comments 4

15 vuotta sitten, osa 6

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

MAALISKUU 2005

Olen aivan ylikierroksilla, on niin paljon kaikkea, iloa ja surua. Perjantaina Tomin täti kuoli auto-onnettomuudessa, lauantaina oli tyttöjen synttärijuhlat tarhakavereille ja koko eilinen oltiin Hangossa toimittamassa miljoonaa asiaa.

Tomin täti oli 52-vuotias, juuri saanut hartaasti odotetun ensimmäisen lapsenlapsen, tosi tosi surullista.

***

Huono omatunto, kun en ehdi kommentoida ihanaa kirjoitustasi. Tulin ajatelleeksi, että inhoan ehkä käyttöohjeita, koska inhoan koneita. Ristiriitaista, sillä en todellakaan kuvittele tulevani toimeen ilmankaan ja sain melkein orgasmin kun sain pyykinkuivurin. Nyt kun suunnittelen Hangon taloa olen ihan raivona kun kaikille koneille pitää olla paikka, vaikka mä haluaisin vain kiviseinät, takan ja kylpyammeen.

Minä kirjoitan vielä lisää, älä huoli, kyllä tämä tästä. Apua, onkohan siellä vuokrakämpässä nettiyhteyttä, ei varmaankaan?

***

Tulisitko todella minun kanssani pakkaamaan? Kiitos mielellään! Tai en tarvitse niinkään pakkausapua, vaan jonkun, joka istuu sohvalla teemuki kädessä, pitää seuraa ja antaa neuvoja.

***

Ajattelen niin, että surua on oltava, jotta ilo tuntuisi ilolta, mutta ikinä koskaan milloinkaan en haluaisi surullisten asioiden koskettavan liian läheltä. Uhraanko siis ventovieraita? Ei kai sentään niinkään…

Ihminen on siitä kummallinen eläin, että osaa (muistaa) arvostaa elämäänsä vain silloin kun se joltain läheiseltä pois riistetään. Silloinkin vain hetken verran, kunnes vajoamme taas samaan “mulla on liian pienet sukkahousut”-vikinään. Surulliset uutiset koskettavat, riipaisevat ja ovat toisinaan repiä sydämen rinnasta. Ne saavat vannomaan, etten enää koskaan valita turhasta, äyski miehelleni, nalkuta lapsille. Mutta kuitenkin kaikki on taas pian ennallaan. Olemme sopeutuvaisia, arpemme paranevat, pystymme jatkamaan matkaa.

Kaikilla ihmisillä on merkitys, he jättävät jäljen, oli heidän elämänpolkunsa minkä pituinen hyvänsä. Jokainen ihminen, maailman sormenjälki.

Mutta oppia pitäisi, näistä kokemuksista, oppia rakastamaan elämää!

***

Tänään taas pakkaan, pakkaan, pakkaan. Parkkonen ja veljeni lähtevät viikonlopuksi Hankoon purkamaan kattoja ja seiniä, mutta sitä ennen meille tulee vielä illallisvieraita. Ja seuraavat sunnuntaina. Toivottavasti ihmiset eivät oleta, että kokkaan kuuden ruokalajin illallisia täällä pahvilaatikoiden keskellä.

***

Elämää ei minusta mitata elinvuosissa, vaan siinä ELÄMISESSÄ. Sanoinkin sulle kerran, että silloin tuntui, etten elänyt, vain olin. Nyt tunnen eläväni, vaikkakin iskin pääni juuri rautatankoon ja olen uupumiskuoleman partaalla. Mutta helvetin ELOSSA minä olen!

***

Sitten kun ei ole enää mitään valitettavaa, ei kai ole enää mitään muutakaan. Mutta myönnettäköön, voisin useammin sanoa ääneen myös ne asiat, joista olen kiitollinen.

Olen kiitollinen vedenkeittimestä.

***

Parkkonen on innoissaan, omalla hermostuneella tavallaan. Hän sietää huonosti kiirettä ja tämän sorttista painetta. Hyvä, että lähtee sinne Hankoon viikonlopuksi ja antaa mun myllätä rauhassa. Sanoinkin veljelleni, jota nyt aivan RAKASTAN kun sain tietää että hän osaa piikata, että syökää pizzaa, juokaa olutta ja nukkukaa ensin, huomenna sitten energianpurkua seiniin ja lattioihin.

***

Parkkonen ja veljeni olivat siis Hangossa ja saivat paljon aikaiseksi. Kaikki sukulaiset ja ystävät ovat ihan että voi voi kun ne raataa siellä, onpa ne ahkeria, kuinka ne jaksaa, blaa blaa blaa… eikä kukaan, KUKAAN ihmettele miten minä olen saanut kaiken yksin pakattua, enkä pelkästään pakattua, vaan KASEERATTUA, kolmen kakaran pyöriessä jaloissa, edes nukkumatta öisin. Kundit saivat sentään tehdä hommia rauhassa, istua alas pizzalle ja kaljalle, nukkua. Tämä pakkaaminen on taas sitä vitun näkymätöntä työtä. Kukaan ei kiitä, ei arvosta. Siinä missä Parkkonen saa käydä uuden ja innostavan kimppuun, minä pyöritän näitä vanhoja paskoja täällä.

