Valitse sivu

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

SYYSKUU 2005

Saitko Parkkosen kuvat? Ajattelin, että jutussa (K teki lehtijuttua talostamme, toim. huom.) voisi korostaa näitä käytettyjä kalusteita, jotka ovat aika rönttöisiäkin, mutta olen takuuvarma, että sellainen trendi on tulossa ja kovaa, kaiken kauniaislaisen kiiltävyyden jälkeen. Me emme ole ostaneet kuin kenkätelineen ja pienen vaatekaapin, senkin vanhana. Kaikki muu on jostain saatua tai löydettyä!

***

En kertakaikkiaan malta odottaa, että pääsen esittelemään sinulle Hankoa. Nytkin, kun aurinko paistaa ja on tyyntä ja hiljaista, kävelyttäisin sinua rantoja pitkin, yli kallioiden, ohi huviloiden, läpi puistojen. Nyt tämä kakka-petteri tuli taas syliin karjumaan, pitää mennä.

***

Minun ongelmani on se, että vaikka käytän paljon kasviksia ja syömme terveellisesti, syön kuin rekkamies. Tällä kulutuksella ei käy laatuun.

Mielestäni jokaisen ruokailun tulisi olla nautinto. Se ei tarkoita, että jokaisen päivän pitäisi olla juhla, mutta aina voi syödä hyvin ja nauttia elämästä. Minä muuten uskon siihen, että hiilihydraatteja kannattaisi rajoittaa.

Tänään laitoimme pikkuiivarin ajoissa nukkumaan ja pidimme tyttärien kanssa rapukestit. Pari naapuria liittyi seuraan. Pöytä oli niin kaunis tilleineen ja voiastioineen, suurine rapuvateineen. Oli ihana ilta.

***

Hyvää uutta kaunista päivää! Jokainen tämmöinen helteinen syyskuun päivä on kuin lahja ja olen tosi onnellinen, että saan viedä Elsan eskariin ja näen sen jo aamusta alkaen.

Aamukahvimukissani lukee Hasta la victoria siempre. Tunnen itseni voimakkaaksi ja vallankumoukselliseksi sen kanssa, vaikka istunkin tavallisen keittiönpöytäni ääressä aamutakissa, villasukat jalassa ja niin heränneen näköisenä, etten kehtaa edes hakea Hesaria postilaatikosta. Sellainen vallankumouksellinen.

Et ikinä arvaa kuka täällä huutaa, juuri kun istuin alas vaihtamaan pari sanaa sinun kanssasi… Menen vaihtamaan tuon pojan (toiseen :)).

***

Ihmiset ovat suurimmaksi osaksi surkeita tarinankertojia. Olen aina ihan että hohhoijaa.

Ostin kirjakaupasta Parkkoselle Nick Hornbyn “31 songs”. Parkkonen on suuri musiikkidiggailija ja siinä missä minä haluaisin, että on hiljaista, hän haluaa aina radion päälle. Oikein tapellaan siitä joskus.

Lähdemme kahdestaan stadiin huomenna. Parkkosella on keikka perjantaina, palaamme lauantai-iltana. Mutsi ja aivan ihana isotäti Sisko tulevat tänne lapsia kaitsemaan. En aio tehdä mitään, en shoppailla, en kiertää näyttelyissä, en käydä elokuvissa, teatterista puhumattakaan. Aion lojua kaksi päivää pyjamassa ja lukea ja tilata nepalilaista ruokaa.

Shoppailemisesta puheenollen. Kun hankolaiset aina marmattavat, ettei täältä saa mitään, niin minä joudun oikein miettimään miten saisin rahanmenoni kuriin. Nytkin kirjakauppa on täynnä ihania kirjoja, vaateliikkeet pullollaan pehmeitä syysneuleita, keittiötavaraliikkeen ikkunassa on ihan selvästi minulle tehty kuuden litran savipata, kukkakaupassa liljoja, tytöille löysin ruskeat samettihameet ja ruskeat villapuserot. Hangon parissa galleriassa on niin paljon mieleisiä tauluja, etten kuuna päivänä ehdi kaikkia niitä hankkimaan.

