Valitse sivu
Tiikeriäidit

Tiikeriäidit

Sillä aikaa kun perhe siivosi alakerran, kävi kaupassa, haki ja koristeli virpomisvitsat ja laittoi ruoan tulelle, minä luin kirjan.

En ihan ymmärrä Amy Chua’n kirjasta aikoinaan noussutta haloota. Hyvähän se on, että lapsille asetetaan odotuksia, jopa vaatimuksia. Itse teen niin aivan liian harvoin. Olen laiska, laiska äiti. Ei kai kukaan nyt tosissaan oleta, että tarkoitus on omaksua sellaisenaan Amyn perheen riivattu rytmi. Ja harvalla perheellä tuohon kaikkeen on mahdollisuuksiakaan; rahallisia, kyvyllisiä, henkisiä, fyysisiä.

Ja hänhän kirjoittaa mielettömän rehellisesti ja itsekriittisesti, koomisestikin!, omasta kiinalaisäidin obsessiostaan ja sen toteutuksen osittaisesta surkeasta epäonnistumisesta. Mutta miettimään se totisesti pistää. Onko oma “kyllin hyvä”-kasvatukseni riittävä evästys elämään, olenko jättänyt potkimatta lapset löytämään oman erityisyytensä? Olemmeko tyytyväisiä liian vähään? Totuus on varmasti jossain välimaastossa.

Minä huomaan olleeni pari kertaa “Tiikeriäiti”.
– Olen saanut raivarin nimenomaan noiden virpomisoksien kanssa kerran. Ei vain mene jakeluun, että mennään koputtelemaan naapureiden oville ja nyhtämään namusia tai jopa kolikoita jollain kulmalta reväistyllä risulla huitoen. Jos virvotaan, niin virvotaan kunnolla. Meillä on tänä vuonna kauniimmat oksat kuin koskaan. (Minulla ei niiden kauneuteen ole osaa eikä arpaa, paitsi läksytyksen muodossa. Minulla on sama hankala suhtautuminen pääsiäiseen kuin jouluunkin.)
– Olen useinkin koulun kevät- ja joulujuhlissa kihissyt kiukusta kun lapsilta ei vaadita löysää käsien pään päällä heiluttelua enempää esityksissä. Miksi sitä pitäisi tulla katsomaan, mummoja myöten? Panostakaa, tai vedetään vain se Suvivirsi, please.
– Olen työelämässä nähnyt muutamia esimerkkejä nuorista, jotka kertakaikkiaan pitävät itseään niin erinomaisina ilman mitään näyttöä, että he voivat vaikka tulla töihin milloin sattuu, kunhan ovat saaneet unta lempilapsi-palloonsa tarpeeksi. Ja äiti soittaa työnantajalle ja sanoo, ettei saa suuttua, kun vaavi on vähän väsynyt kun se pelasi kolmeen asti pleikkaa.
– Ja sitten päästäänkin lempiaiheeseeni, lasten ravintoloissa käyttäytymiseen… Mutta ehkä nyt annan olla.

Nyt lapsukaiseni, esikoista lukuunottamatta (joka on sentään käsityömessuilla Turussa), notkuvat läppärillä ja katsovat toisella silmällä dvd:tä. Hyökkäänkin heidän kimppuunsa, ja vaihdan vempleet vähintäänkin Sudoku-vihkoihin, ellen sitten löydä äkkiä viulua jostain ; )

Bonus: Lue Amy Chua’n tyttären kirje äidilleen ja lukijoille, kaiken arvostelun jälkeen. Ja tästä klikkaat itsesi Sophian blogiin.

Vain yksi yö

Vain yksi yö

Yövyimme viimeksi Helsingin-reissullamme Havenissa, joka on toinen lempihotelleistamme Helsingin humussa. Kämpinhän ovat onnistuneet jo pilaamaan…

Meillä ei jäänyt kuin muutama tunti kahdenkeskistä aikaa, kun kummallakin oli aikataulu piukalla tapaamisista, mutta me käytimme ne tunnit hyvin. Lukemiseen 🙂

Jos katsot oikein tarkkaan, näet munakupin heijastuksessa Kirjatoukan kajahtaneen nutturan ja Herra Kameran ohikiitävän hahmon.

Että muistamme

Että muistamme

“Luen Los Angeles Timesin joka päivä. Newsweek-aikakauslehden joka viikko, ja niin paljon romaaneja kuin vain ehdin. Minulla on IBM:n sähkökirjoituskone, jota käytän mielelläni. Kirjoitan päivittäin päiväkirjaa. Pidän kirjoista, kissoista, mukavista ihmisistä, hyvästä ruoasta, viskistä ja joskus ginistäkin, kirjoittamisesta, yksin olosta. RAKASTAN: aviomiestäni, neljää lastani, sisariani, viikottaista työpäivääni kirjakaupassa, auringolaskuja, merenlahtea talomme edessä, Jaguariani, Mary Hallia (nyt), ja itseäni (joskus).”

– Dorothy Deanne Keaton Hall (Diane Keatonin äiti) kirjassa “Nyt ja aina” (Otava).

Vaikka sydämeni pamppailikin maanantaina kirjastossa, enkä meinannut USKOA onneani, kun Diane Keatonin “Nyt ja aina” odotti minua hyllyllä, niin tämä kirja on pakko saada omistaa. Alleviivata, taittaa sivujen kulmia… omistaa.

Silmänruokaa

Silmänruokaa

Silmänruokaa on aivan uudenlainen keittokirja, joka innostaa
ja rohkaisee ruoanlaittoon. Jokaisen annoksen ainekset ja
valmistusvaiheet on purettu yhdeksi kauniiksi valokuvaksi.
Keittiössä ei tarvitse noudattaa reseptejä pilkuntarkasti. Tärkeintä
on uteliaisuus ja kokeilunhalu – ja se ihana hetki, kun tuntikausia
liedellä porissut keitos on valmis maistettavaksi.”

Silmänruokaa, Marina Ekroos, WSOY. Kirja julkaistaan ensi viikolla. Katso myös Facebook-sivut!

P.S. Kuulostaako nimi tutulta?

Pala aamuksi

Pala aamuksi

Lauantaiaamuna aamiainen oli vähän niin tai näin, jääkaappi kurni tyhjyyttään. Tai niin me ensin luulimme. Mutta kun sitten löytyi päivän vanhaa leipää, kaksi tomaattia, yrtinjämät, pari ruoanlaitosta ylijäänyttä pekonisiivua, munia ja koppura parmesaninpala, niin juhlat olivat valmiit.

Paahda pari saksittua pekonisiivua ja vanhaa leipää valurautapannulla, paista lopuksi kyljessä pari munaa. Mausta suolalla ja pippurilla. Kumoa keoksi kahdelle lautaselle, lisää tomaattikuutiot (ilman siemeniä), pirskottele pari tippaa hyvää oliiviöljyä, riivi tinjaminlehtiä ja raasta kruunuksi pari ropsahdusta parmesania.

Kupliva olisi sopinut kaveriksi, mutta sitä nyt ei sentään ollut.

Facebookin puolella kysyimme, onko blogimme resepteistä ollut iloa? Oletteko poimineet jonkun jo kokeiluun? Jos niin minkä? Kysytään täälläkin.

Kirja: The Perfectly Imperfect Home, Deborah Needleman