Kävin lasten kaikki miljoonat pikkuaarteetkin läpi, se on hidasta ja raastavaa. Mikä oikeus minulla on määritellä mikä on tärkeää ja mikä ei? Mutta kun ihan kaikkea ei voi säästää.

Selkää särkee, ja päätä.

***

Löysin pinon kirjeitä ihailijoiltani, ajalta, kun olin nuori.

Se PIRISTI!

***

Kiitos eilisestä Jaja. Kiitos pakkausavusta, kiitos herkuista. Ihanaa kun olit.

Poika hillui taas koko yön, en käsitä mikä sitä riivaa. Kuten näit, se on tyytyväinen poika päivisin, syö hyvin, nukkuu päiväunet reippaasti. Mutta öisin…

Huusin nuorena aamulla kello viisi juhlien jälkeen kavereille, että nukkuminen on TYLSINTÄ MITÄ TIEDÄN, ehkä tämä on kosto siitä?

Oikeasti minua nyt vain itkettää, en voi käsittää mikä sillä on hätänä.

***

Melkein en jaksa edes kirjoittaa… Poika heräsi taas viime yönä klo 01:30. Joka yö samaan aikaan, ja sen jälkeen ei enää nukuta. Soitin Ensikotiin, heillä on unikouluyksikkö, ja sanoin että nyt ei enää rahkeet riitä. En osaa enkä jaksa purkaa tätä tilannetta yksin. Sielläkin on resurssit tiukilla, mutta koittavat ehtiä soittaa minulle takaisin.

Kirjoitit viestissäsi ihanista asioista, joihin tekisi mieli tarttua, mutta pää ei pelaa.

Myöhemmin.

***

Vein pojan eilen illalla lääkäriin, nyt kokeillaan kaksi viikkoa ilman maitoa. Keitin iltapuuron veteen, yö meni loistavasti. Tästä sain uuden syyn syyllistää itseäni: miksen tajunnut aikaisemmin?

Mutta täytyy sanoa, että kyllä ottaa neuvola ja terveyskeskus päähän. Olen joulusta asti ihmetellyt ääneen tätä touhua viikottain, eikä kukaan puuttunut asiaan.

***

Elsan syntymäpäivä. Heräämme kello 6:30 laittamaan kakkuaamiaista. Vauva auttaa heräämisessä. Laulun loilotusta, kynttilöitä, kermavaahtoa. Parkkonen lähtee tyttöjen kanssa uimahalliin.

Poikaa itkettää, vesi tuttipullossa ei korvaa maitoa, eikä banaani, eikä lihasose. Kannan siis poikaa koko ajan,  koska sylissä maidoton aamu on jotenkin helpompi kestää.

Puran pesukonetta vauva kainalossa. Tyttöjen lumihiutalepuvut (älä edes kysy…) eivät ole oikein viihtyneet pesukoneessa. Heitän ne ruokapöydälle odottamaan kohtaloaan. Ruokapöydällä palaa kynttilä, jota en huomaa. Alkaa haista palaneelta, pelastan viime hetkellä puvut ja koko talon.

Siirryn tyhjentämään astianpesukonetta, edelleen vauva sylissä. Nostan lautasia ylähyllylle kun koko hylly romahtaa ja kaikki astiat putoavat kivilattialle tuhansiksi sirpaleiksi.
Puhelin soi, asuntomme ostajat soittavat, että ovat tulossa vähän mittailemaan. Katson itseäni peilistä, hiuksetkin kuin väärinpäin käännetty rotta, ja sanon, että nyt ei ole oikein hyvä hetki.

Muu perhe palaa kotiin, Parkkonen lähtee vielä syntymäpäiväsankarin kanssa kampaajalle juhlan kunniaksi. Helmiä harmittaa kaikki, eniten se, että Elsalla on synttärit.

Illalla tapaamme kummit perheineen Rodolfossa. Sen sijaan, että ehtisin laittaa itseni kuntoon iltaa varten, siivoan raivokkaasti kämppää, koska olen luvannut asunnonostajille, että he saavat tulla rauhassa mittailemaan kun me olemme poissa. Siivotessani hullun lailla keittiötä se pudonnut hylly, joka nyt on nojallaan pesukonetta vasten, kaatuu varpailleni. Itken, kiroan ja linkkaan suihkuun.

Arvaa kuka juo pari lasia liikaa tänä iltana?

***

Olin siis eilen Hangossa, ihanassa talossani huokailemassa. Seisoin parvekkeella ja kuuntelin kirkonkelloja. Tein hommiakin, revin muovimattoa irti kylppärin seinistä ja sen jälkeen hakkasin laastinkappaleita sorkkaraudalla. Olin aika professionaalin näköinen hengityssuojaimessani, näppylähanskoissani ja vaaleanpunaisessa discopaljettipaidassani. Tursuin onnea.

