
Lisäksi käythän katsomassa päänäyttelyn kainalossa viiltävän liikuttavan Aapo Huhdan valokuvasarjan A Bird in a Cage, kuvia lapsista aikuisuuden kynnyksellä. Se sohvalla tuimana venyvä tyttö… mä niin muistan sen tunteen! (Mutta kiirehdi, valokuvanäyttely päättyy jo 5.1.2014.)

Ja he elivät elämänsä loppuun asti

Ja he elivät elämänsä loppuun asti

Meillä oli pieni hypähdys arjesta juuri ennen joulua. Toimimme kuten me aina toimimme, eli hetken mielijohteesta, kun yhtäkkiä huomasimme a) olevamme ilman lapsia b) tulevamme joulujärjestelyistä sekopäisiksi hetkellä millä hyvänsä. Lähdimme siis vahingossa Turkuun.

“Me voidaan tehdä ihan mitä vaan, me ollaan nuoria, villejä ja vapaita!”, sanoi Herra Kamera ja painoi kaasua .”Tai ainakin villejä ja vapaita. Noh, villejä. Äh, antaa olla…”

Meillä on kuulkaa ollut sutinaa tuon Herra Kameran kanssa nyt 20 vuotta. Se oli joulun aikaa armon vuonna 1993 kun me veivasimme edes takaisin, kun emme kumpikaan oikein ottaneet ymmärtääksemme, että kuulumme yhteen. Kahta erilaisempaa kakaraa sai hakea. Se oli sitten Kallessa kun mä kailotin musiikin yli, että nyt joko ollaan tai sitten ei olla ollenkaan, ja Herra Kamera sanoi, että no ollaan vaan.

Takaisin Turkuun. Me veimme tavaramme hotellille, kiertelimme laiskanlaisesti kauppoja ja kauppahallia, viipyilimme Akateemisessa ja kilistelimme Tintån tiskin kulmalla yhtäkkiselle joutilaisuudellemme. Illallisaikaan tultaessa kävimme virkistäytymässä hotellilla ja kipitimme paksujen pisaroiden lomasta hyväksi todettuun Sergio’siin. Söimme suurella nautinnolla, saatoimme juoda hiukan viiniäkin, puhuimme paljon ja päätimme jälkiruoan sijaan kävellä katsomaan mikä ihme se punainen mylly siellä toisella puolella jokea hohkaa.

Sataa siis vettä. Me lonksuttelemme jokivartta käsikynkkää, sitten sillan yli. Naurattaa jotenkin kaikki. Mäellä, eräänlaisen kivirinteen huipulla seistä loilottaa todellakin paikallinen Moulin Rouge. Mutta sen oikealla puolella on kauhia autotunneli, eihän sieltä pääse ylös? Me seisomme ja tuijotamme kivikasaa ja ryteikköä, ja Herra Kamera on ehdottomasti sitä mieltä, että nyt mennään kun kerran meillä on mysteeri ratkaistavana. Yritän piipittää jotain parhaista kujakissan kengistäni, mutta naukumiseni kaikuu kuuroille korville. Siellä se painelee jo, takin lieve vain heilahtaa oksien välistä. Jupisten konttaan perään, ja teen selväksi, että jos meille jotain sattuu, ja meidät täältä joutomaalta löydetään, niin lapset ainakin tietävät sanoa, ettei äiti olisi koskaan vapaaehtoisesti lähtenyt hienoissa mokkasaappaissaan niin älyttömälle taipaleelle. Tai luontoon ylipäätänsäkään.

Luikasteltuamme yli kivien ja lahoavien puunrunkojen ja läpi niljanteisten lehtikasojen me pääsemme kuin pääsemmekin lopulta kukkulan laelle, kuraisina, mutta onnellisina. Puikkelehdimme vielä pienen turkulaisviidakon ja rautalanka-aidan tapaisen virityksen ohi ja tupsahdamme tuulimyllyn pihalle… Samppalinnan Kesäteatteri!? Ja aivan hemmetin leveä ja asfaltoitu ja LOIVA tie, joka johtaa perille saakka ihan meidän “reittimme” vasemmalta puolelta.