Katselin tänä aamuna sääriäni eteisen peilistä, silloin kun olisi jo pitänyt kiitää koulutietä. Ihan muhkuraiset ja lyhyet ja pulleat tweedhameen alla. Ja sitten, kun hissukseen ja kirjakaupan kautta hiippailen kotia kohti tytöt vietyäni, tulee naapuritalon täti ja sanoo katsoneensa kuinka kauniit sääret minulla on. Kuulemma niin solakat ja terveet ja ruskeat. Hyvä, että panin hameen päälle!

***

Olen sanonut tämän ehkä ennenkin, mutta inhoan sanaa nuorekas. Olin hirveän onnellinen kun täytin 30 ja koin, että saan ihan oikeasti aikuistua. Odotan kiihkeästi viisikymppisyyttäni, luulen, että olen silloin parhaimmillani!

(Tätä on ihana lukea nyt syksyllä 2020. Olit oikeassa Pikku-Anna!)

***

En tiedä tarpeeksi, huomaan sen joka päivä. Tunnen alemmuudentunnetta ja varon sanojani, etten sanoisi mitään tyhmää. Olen huono politiikantuntemuksessa, maantiedossa ja historiassa. Pelkään joskus sanoa mielipiteeni, koska en välttämättä osaa perustella sitä. En osaa enkä jaksa kirjoittaa niin tyhjentävästi ja viisaasti ja älykkäästi asioista kuin haluaisin.

***

Ihanaa lähteä Helsinkiin. Jätän lapset, talon ja jopa Hangon oikein hyvillä mielin hetkeksi. Tai okei, ehkä minun tulee ikävä kaikkia edellämainittuja, mutta aion silti nauttia olostani.

***

Meidän tavallinen päivä:

6:00 Poika herää. Maitopullo ja banaania. Minä juon teetä ja luen Hesaria. Syön aina samanlaisen voileivän: paahdettua ruisleipää, voita, saunapalvia, tomaattia ja Dijonia.

7:00 Tytötkin kömpivät alakertaan, he laittavat itse aamiaisensa, yleensä leipiä, teetä, ehkä bulgarianjogurttia. Keittiö siivotaan yhdessä.

7:30 Valmistautuminen lähtöön. Kaikki juoksevat rappusia ylös ja alas, minä poika lonkalla keikkuen. Käyn suihkussa, meikkaan, puen. Puen pojan ja etsin tytöille vaatteet, jos eivät itse saa aikaiseksi. Reput pakataan, jumppakamat kassiin.

8:30 Haalitaan vielä huppareita kasaan ja sitten lähdetään kävelemään kouluun ja eskariin.

9:00 Hei hei tytöt! Minä ja poika lähdemme takaisin kotia kohti, yleensä kaupan kautta. Sillalla tuulee aina, se on pitkä ja korkea nousu. Ajattelen, että vielä tulee päivä, etten ole ihan hengästynyt sen huipulla. Takaisin kävelykatua pitkin, kävelykadulla on enemmän katsottavaa. Siellä törmää myös aina tuttuihin, kotimatka kestää melkein tunnin.

10:00 Pojulle lounasta, vaipanvaihto, pullollinen maitoa ja ulos rattaisiin nukkumaan.

10:30 Siivoan taloa, laittelen iltapäivää varten asioita valmiiksi. Pujahdan koneelle, nyt on se hetki kun ehtii hetken kirjoittaa! Poika nukkuu ehkä kaksi tuntia, usein vähemmän. Olen vähän ärtynyt kun rattaista kiekaistaan, jotain jää liian usein kesken.

12:30 Välipalaa ja sitten hakemaan Elsa Eskarilaista. Koululainen tulee itsekseen.

Siinä on minun aamupäiväni. Loppupäivä on milloin mitäkin. Kurdilapset ovat melkein aina meillä ja yläkerta on silloin lasten valtakuntaa. Me pojan kanssa kokkaillaan ja jos poika nukahtaa vielä pienille iltapäivätorkuille, menen takan eteen nojatuoliin ja luen. Ellei sitten ole ihan pakko täyttää astianpesukonetta tai jotain muuta tylsää.

