Valitse sivu

15 vuotta sitten, osa 14 ja LOPPU


15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

LOKAKUU 2005
 
Mites hurisee? Hangossa paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja on KUUMA! Oli taas vaikea viikonloppu Parkkosen kanssa. Me ei millään meinata löytää yhteistä elämänrytmiä tässä osittaisessa etäsuhteessa. Jotenkin ollaan kuin flipperinkuulat, sinkoillaan ja törmäillään. 
 
***

Mä en käsitä mikä meillä mättää. Kun Parkkonen on poissa, kaipaan sitä hirveästi ja lepertelemmekin puhelimessa ja viestein. Olen täällä yksikseni kaunis, ahkera ja iloinen. Kun Parkkonen palaa, ärtymykseni kasvaa jo ovenavauksella. Tapa, jolla se laskee kaikki kamansa eteisen lattialle ja levittäytyy siitä muihin huoneisiin ja kaikille tasoille. Tapa, jolla se kysyy onko mitään ruokaa. Ja kun se painuu suoraan tietokoneelle, minun alkuviikon pirteyteni muuttuu painaviksi jaloiksi ja itkuiseksi ääneksi.

Mua ärsyttää, että se on täällä kuin vieras, ei edes välitä oppia meidän arjen sujumisen kannalta niin tärkeitä rutiineja. Kun se tulee, kaikki vastuu jää edelleen kuitenkin minulle. Se uudestaan ja uudestaan ihmettelee milloin koulu alkaa, milloin tytöillä on voimistelua, milloin poju syö. Minä en jaksaisi aina olla sanomassa, että vaippa pitäisi vaihtaa, maitoa tehdä valmiiksi tai että te myöhästytte jos ette nyt lähde. Kun se vie Helmin kouluun niin reppu ja jumppakamat jäävät eteiseen. Kun se vie Elsan eskariin, niin lapsi lähtee sinne ilman huivia ja käsineitä. Poikaa se raahaa mukanaan ilman kenkiä, ilman tuttia, ilman hattua.

Ehkä minä olen vain kateellinen. Se osaa ottaa tilansa. Minä en. Kateellinen.

***

Luin lehdestä Leif Segerstramista ja haluaisin ehkä vähän bohemisoitua.
 
***

Ulkona on niin mielettömän kaunista. Loikin eilen illalla lasten kanssa kirjastoon ja kohkasin siellä henkilökunnalle kuinka kaunis ilta oli ja kuinka Hangon vesitornin oranssi pinta näytti laskevan auringon valossa ihan paksulta villalta. Minua pidetään ihan kahjona täällä. Ärsytti, kun ei ollut ketään jakamassa sitä. Ne kalliotkin, auringonpunaisina, tyynen meren nuoltavina.

Parkkonen tulee tänään. Minä koitan muuttaa itseni vähän yhteensopivammaksi.
 
***
 
En millään meinaa jaksaa laihduttaa, tunnen olevani niin hyvännäköinen näinkin!

***

Parkkonen sanoi muuten mulle aikoinaan yhden riidan tuoksinassa, että mä siivoan liian vähän ja rakastan liikaa. Nyt olen pari vuotta siivonnut hullun lailla ja muokannut itsestäni oikean järjestyksenpitäjämonsterin, mutta siinä sivussa alkanut myös rakastaa vähemmän.

Ei tämäkään järjestely tunnu toimivan.
 
***
 
Olet niin oikeassa K. Kun nyt kaikki piispat ja tähtitieteilijät ovat päästäneet kirjeenvaihtonsa irti, niin miksemme mekin? Varsinkin kun niin harva piispa pystyy vielä nykyäänkään kirjoittamaan nimenomaan ÄITIYDESTÄ (eläköön tasa-arvo. No, ehkä jo meidän tyttäremme?) Mulla ainakin on paljon kerrottavaa. Meinasin sanoa “painavaa sanottavaa”, mutta usein sen on höyhenenkevyttä. 

Kiitos Jaja sinulle näistä viesteistä. Jokainen asia, jonka koen, muuttuu todeksi vasta kun olen sen sinulle näppäillyt. Tässä puhuu ehkä itselleen yhtä paljon kuin sinulle. Saa päänsä järjestykseen, ja kun on pakko muokata hulluna pyörivät ajatukset sanoiksi, selkenee moni juttu kuin itsekseen.

Ajattelen, että olen liian vähän puhunut lapsistani, liian vähän siitä ilosta, jota he tuovat. Siitä, kuinka ylpeä heistä olen. En voi ikinä kyllä sanoiksi pukeakaan sitä rakkauden määrää, mutta senhän jokainen äiti tietää.

***

JOULUKUU 2005

Ote sähköpostista nimeltämainitsemattomaan kustantamoon joulukuussa 2005.

Arvoisa vastaanottaja,

Toivottavasti teillä on aikaa ja avointa mieltä, käsissänne on kahden suomalaisen naisen sielut. Olemme vuoden verran kirjoittaneet toisillemme arjestamme selvitäksemme siitä hengissä. Jossain matkan varrella ymmärsimme, että näiden samojen asioiden kanssa kamppailee tuhansittain kanssasisaria. Alkoi syntyä haave kirjasta, jossa kaikki on totta.

***

MAALISKUU 2006

Sähköpostia nimeltämainitsemattomasta kustantamosta maaliskuussa 2006

Arvoisat K ja Anna Piiroinen,

Olemme nyt mielenkiinnolla perehtyneet meille lähettämäänne käsikirjoitukseen. Sähköpostikirjeenvaihtoon perustuvassa käsikirjoituksessanne on hauskoja välähdyksiä ja teräviä huomiota arjesta. Tapahtumat ovat tunnistettavia ja niihin on helppo samaistua. Formaatissa kuitenkin piilee vaara, että se jää väsyttävästi junnaamaan paikoilleen ja alkaa syödä itseään. Vääjäämättä myös osa kirjeenvaihdon sisällöstä tuntuu avautuvan vain sisäpiiriläisille.

Yleiskustantamona keskitymme julkaisemaan proosaa ja lyriikkaa. Herääkin kysymys, löytäisikö tämäntyyppinen sähköinen kirjeenvaihto yleisönsä paremmin esimerkiksi blogina kuin painettuna tekstinä.

Vaikka oman arjen jakaminen on nyt kovasti pinnalla, kaipaisi käsikirjoituksenne tuoreempaa kirjallista ilmaisua ja otetta sekä uusia näkökulmia. Tässä toteutuksessaan arjen ja ilmiöiden pohtiminen ei valitettavasti kasva julkaistavan teoksen mittoihin.
 
***
 
LOPPU
 
***
 
Hurraa-huudot K:lle, joka aikoinaan tallensi kaiken kirjeenvaihtomme, sähköposteista tekstiviesteihin. Mikä aikamatka tämä on ollutkaan, ja mikä muisto itselleni ja perheelle. Olen ikuisesti kiitollinen Jajaseni. Te lukijat olette menettäneet hirveästi, kun saitte vain minun osuuteni. K oli ja on se paljon parempi kirjoittaja.
 
Ja Parkkonen: halusin jakaa nämä vaikeatkin ajat ja tein sen luvallasi, sillä ruutujen toisella puolella on niitä nuorempia pariskuntia, jotka taistelevat pikkulapsiarjen väsymyksessä ja pohtivat omaa parisuhdettaan. Haluan, että he tietävät, että jos vain jaksaa jatkaa, tulee toisenlaisiakin aikoja, ihan ensirakkauteen verrattavia humauksia ikivanhassa suhteessakin. Me olemme puskeneet kaiken tämän läpi ja yhä edelleen rakastamme. Onneksi. En olisi kenenkään kanssa mieluummin kuin sinun. Sitä paitsi vaikka lapset ovat nyt kaikki muuttaneet pois kotoa (poika vasta pihataloon, mutta kuitenkin), meillä on vähän yllättäen taas käsissämme eräs uusi tiilirotisko, joka kaipaa huomiotamme. Juuri kun elämä oli vähän helpottamassa.
 
Tämä teksti on myös Anna palaa Anna-blogin (ent. Kirjatoukka ja Herra Kamera) haikea loppu. Blogi olisi täyttänyt nyt tammikuussa 2021 kymmenen vuotta, mutta päättyy nyt tähän. Kirjoitan vastaisuudessa Stella Harasekin perustamaan Notes on a Life-blogiin vakinaistettuna kirjoittajana, mistä olen tosi onnellinen ja ylpeä. Ja Stellalle kiitollinen! Huomaatteko, elämässäni on aina ollut naisia, jotka ovat kannustaneet minua kirjoittamaan. Siitä tulikin mieleeni, että myös Iina oli alkuvaiheessa tärkeä eteenpäinpotkija, terveiset sinnekin, jos luet tätä. 
 
Aion roikottaa tätä blogia edelleen vielä olemassa, ehkä vuoden verran, sillä palaan itsekin omiin, vanhoihin kirjotuksiini silloin tällöin. Tai haen reseptejä. Saan edelleen säännöllisesti viestejä ihmisiltä, jotka ovat löytäneet blogini vasta nyt ja lukeneet sen kokonaan läpi. Melkoista, nostan hattua! Huseeraan myös ahkerasti instagramissa, pidän sen kanavan mahdollistamasta hetkessäelämisestä. Toivottavasti tapaamme sielläkin.
 
Kymmenen vuotta. Tietyllä tapaa yhdet elämäni tärkeimmät, oleellisimmat vuodet. Yli 2 500 postausta, tuhansia tunteja, ja tunteita. Ja te kaikki, rakkaat, tärkeät, tuntemattomat. Kiitos näistä vuosista. 

Kuva (kuten niin monet sadat kuvat tässä blogissa vuosien varrella): Tomi Parkkonen, syksy 2020.
15 vuotta sitten, osa 13

15 vuotta sitten, osa 13

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

SYYSKUU 2005

Saitko Parkkosen kuvat? Ajattelin, että jutussa (K teki lehtijuttua talostamme, toim. huom.) voisi korostaa näitä käytettyjä kalusteita, jotka ovat aika rönttöisiäkin, mutta olen takuuvarma, että sellainen trendi on tulossa ja kovaa, kaiken kauniaislaisen kiiltävyyden jälkeen. Me emme ole ostaneet kuin kenkätelineen ja pienen vaatekaapin, senkin vanhana. Kaikki muu on jostain saatua tai löydettyä!

***

En kertakaikkiaan malta odottaa, että pääsen esittelemään sinulle Hankoa. Nytkin, kun aurinko paistaa ja on tyyntä ja hiljaista, kävelyttäisin sinua rantoja pitkin, yli kallioiden, ohi huviloiden, läpi puistojen. Nyt tämä kakka-petteri tuli taas syliin karjumaan, pitää mennä.

***

Minun ongelmani on se, että vaikka käytän paljon kasviksia ja syömme terveellisesti, syön kuin rekkamies. Tällä kulutuksella ei käy laatuun.

Mielestäni jokaisen ruokailun tulisi olla nautinto. Se ei tarkoita, että jokaisen päivän pitäisi olla juhla, mutta aina voi syödä hyvin ja nauttia elämästä. Minä muuten uskon siihen, että hiilihydraatteja kannattaisi rajoittaa.

Tänään laitoimme pikkuiivarin ajoissa nukkumaan ja pidimme tyttärien kanssa rapukestit. Pari naapuria liittyi seuraan. Pöytä oli niin kaunis tilleineen ja voiastioineen, suurine rapuvateineen. Oli ihana ilta.

***

Hyvää uutta kaunista päivää! Jokainen tämmöinen helteinen syyskuun päivä on kuin lahja ja olen tosi onnellinen, että saan viedä Elsan eskariin ja näen sen jo aamusta alkaen.

Aamukahvimukissani lukee Hasta la victoria siempre. Tunnen itseni voimakkaaksi ja vallankumoukselliseksi sen kanssa, vaikka istunkin tavallisen keittiönpöytäni ääressä aamutakissa, villasukat jalassa ja niin heränneen näköisenä, etten kehtaa edes hakea Hesaria postilaatikosta. Sellainen vallankumouksellinen.

Et ikinä arvaa kuka täällä huutaa, juuri kun istuin alas vaihtamaan pari sanaa sinun kanssasi… Menen vaihtamaan tuon pojan (toiseen :)).

***

Ihmiset ovat suurimmaksi osaksi surkeita tarinankertojia. Olen aina ihan että hohhoijaa.

Ostin kirjakaupasta Parkkoselle Nick Hornbyn “31 songs”. Parkkonen on suuri musiikkidiggailija ja siinä missä minä haluaisin, että on hiljaista, hän haluaa aina radion päälle. Oikein tapellaan siitä joskus.

Lähdemme kahdestaan stadiin huomenna. Parkkosella on keikka perjantaina, palaamme lauantai-iltana. Mutsi ja aivan ihana isotäti Sisko tulevat tänne lapsia kaitsemaan. En aio tehdä mitään, en shoppailla, en kiertää näyttelyissä, en käydä elokuvissa, teatterista puhumattakaan. Aion lojua kaksi päivää pyjamassa ja lukea ja tilata nepalilaista ruokaa.

Shoppailemisesta puheenollen. Kun hankolaiset aina marmattavat, ettei täältä saa mitään, niin minä joudun oikein miettimään miten saisin rahanmenoni kuriin. Nytkin kirjakauppa on täynnä ihania kirjoja, vaateliikkeet pullollaan pehmeitä syysneuleita, keittiötavaraliikkeen ikkunassa on ihan selvästi minulle tehty kuuden litran savipata, kukkakaupassa liljoja, tytöille löysin ruskeat samettihameet ja ruskeat villapuserot. Hangon parissa galleriassa on niin paljon mieleisiä tauluja, etten kuuna päivänä ehdi kaikkia niitä hankkimaan.

Katselin tänä aamuna sääriäni eteisen peilistä, silloin kun olisi jo pitänyt kiitää koulutietä. Ihan muhkuraiset ja lyhyet ja pulleat tweedhameen alla. Ja sitten, kun hissukseen ja kirjakaupan kautta hiippailen kotia kohti tytöt vietyäni, tulee naapuritalon täti ja sanoo katsoneensa kuinka kauniit sääret minulla on. Kuulemma niin solakat ja terveet ja ruskeat. Hyvä, että panin hameen päälle!

***

Olen sanonut tämän ehkä ennenkin, mutta inhoan sanaa nuorekas. Olin hirveän onnellinen kun täytin 30 ja koin, että saan ihan oikeasti aikuistua. Odotan kiihkeästi viisikymppisyyttäni, luulen, että olen silloin parhaimmillani!

(Tätä on ihana lukea nyt syksyllä 2020. Olit oikeassa Pikku-Anna!)

***

En tiedä tarpeeksi, huomaan sen joka päivä. Tunnen alemmuudentunnetta ja varon sanojani, etten sanoisi mitään tyhmää. Olen huono politiikantuntemuksessa, maantiedossa ja historiassa. Pelkään joskus sanoa mielipiteeni, koska en välttämättä osaa perustella sitä. En osaa enkä jaksa kirjoittaa niin tyhjentävästi ja viisaasti ja älykkäästi asioista kuin haluaisin.

***

Ihanaa lähteä Helsinkiin. Jätän lapset, talon ja jopa Hangon oikein hyvillä mielin hetkeksi. Tai okei, ehkä minun tulee ikävä kaikkia edellämainittuja, mutta aion silti nauttia olostani.

***

Meidän tavallinen päivä:

6:00 Poika herää. Maitopullo ja banaania. Minä juon teetä ja luen Hesaria. Syön aina samanlaisen voileivän: paahdettua ruisleipää, voita, saunapalvia, tomaattia ja Dijonia.

7:00 Tytötkin kömpivät alakertaan, he laittavat itse aamiaisensa, yleensä leipiä, teetä, ehkä bulgarianjogurttia. Keittiö siivotaan yhdessä.

7:30 Valmistautuminen lähtöön. Kaikki juoksevat rappusia ylös ja alas, minä poika lonkalla keikkuen. Käyn suihkussa, meikkaan, puen. Puen pojan ja etsin tytöille vaatteet, jos eivät itse saa aikaiseksi. Reput pakataan, jumppakamat kassiin.

8:30 Haalitaan vielä huppareita kasaan ja sitten lähdetään kävelemään kouluun ja eskariin.

9:00 Hei hei tytöt! Minä ja poika lähdemme takaisin kotia kohti, yleensä kaupan kautta. Sillalla tuulee aina, se on pitkä ja korkea nousu. Ajattelen, että vielä tulee päivä, etten ole ihan hengästynyt sen huipulla. Takaisin kävelykatua pitkin, kävelykadulla on enemmän katsottavaa. Siellä törmää myös aina tuttuihin, kotimatka kestää melkein tunnin.

10:00 Pojulle lounasta, vaipanvaihto, pullollinen maitoa ja ulos rattaisiin nukkumaan.

10:30 Siivoan taloa, laittelen iltapäivää varten asioita valmiiksi. Pujahdan koneelle, nyt on se hetki kun ehtii hetken kirjoittaa! Poika nukkuu ehkä kaksi tuntia, usein vähemmän. Olen vähän ärtynyt kun rattaista kiekaistaan, jotain jää liian usein kesken.

12:30 Välipalaa ja sitten hakemaan Elsa Eskarilaista. Koululainen tulee itsekseen.

Siinä on minun aamupäiväni. Loppupäivä on milloin mitäkin. Kurdilapset ovat melkein aina meillä ja yläkerta on silloin lasten valtakuntaa. Me pojan kanssa kokkaillaan ja jos poika nukahtaa vielä pienille iltapäivätorkuille, menen takan eteen nojatuoliin ja luen. Ellei sitten ole ihan pakko täyttää astianpesukonetta tai jotain muuta tylsää.

Lapset käyvät nukkumaan kahdeksalta. Hiippailen villasukat jalassa ympäri taloa, keräilen vaatteita, kirjoja, kyniä ja leluja kasaan. Juttelen Parkkosen kanssa puhelimessa. En katso ikinä telkkaria, vaan menen tosi ajoissa sänkyyn ja luen 1-2 tuntia. Nukahdan kuin lyhty. Ennen nukahtamista olen käynyt vielä pomimassa pojan pinnasängystä viereeni.

***

Kotona taas. Kävimme sushilla, näyttelynavajaisissa, kierrettiin kaikki Helsingin design-kaupat ja uudet liikkeet ja makeet mestat. Käveltiin varmaankin 500 km niin kuin kunnon kaupunkilomalla kuuluukin.

Kyllä Helsinki on aina mun kaupunki. Kotikaupunki on kotikaupunki. Kauniisti pukeutuneita ihmisiä, ihania rafloja (Kuurna!) ja kaikki se valikoima. Se meni mulla välillä jotenkin yli, en ole taas tottunut, melkein itkin Stockan Herkussa kaikkia niitä suloisia juustonpalleroita, erilaisia leipiä, kauniita öljypulloja, vihanneslajitelmia, kalatiskiä. Se oli mulle vähän liikaa.

Parkkosen kanssa oli kivaa, käveltiin käsi kädessä ja pussailtiin. Hyvää teki.

Äkkiä nämä kotijoukot saavat kyllä sitten taas jalat maahan. Tänään on vaihdettu vaippoja, pyyhitty pissaa lattialta, paikattu verisiä varpaita, syöty pussikeittoa ja kipitetty astianpesukoneen ja pyykinpesukoneen väliä. Mutta siksi se loma tuntuikin niin ihanalta. Ei makeaa mahan täydeltä.

***

Olimme eilen lähdössä sienimetsään. Koitin selittää Helmille, etten erityisemmin välitä metsistä. (Siis onhan se hyvä, että niitä on, mutta ei kai mun ole pakko sinne mennä?)

Helmi sanoi että kokeile joskus ilman korkokenkiä….

Tulos: kolme vauvakanttarellia.

***

Oletko lukenut Hanne-Vibeke Holstin Theresen valinnat? Siitä kirjoitettiin aikanaan paljonkin ja lainasin nyt ekan osan kirjastosta. Kehuihin nähden yllättävän kioskikirjamainen paikoitellen, mutta huomaan silti liikuttuvani ja samaistuvani vähän väliä. Ja et ikinä usko, tunnistan itsestäni taas vauvakuumeen oireet. Älä kerro kenellekään, minuahan pidettäisiin ihan hulluna. Mutta kun se on siinä raskaana ja niin edelleen, mä en tiedä… se on jotenkin niin maagista aikaa. Vollotan täällä, kai se on pakko myöntää.

***

Tuo minun kommenttini kioskikirjallisuudesta oli kyllä syvältä. Kirjoittahan hän hauskasti ja elävästi. Olenkin ihan kyllästynyt Joyce Carol Oatesiin, jota olen nyt useampien kirjojen perusteella koittanut ymmärtää ja arvostaa.

Vauvakuumeesta: Luulen, että lastenteko pitää lopettaa järjellä, sillä kaikille ei ehkä vain tule sitä tunnetta, että nyt riittää. Mutta kun tiedän nyt kuinka ihanasti ihmiset täällä suhtautuvat meihin ja lapsiin, näin jo sieluni silmillä kuinka koko Hanko odottaisi kanssani uutta tulokasta!

***

Sääli, ettei nykyisten hirmumyrskyjen aikaan ole enää poliittisesti korrektia sanoa rakastavansa myrskyjä. Nyt sanoisin nimittäin niin. Kun nuo aallot lyövät harmaina kalliota vasten ja heittävät valkoista vaahtoa korkealle ilmaan.

***

Löysin hauskan sitaatin, valitettavasti tässä ei sanota kenen se on, kirjasta Kadonnutta kahvilaa etsimässä: Kahvila on paikka niille, jotka haluavat olla yksin, mutta tarvitsevat sitä varten seuraa. Se on turvapaikka niille, joiden on tapettava aikaa, jotta aika ei tappaisi heitä.

***

Eilen, juuri kun olin saanut iltapuuhat nukuttamista vaille valmiiksi, eli olin syöttänyt pojan, kylvettänyt hänet, rasvannut, laittanut puhtaan vaipan, puhtaan yöpuvun ja lämpimät sukat jalkaan ja syöttänyt iltamaidon, hän painui kylpyhuoneeseen ja istumaan tyhjentämättä jääneeseen vannaansa. Kun ehdin paikalle, hän seisoi siellä kaulaa myöten vettä valuvana kuin uitettu koira, ilmettään myöten. En voinut kuin nauraa!

***

Varoitus, seuraa puhkumista! Hesarissa artkkeli helsinkiläisistä muiden silmin. Ihan ensimmäiseksi: kuka on helsinkiläinen? Mulla on siihen tiukka kanta: minä olen helsinkiläinen, vaikka asunkin Hangossa. Tulen aina olemaan helsinkiläinen. Helsinki on myös asenne. Se, ettei olla nöyriä ja luullaan olevamme päätä muita pidempiä ei välttämättä ole huono piirre ihmisessä, tässä linttaanastuttujen maassa.

Minulle sanotaan usein näin: Sä oot ihan erilainen ku tavalliset hesalaiset, tai You are not a typical Finn, are you? Se saa minut raivon valtaan! Minä olen helsinkiläinen, tämmöisiä me ollaan. Minä olen suomalainen, tämmöisiä me ollaan!

Olen hulluna erilaisiin ihmisiin. Vaarassa, Punkaharjulla, jumaloin. Täällä Hangossa on aivan mahtavia tyyppejä ja kiireetön tunnelma. Oululaiset ystävämme ovat meille maailman rakkaimpia. Ja sinäkin, mikä lie turkulainen.

***

Meillä oli hieno päivä eilen. Olimme meidän entisen asunnon ostaneiden häissä. Itkin kirkossa ja itkin juhlapaikalla Ajettiin illalla pilkkopimeässä kotiin. Henki meinasi salpautua kun pääsimme Appelgrenintielle ja kuunsilta peitti merestä puolet. Vesitornin valot ottivat meidät vastaan. Ajatella, että minä saan asua täällä!

***

Olin koulussa äidinkielentuntien kympin tyttö. Aineeni luettiin aina ääneen ja olin itsekin sitä mieltä, että ne olivat loistavia. En ikinä epäillyt kykyäni kirjoittaa. Kun koulu loppui eikä aineen aiheita enää annettu, kirjoittaminenkin jäi.

Vahva puoleni kirjoittajana: minulla on sana hallussa, olen rehellinen, avoin ja mielenkiintoinen. Heikkouteni on pelko siitä, ettei mikään aiheeni ole kyllin hyvä. Ettei minulla ole tarpeeksi painavaa sanottavaa. Että pitkästytän lukijani. Että loukkaan kirjoituksillani läheisiäni. Heikkouteni on siis pelko.

Toinen intohimoni on puhuminen. Olisin loistava luennoitsija tai kansankiihottaja!

***

Luin eilen ahmimalla kirjan Toven matkassa, jossa erilaiset ihmiset kertovat kohtaamisistaan Tove Janssonin kanssa. Se kirja oli jotenkin silkkaa valoa minulle, minä aivan kuin kasvoin ja venyin sitä lukiessani. En tiedä mikä siinä niin juoksutti aivojani, mutta olin koko ajan suurten oivallusten äärellä.

***

Poika täyttää huomenna vuoden. Muistatko, kun se teki syntymää?

Ajoimme kovalla kiireellä Tammisaareen ja supistukset kävivät yhä kipeämmiksi ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Kuinka pehmeä ja tuoksuva se ilta oli, kun soitimme sairaalan ovikelloa, minä jo kaksinkerroin. Pääsin saman tien synnytyssaliin. En voinut käsittää, että se voisi käydä niin äkkiä. Kätilö auttoi katsomalla silmiin ja hengittämällä kanssani. Parkkosen käsi ristiselällä kipulääkkeenä. Ja sitten olikin jo pakko ponnistaa, ponnistaa, ponnistaa.

Me olimme luvanneet soittaa vanhemmilleni tilannekatsauksen kun pääsemme sairaalaan. Kätilökin kuuli kuinka äitini ja isäni kiljahtelivat luurissa kun kerroimme, että joku muukin oli ehtinyt jo perille. Soitin itse sen puhelun, pari minuuttia synnytyksen jälkeen, jalat vielä levällään ja liukas lapsi kainalossa. Olin elämäni kunnossa, nauratti vaan.

Nyt se poika nukkuu tuolla raidallisessa pyjamassa. Ja se poika tuo joka päivä niin paljon iloa minun elämääni, etten voi sanoin kuvata. Kuinka se laittaa silmät viiruun ja nauraa tekonaurua. Tekee kuperkeikan ja hortoilee sinisissä sukkahousuissa ja raahaa mukanaan uutta rakasta leluaan, eli minun terveyssidepakettiani. Se halaa ja suukottaa ja pissaa AINA lattialle kun vaipan ottaa pois. Se nukkuisi varmasti kuin tukki omassa pinnasängyssään, mutta minä nostan sen aina viereen. Jokaiseen valkoiseen haiveneen olen hengittänyt öisin rakkautta, sitä on niin tulvimalla.

Juuri nämä lapset minun täytyikin saada!

Onnea Antolle toivoo äiti.

***

Eilen itkin kun Parkkonen valmistautui kuvauskeikalleen. Olin niin kateellinen kun hän saa tehdä mieleistä työtä ja toteuttaa itseään. Tunnen toki olevani tarpeellinen ja tärkeä täällä kotonakin. Naisen ikuinen kahtiajako, ellei kolmiajako. Olen puuskuttanut taas pari viikkoa nais-miesasetelmasta. Miksi juuri minä joudun miettimään tulevaa mahdollista duuniani siltä kannalta, että pystynkö samalla hoitamaan lapset ja kodin? Miksei miehet koskaan?Joka muuta väittää, ei jumalauta elä tässä maailmassa.

***

Talo on siivottu, huonekalujen paikkoja vaihdeltu, vessat pesty, lasten hyllyt järjestelty, pyykit pyörii ja kakaroille on syötetty kiinalaista puikoilla.

Kävin päiväkerhossa. Poika oli innoissaan kun näki pieniä ihmisiä. Mutta sen mä sanon, että jos haluaa että isätkin käyvät lapsineen noissa tilaisuuksissa, niin ei ehkä kandee laittaa ihmisiä hillumaan jonkun vaaleanpunaisen silkkiliinan kanssa jonkun leikin varjolla. Ei ollut kovin mieltä ylentävää.

***

Pikku kerjäläinen, täältä sulle sanoja!

Hangossa herättiin yön kaatosateen jälkeen auringonpaisteeseen. Ilma on kylmä, ensimmäisen kerran. Sormikkaat olisivat olleet eskarimatkalla tarpeen.

Luen Vivica Bandlerin Vastaanottaja tuntematon-kirjaa, varmaan kolmatta kertaa. Ihan mieletön tyyppi, niin urhea ja julkea. Lue, jos suinkin ehdit. Monet ihmiset ovat ovat lakanneet lukemasta kirjoja, mikäli ikinä aloittivatkaan. Se on niin surullista, sivistyksen loppu.

***

Sanoin eilen Parkkoselle kun se tuli stadista, että rakastellaanko tänä iltana. Se sanoi TORSTAINAKO??

15 vuotta sitten, osa 12

15 vuotta sitten, osa 12

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

ELOKUU 2005

Tekstiviesti 1.8.2005
Tytöt tennistunnilla, minä ja poika kentän laidalla. Parkkonen aloitti työt.

Tekstiviesti 8.8.2005
Poika on ollut tänään ihan pieni perkele. Nyt kun se nukkuu, tietenkin rakastan sitä niin että itkettää. Se on niin kaunis kasvoiltaan ja silkkipäinen.

Tekstiviesti 9.8.2005
Aino 4v oli kylässä ja ihmetteli kun poju osaa avata suunsa syödessään. Minä sanoin, että joo-o, hän on niin reipas poika. Tulee sitten varmaan isäänsä, sanoi Aino.

Nyt olen puistossa 7 lapsen kanssa.

Tekstiviesti 9.8.2005
Noin, taas oli yli 10 henkeä illallisella ihan yllättäen. Ja huomenna tulevat Parkkonen ja anoppi. Ukostaa.

Tekstiviesti 9.8.2005
(K kysyi eivätkö illalliset käy vähän kalliiksi ajan mittaan.)
Ai ajan mittaan… uskon siihen, että mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa.

Tekstiviesti 9.8.2005
Mikä musta tulee isona?  Ei ole luonnollista kulkea pesukoneiden väliä lapsi kainalossa monta vuotta.

Tekstiviesti 12.8.2005
Punajuuria balsamicon, valkosipulin, meiramin, öljyn ja suolan kanssa. Punajuuria homejuuston kanssa. Punajuuren varsia voisulan kanssa. Punajuuren lehtiä öljyn, suolan ja pippurin kanssa. Ruokasanat ovat maailman kauneinta kieltä.

Sähköposti 18.8.2005
Itkin tietenkin koulun pihalla, selviääkö siitä kukaan kuivin silmin? Mutta nyt tuntuu, että esikoinen on ollut koululainen syntymästään asti, nauttii, paistattelee ja patsastelee. Esikoululainen taas on vähän surkeana, siellä minun hermonpääni nyt ovat, hänen pelossaan, ettei ystäviä löydy. Isä oli tukena ekana päivänä, minä eilen ja tänään mummo. Huomenna pannaan varmaan vaari istumaan sinne!

Ihmeellistä, että minun vauvani aloitti koulun, se joka teki minusta äidin. Mihin aika on mennyt?

Mutsi tarjosi mulle jalkahoidon. Kai se näkee, missä myllyssä täällä olen. Ja sanoi ihanasti, että tunsi luissaan kuinka minä nautin siellä.

Meidän kurdiystävämme ovat yhä enemmän läsnä elämässämme. Lapset leikkivät meillä usein ja vanhemmat kiikuttavat ruokanyyttejä harva se päivä. Vesimelonia, leipää, kurkkuja, puhumattakaan kikhernekastikkeista, linssimuhennoksista, paistetusta riisistä. Kurdi-isän mielestä mä olen ihan selvästi kurdi. (Siis viiniä juova, huivitta kulkeva kurdi?)

Lähden kohta kiikuttamaan tyttöjä telinevoimisteluun. Selvitin tänään myös Hangon Tenniskerhon puhelinnumeron. Koitanko väenvängällä tehdä lapsistani liikkujia, koska olen itse aivan onneton  urheilija?

Sähköposti 19.8.2005
Tämä on ollut käsittämätön kesä. Vieraita on ollut joka päivä, en edes muista koska viimeksi söimme illallista vain perheen kesken, en todellakaan.

Kohta Hanko on taas minun. Seisoin äsken kadun päässä hiekkarannalla uittamassa tyttäriä ja heidän ystäviään. Satoi vettä, kalliot olivat kuin ihon pintaa. Ihan hiljaista pitkästä aikaa. Jäätelökioskin jono lyhenee, Vuittonin laukut häipyvät Helsinkiin. Kauppoihin ei taas moneen kuukauteen tilata parmesaania.

Turun ystävät pitivät sähköpostin allekirjoituksestani Hangon Anna. Se voisi olla romukauppani nimi, sitten aikanaan? Romukaupan, jonka takahuoneessa voin kirjoittaa menestysromaanini hiljaisina tunteina.

Täältä löytyisi haastateltavia vaikka kuinka paljon, kiehtovia tarinoita, ihmeellisiä ihmisiä. Vain Hangossa.

Sähköposti 21.8.2005
Katastrofaalinen rahatilanteeni on yleensä aina ja vain omien kummallisten kulutustottumusteni tulosta. En olisi pennitön, ellen elelisi niin kuin joku rouva Beckham. Poika makaa nyt kaarella jalkojeni juuressa ja huutaa naakatkin katolta, mutta sehän nyt ei ole mitään uutta.

Sähköposti 23.8.2005
Olen nyt lyhyen ajan sisällä lukenut kolme suomalaisen 30-40 v. miehen kirjoittamaa kirjaa: Simo Halisen Idänsydänsimpukka, Reko Lundanin  Rinnakkain ja Reidar Palmgrenin Lentämistä (tai jotain sinne päin). Kaikki ovat tietyllä tavalla toistensa kopioita. Miehet rakastuvat nuorempiin naisiin, eivätkä mihinkään vähän nuorempiin, vaan korkeintaan parikymppisiin. Naisia kuvaillaan ihmeellisen samankaltaisilla sanoilla ja kaikki kuvaukset liittyvät rintoihin. (Nuput, pienet ja terhakkaat, rinnanalut.) Olen jotenkin superärsyyntynyt. Ja tässä viimeisimmässä, Palmgrenin kirjassa, naiset kuvailtiin aina myös painon mukaan. Hoikkien kaunotarten pullukat ystävättäret, joiden nimiä kirjan päähenkilö ei ikinä muista. Ja lauseita tyyliin: “traagisen osan esitti pullukka tyttö, eikä hänen rumuutensa yhtään haitannut.” (Valitettavasti ei ihan suora lainaus, kun palautin kirjan jo kirjastoon.)

Ja päähenkilöt sitten: nämä riivatut miehet, kahlehditut raukat, jotka halajavat vapautta ja keveiden sormien kosketusta ja joille arki näyttäytyy helvetin esikartanona vaimoineen ja lapsineen. En kyllä ymmärrä yhtään. Eikö heillä itsellään ole muka ollut missään vaiheessa osaa eikä arpaa elämänkulkuunsa? Tarjottimellako heille pitäisi vapauskin kantaa??

Väsyttää, en malta ajatella ajatuksia loppuun enkä laiskuuttani jaksa pohtia älykkäästi. Siispä sanon vain, että ärsyttää.

Helmi on edelleen aivan elementissään koululaisena. Ihan kuin hän olisi koko ikänsä vain odottanut koulun alkua puhjetakseen omaksi itsekseen. Hän joutuu kulkemaan yksin aika paljon koulumatkoja jo heti alussa. Ei se häntä haittaa, mutta minä olen sydän sykkyrällä.

Nyt minäkin kohtasin ensimmäisen päällystettävän kirjan. Miten sitä pitäisi lähestyä?

Sähköposti 23.8.2005
Eikö sinua ikinä turhauta mikään, tai raivostuta tai masenna lastenhoidossa? