comment 1

15 vuotta sitten, osa 7

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

KIRJE 31.3.2005, vuokrakämpällä

Taivaallista! Siis se, että voi ottaa ja kävellä postiin, kirjakauppaan ja leipomoon! Tein niin tänä aamuna. Jätin yskäiset tytöt kotiin ja käärin yskäisen pojan untuvapeittoon ja tungin rattaisiin. Untuvapeitto oli kyllä liioittelua, ulkona on ainakin + 10 C. Mieletön kevään tuoksu ja meri välkkyy jäistä vapaana.

Kaikki tarpeellinen on lähellä. Koko kaupunki on kuin täydellisestä sadusta. No okein, onhan täälläkin käsittämättömiä arkkitehtonisia ratkaisuja ja sen sellaista, mutta nyt alkuhuumassa tuntuu kuin kävelisi elokuvassa. Meidän kotikadun eli Bulevardin päässä ovat kirkko ja vesitorni, ne näkyvät joka puolella ja varsinkin kirkkaan oranssi vesitorni markkeeraa mulle koko kaupunkia. Iltavalaistuksessa ne ovat kuin kulissit. Ja sitten onkin meri, eikä mitään muuta. Tykkään elää ikään kuin maailman laidalla. Ehkä sitten kun en ole enää näin väsynyt näen sinne meren taaksekin. Siellähän aukeaa koko Eurooppa!

Mutta nyt en lähde täältä minnekään.

Mutta ei mulla ole harhaluuloja. Varmasti tulee kulttuurishokkejakin. En ole koskaan asunut pienessä kaupungissa. Koitan muistaa koko ajan, että täällä kaikki tuntevat toisensa, sana kiertää. Olen mielessäni arvellut, että minua kutsuttaisiin täällä ”se helsinkiläinen, joka ostelee samppanjaa tavallisena tiistaina”.

Oikeasti kaikki ovat ihan mielettömän mukavia. Apua saa pyytämättäkin, autot pysähtyvät aina antamaan tietä ja kaikki toivottavat lämpimästi tervetulleeksi Hankoon. Me saamme lisäpisteitä kun muutimme tänne vakituisesti ja toimme vielä kolme lasta mukanamme. Sitä nämä hankolaiset vain ihmettelevät, että kuinka kestämme tätä hiljaisuutta. Voi kun tietäisivät, minua tylsempää tyyppiä saa hakemalla hakea, enhän tehnyt mitään stadissakaan!

Olen löytänyt pojalle muskarin ja tytöille telinevoimistelun. Maarit Hurmerinta esiintyisi lähikapakassa ja elokuvateatterissa menee uutuuselokuva Lentäjä. Kirjasto on aivan ihana, gallerioita on useita ja ravintoloissa hyvä ruoka. Mikä runsaudensarvi!

Nyt tulee jo liikaa hehkutusta. Lupaan raportoida myös takapakeista. Onhan niitäkin. Lapset ovat siis kauheassa köhässä eivätkä pääse ulos (ihanaan leikkipuistoon vinosti vastapäätä), kiipeilevät seinille. Poika itkee, kuten on itkenyt kuusi kuukautta. Parkkosella ja minulla tulee vähän väliä kinaa milloin mistäkin. Ajasta, rahasta, nukkumisesta.

Olen siinä mielessä toivoton tapaus, että ajattelen kaiken muuttuvan, kun muuttaa. Eihän se niin mene, lapset sairastelevat unelmakaupungissakin, eikä minun pinnani pitene millään.

Nyt jatkan pienen tauon jälkeen: päästin tytöt kuitenkin ulos, kirjastoon käymään (se sijaitsee kulman takana, tietenkin). Kun he palaavat kirjastosta, saavat he kipaista vielä postiin (kadun päässä) viemään tämän.

Huh. Käsin kirjoittaminen on raskasta ja hidasta.

1 Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.