Lapset käyvät nukkumaan kahdeksalta. Hiippailen villasukat jalassa ympäri taloa, keräilen vaatteita, kirjoja, kyniä ja leluja kasaan. Juttelen Parkkosen kanssa puhelimessa. En katso ikinä telkkaria, vaan menen tosi ajoissa sänkyyn ja luen 1-2 tuntia. Nukahdan kuin lyhty. Ennen nukahtamista olen käynyt vielä pomimassa pojan pinnasängystä viereeni.

***

Kotona taas. Kävimme sushilla, näyttelynavajaisissa, kierrettiin kaikki Helsingin design-kaupat ja uudet liikkeet ja makeet mestat. Käveltiin varmaankin 500 km niin kuin kunnon kaupunkilomalla kuuluukin.

Kyllä Helsinki on aina mun kaupunki. Kotikaupunki on kotikaupunki. Kauniisti pukeutuneita ihmisiä, ihania rafloja (Kuurna!) ja kaikki se valikoima. Se meni mulla välillä jotenkin yli, en ole taas tottunut, melkein itkin Stockan Herkussa kaikkia niitä suloisia juustonpalleroita, erilaisia leipiä, kauniita öljypulloja, vihanneslajitelmia, kalatiskiä. Se oli mulle vähän liikaa.

Parkkosen kanssa oli kivaa, käveltiin käsi kädessä ja pussailtiin. Hyvää teki.

Äkkiä nämä kotijoukot saavat kyllä sitten taas jalat maahan. Tänään on vaihdettu vaippoja, pyyhitty pissaa lattialta, paikattu verisiä varpaita, syöty pussikeittoa ja kipitetty astianpesukoneen ja pyykinpesukoneen väliä. Mutta siksi se loma tuntuikin niin ihanalta. Ei makeaa mahan täydeltä.

***

Olimme eilen lähdössä sienimetsään. Koitin selittää Helmille, etten erityisemmin välitä metsistä. (Siis onhan se hyvä, että niitä on, mutta ei kai mun ole pakko sinne mennä?)

Helmi sanoi että kokeile joskus ilman korkokenkiä….

Tulos: kolme vauvakanttarellia.

***

Oletko lukenut Hanne-Vibeke Holstin Theresen valinnat? Siitä kirjoitettiin aikanaan paljonkin ja lainasin nyt ekan osan kirjastosta. Kehuihin nähden yllättävän kioskikirjamainen paikoitellen, mutta huomaan silti liikuttuvani ja samaistuvani vähän väliä. Ja et ikinä usko, tunnistan itsestäni taas vauvakuumeen oireet. Älä kerro kenellekään, minuahan pidettäisiin ihan hulluna. Mutta kun se on siinä raskaana ja niin edelleen, mä en tiedä… se on jotenkin niin maagista aikaa. Vollotan täällä, kai se on pakko myöntää.

***

Tuo minun kommenttini kioskikirjallisuudesta oli kyllä syvältä. Kirjoittahan hän hauskasti ja elävästi. Olenkin ihan kyllästynyt Joyce Carol Oatesiin, jota olen nyt useampien kirjojen perusteella koittanut ymmärtää ja arvostaa.

Vauvakuumeesta: Luulen, että lastenteko pitää lopettaa järjellä, sillä kaikille ei ehkä vain tule sitä tunnetta, että nyt riittää. Mutta kun tiedän nyt kuinka ihanasti ihmiset täällä suhtautuvat meihin ja lapsiin, näin jo sieluni silmillä kuinka koko Hanko odottaisi kanssani uutta tulokasta!

***

Sääli, ettei nykyisten hirmumyrskyjen aikaan ole enää poliittisesti korrektia sanoa rakastavansa myrskyjä. Nyt sanoisin nimittäin niin. Kun nuo aallot lyövät harmaina kalliota vasten ja heittävät valkoista vaahtoa korkealle ilmaan.

***

Löysin hauskan sitaatin, valitettavasti tässä ei sanota kenen se on, kirjasta Kadonnutta kahvilaa etsimässä: Kahvila on paikka niille, jotka haluavat olla yksin, mutta tarvitsevat sitä varten seuraa. Se on turvapaikka niille, joiden on tapettava aikaa, jotta aika ei tappaisi heitä.

***

Eilen, juuri kun olin saanut iltapuuhat nukuttamista vaille valmiiksi, eli olin syöttänyt pojan, kylvettänyt hänet, rasvannut, laittanut puhtaan vaipan, puhtaan yöpuvun ja lämpimät sukat jalkaan ja syöttänyt iltamaidon, hän painui kylpyhuoneeseen ja istumaan tyhjentämättä jääneeseen vannaansa. Kun ehdin paikalle, hän seisoi siellä kaulaa myöten vettä valuvana kuin uitettu koira, ilmettään myöten. En voinut kuin nauraa!

***

Varoitus, seuraa puhkumista! Hesarissa artkkeli helsinkiläisistä muiden silmin. Ihan ensimmäiseksi: kuka on helsinkiläinen? Mulla on siihen tiukka kanta: minä olen helsinkiläinen, vaikka asunkin Hangossa. Tulen aina olemaan helsinkiläinen. Helsinki on myös asenne. Se, ettei olla nöyriä ja luullaan olevamme päätä muita pidempiä ei välttämättä ole huono piirre ihmisessä, tässä linttaanastuttujen maassa.

Minulle sanotaan usein näin: Sä oot ihan erilainen ku tavalliset hesalaiset, tai You are not a typical Finn, are you? Se saa minut raivon valtaan! Minä olen helsinkiläinen, tämmöisiä me ollaan. Minä olen suomalainen, tämmöisiä me ollaan!

Olen hulluna erilaisiin ihmisiin. Vaarassa, Punkaharjulla, jumaloin. Täällä Hangossa on aivan mahtavia tyyppejä ja kiireetön tunnelma. Oululaiset ystävämme ovat meille maailman rakkaimpia. Ja sinäkin, mikä lie turkulainen.

***

Meillä oli hieno päivä eilen. Olimme meidän entisen asunnon ostaneiden häissä. Itkin kirkossa ja itkin juhlapaikalla Ajettiin illalla pilkkopimeässä kotiin. Henki meinasi salpautua kun pääsimme Appelgrenintielle ja kuunsilta peitti merestä puolet. Vesitornin valot ottivat meidät vastaan. Ajatella, että minä saan asua täällä!

***

Olin koulussa äidinkielentuntien kympin tyttö. Aineeni luettiin aina ääneen ja olin itsekin sitä mieltä, että ne olivat loistavia. En ikinä epäillyt kykyäni kirjoittaa. Kun koulu loppui eikä aineen aiheita enää annettu, kirjoittaminenkin jäi.

Vahva puoleni kirjoittajana: minulla on sana hallussa, olen rehellinen, avoin ja mielenkiintoinen. Heikkouteni on pelko siitä, ettei mikään aiheeni ole kyllin hyvä. Ettei minulla ole tarpeeksi painavaa sanottavaa. Että pitkästytän lukijani. Että loukkaan kirjoituksillani läheisiäni. Heikkouteni on siis pelko.

Toinen intohimoni on puhuminen. Olisin loistava luennoitsija tai kansankiihottaja!

***

Luin eilen ahmimalla kirjan Toven matkassa, jossa erilaiset ihmiset kertovat kohtaamisistaan Tove Janssonin kanssa. Se kirja oli jotenkin silkkaa valoa minulle, minä aivan kuin kasvoin ja venyin sitä lukiessani. En tiedä mikä siinä niin juoksutti aivojani, mutta olin koko ajan suurten oivallusten äärellä.

***

Poika täyttää huomenna vuoden. Muistatko, kun se teki syntymää?

Ajoimme kovalla kiireellä Tammisaareen ja supistukset kävivät yhä kipeämmiksi ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Kuinka pehmeä ja tuoksuva se ilta oli, kun soitimme sairaalan ovikelloa, minä jo kaksinkerroin. Pääsin saman tien synnytyssaliin. En voinut käsittää, että se voisi käydä niin äkkiä. Kätilö auttoi katsomalla silmiin ja hengittämällä kanssani. Parkkosen käsi ristiselällä kipulääkkeenä. Ja sitten olikin jo pakko ponnistaa, ponnistaa, ponnistaa.

Me olimme luvanneet soittaa vanhemmilleni tilannekatsauksen kun pääsemme sairaalaan. Kätilökin kuuli kuinka äitini ja isäni kiljahtelivat luurissa kun kerroimme, että joku muukin oli ehtinyt jo perille. Soitin itse sen puhelun, pari minuuttia synnytyksen jälkeen, jalat vielä levällään ja liukas lapsi kainalossa. Olin elämäni kunnossa, nauratti vaan.

Nyt se poika nukkuu tuolla raidallisessa pyjamassa. Ja se poika tuo joka päivä niin paljon iloa minun elämääni, etten voi sanoin kuvata. Kuinka se laittaa silmät viiruun ja nauraa tekonaurua. Tekee kuperkeikan ja hortoilee sinisissä sukkahousuissa ja raahaa mukanaan uutta rakasta leluaan, eli minun terveyssidepakettiani. Se halaa ja suukottaa ja pissaa AINA lattialle kun vaipan ottaa pois. Se nukkuisi varmasti kuin tukki omassa pinnasängyssään, mutta minä nostan sen aina viereen. Jokaiseen valkoiseen haiveneen olen hengittänyt öisin rakkautta, sitä on niin tulvimalla.

Juuri nämä lapset minun täytyikin saada!

Onnea Antolle toivoo äiti.

***

Eilen itkin kun Parkkonen valmistautui kuvauskeikalleen. Olin niin kateellinen kun hän saa tehdä mieleistä työtä ja toteuttaa itseään. Tunnen toki olevani tarpeellinen ja tärkeä täällä kotonakin. Naisen ikuinen kahtiajako, ellei kolmiajako. Olen puuskuttanut taas pari viikkoa nais-miesasetelmasta. Miksi juuri minä joudun miettimään tulevaa mahdollista duuniani siltä kannalta, että pystynkö samalla hoitamaan lapset ja kodin? Miksei miehet koskaan?Joka muuta väittää, ei jumalauta elä tässä maailmassa.

***

Talo on siivottu, huonekalujen paikkoja vaihdeltu, vessat pesty, lasten hyllyt järjestelty, pyykit pyörii ja kakaroille on syötetty kiinalaista puikoilla.

Kävin päiväkerhossa. Poika oli innoissaan kun näki pieniä ihmisiä. Mutta sen mä sanon, että jos haluaa että isätkin käyvät lapsineen noissa tilaisuuksissa, niin ei ehkä kandee laittaa ihmisiä hillumaan jonkun vaaleanpunaisen silkkiliinan kanssa jonkun leikin varjolla. Ei ollut kovin mieltä ylentävää.

***

Pikku kerjäläinen, täältä sulle sanoja!

Hangossa herättiin yön kaatosateen jälkeen auringonpaisteeseen. Ilma on kylmä, ensimmäisen kerran. Sormikkaat olisivat olleet eskarimatkalla tarpeen.

Luen Vivica Bandlerin Vastaanottaja tuntematon-kirjaa, varmaan kolmatta kertaa. Ihan mieletön tyyppi, niin urhea ja julkea. Lue, jos suinkin ehdit. Monet ihmiset ovat ovat lakanneet lukemasta kirjoja, mikäli ikinä aloittivatkaan. Se on niin surullista, sivistyksen loppu.

***

Sanoin eilen Parkkoselle kun se tuli stadista, että rakastellaanko tänä iltana. Se sanoi TORSTAINAKO??