Nauramme niin että kekotamme kaksinkerroin ja otamme sitten itsestämme kuvia myllyn edessä, ja Matti ja Teppo-julisteen edessä, ja rinteemme jyrkänteellä. Kuvista ei tietenkään saa enää seuraavana päivänä mitään selvää, pilkkopimeässä otetuista…

Palaamme – tällä kertaa tietä pitkin – majatalollemme puujalkavitsejä viljellen (“Samppalinnan Kesäteatteri, ei huonojalkaisille, etenkään talvella”) ja saamme vielä pienet tyrskähdykset aikaisiksi hotellin skeittikieltokylteistä: “Mill mää ny sit jatkan”, naurattaa Herra Kamera kehnolla imitaatiollaan nuorikkoaan, ja me hoipumme naurusta ulvoen huoneeseemme.

Niin että sitä mun piti vaan sanoa, että on se kyllä hyvä kun vielä 20 vuoden jälkeenkin naurattaa. On nimittäin itkettänytkin välillä. Siis jaksaa, jaksaa nuoriso, vielä joskus tekin pääsette Samppalinnan Kesäteatteriin!

Katson autiota hiekkarantaa

Katson autiota hiekkarantaa

Hangossa on 30 kilometriä hiekkarantaa, senhän te jo tiesitte. Mutta kaikkia rantoja te ette ehkä tunne, ja siksi teillä on Kirjatoukka.

Kolme ylintä kuvaa ovat Vedagrundetin rannasta, ja loput Lappohjan dyyneiltä.

Täktomintien varrella sijaitseva Vedagrundet on yleinen uimarantakin, mutta minä olen harvemmin siellä käynyt kesällä. Sen sijaan me vaapumme sinne tuulta vasten silloin kun leijasurffaritkin, makaamme heinikossa huppu päässä, keräämme simpukoita, käymme kallioisessa kärjessä sivelemässä vanhan, harmaan kalavajan seiniä. Joskus vesi on niin matalalla, että lähimmälle luodolle voi kävellä, nyt tyrskyt ylsivät melkein hiekkavalleille asti. Purjeet paukahtelevat, vaahtopäissä miehet näyttävät tuskin koskettavan vettä.

Lappohjaan ajetaan sitten viedä edemmäs (Hangosta katsottuna) ja parkkipaikalta kävellään uljaan, puhtaan metsän läpi kunnes meri tulee vastaan. Paristakin paikasta laskeutuvat pitkät rappuset rannalle. Ja rantaa piisaa, ja mäntyjä, jotka roikkuvat dyyneissä kiinni henkensä kaupalla. Vesi velloo täälläkin nyt korkealla. Rannalla on ihmeellistä purppuran väristä hiekkaa, joka muualla maailmassa on melkoinen nähtävyys, kuten vaikkapa Pfeiffer Beachilla Californiassa. Täällä saat näin sesongin ulkopuolella ihailla sitä, ja kylmästä smaragdisena ja jo hiukan notkeana keinuvaa vettä ihan itseksesi. Purppurahiekkaa esiintyy (kuulemma) nimenomaan talvimyrskyjen jälkeen ja se on (käsittääkseni) jotain rauta- tai metallipitoista maa-ainesta, joka valuu maan uumenista rannalle, sekoittuu valkoiseen santaan ja saa kulkijan hämmästymään syvästi. Kyllä luonto on ihmeellinen.

Meri, voi meri. Sen tuoksu, aaltojen ikiliikunta, loputtomuus, iättömyys, kaiken symboliikka. Alati vaihtuvat sävyt. Kyky hioa kiveäkin. Ehkä kuitenkin kaikkein eniten rakastan meren ääntä.

Kaikki kuvat Tapaninpäivältä. Kuka kesää kaipaisi, kun joulukuussakin on näin kaunista!

Joulun tuoksu

Joulun tuoksu

Meillä oli ihana, rento ja rauhallinen joulu täällä keskenämme, minä ja mun suloiset, pienet jouluihmiseni.

Aattona, joulurauhan julistauduttua kaupungintalon parvekkeelta, säntäsimme mukaan kaapatulla porukalla meille sateelta suojaan ja kokeilimme Suvin joulujuomaa, joka olikin ihan täydellinen karpalonraikkaudessaan, appelsiinisena, kuplivana. Muuten sitten joulun suosituin juoma kaiken suolaisen ja makean kyljessä olikin San Pellegrino, joka vihreässä lasipullossa ja tähtikorkilla meni ihan joulukoristeesta!

Joulun peli on ollut Scrabble, joulun tuoksu(kynttilä) True Grace’n Conifère, joulun kukka mistelinoksa, joulun maku jänisterriini, joulun ääni Leonard Cohen ja joulun värit oranssi, pinkki ja petroolinsininen.

Nyt puuhaamme jo Uuden Vuoden kekkereitä, hauskaa!