Mutta sitten: tapasin pihalla yhden naapurin ja menin esittäytymään, pölyisenä, onnenkyynelten tahrimana. Se ukko onnitteli, ja sanoi sitten että muistattehan, että joku osakas voi lunastaa vielä talon ennen kaupantekoa. Menin ihan änkäksi, en saanut sanaa suustani, hyvä fiilis oli kuin poispyyhkäisty. Soitin Parkkoselle vatsa solmussa.

MITÄ HELVETTIÄ???

(Kirjoitan kiireessä kun poikalapseni karjuu taas vaihteeksi, pelasta mut Jaja!)

***

Voi Jaja, voi Jaja. Olenhan minä täällä, kai, jossain. Melkein kaikki on pakattu. Tiedän toistavani itseäni, mutta VÄSYTTÄÄ.

Kai kaikki menee hyvin?

***

Täytyy sanoa Jaja, että tämä on yksi elämäni tiukimpia paikkoja. Ottaa sydämestä. Selviääkö muutosta hengissä?

***

En muista koska olisin levännyt viimeksi. Ahdistaa tämä työn määrä ja tuleva. Vuokrakämpässä ei ole pyykinpesukonetta eikä astianpesukonetta. Poika herää joka aamu kello 5:30. Kaupat ovat pääsiäisen kiinni, pitäisi osata ostaa ruokaa varastoon pitkäksi aikaa eteenpäin. Pakatessa pitäisi osata arvioida mitä tarvitaan seuraavan kahden kuukauden aikana, mitä vasta myöhemmin.

Eikä tänne edes mahdu kukaan auttamaan, joka paikka on täynnä muuttolaatikoita.

Mutta kyllä mä selviän!

***

Hangossa oli ihanaa taas viikonloppuna, lukuunottamatta itkuista vauvaa ja oksentelevaa veljeäni. Kävelin pitkin rantoja ja tuijotin merelle. Välillä puikahdin kävelykadulle: pikkukauppoja, kahviloita, taidegallerioita, kirjakauppa, vaatteita, meikkejä!

***

Kaikki nämä Selviytyjät sun muut ohjelmat eivät ole extremeä nähneetkään. Minä olisin niin mielelläni jossain hiekkarannalla pelkkään bandannaan kietoutuneena. Tulisivat ja tekisivät tästä ohjelman, katsojat haukkoisivat henkeään: kuinka tuo nainen pystyy, hän on sankari, hän on uskomaton sankari!

***

Perhanan poika! Olin kirjoitellut jo hyvän matkaa vastausta, kun se tuli ja räppäsi jotain nappulaa ja kaikki katosi taivaan tuuliin. Niin, miehethän ovat kautta aikojen olleet mustasukkaisia naisen omasta ajasta.

Voi Virginia, kuka kertoisi vauvalle, että äiti tarvitsisi oman huoneen?

***

Hei ystävät,
Muutamme uuteen kotiin torstaina 24.3. Uusi osoitteemme on siis Hangossa!
En ole muuttopäivän jälkeen tavoitettavissa sähköpostitse ties kuinka pitkään aikaan, joten soitelkaa tai lähettäkää vanhoja kunnon kirjeitä, kun haluatte olla yhteydessä.
Aurinkoista kevättä ja tervetuloa Hankoon,
Anna jengeineen

***

TULOSSA (vielä maaliskuun puolella) : Ensimmäinen kirje Hangosta!

Näitä tekstejä blogikirjoitukseksi purkaessani fb muistutti tästä Glorian Kodin jutusta. Vähän eri näköistä, onneksi! Lisää kuvia juttukeikalta täällä.

4 Comments

  1. Ella says

    Anna, voiko väsymystä kirjoittaa paremmin auki. En usko. Hieno kirjoitus. Jälleen <3

    • Anna says

      Kiitos Ella. Jännästi se väsymys muistui mieleen ja ulottui tänne 2020 asti, kun aamulla purin nämä tekstit. Olen nukkunut koko päivän! <3

  2. Kaija K says

    Käsittämättömän upea kirjoitus, ihanaa, että jaat näitä meille. Kiitos!!!

  3. Nimetön says

    Nämä 15 vuotta – tekstit koskettavat minua tavalla, jota en osaa edes itselleni kuvailla. Suurta lohtua ja armollisuutta, katson itseäni lempeämmin näiden tekstien kautta. Olen saman ikäinen kuin sinä tuolloin, hieman nuorempi ja osa noista haasteista vielä edessä, talot ja remontit ja muu tämä Hanko-härdelli. Kirjoitukset saavat mut toivomaan että olisin saman ikäinen kuin sinä nyt, varmaan ihana vaihe, katsoa rimpuilua ja onnea taakse päin, mitkä kaikki unelmat kävivätkin toteen sen kaiken sekoilun keskellä!

Vastaa käyttäjälle Kaija K Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.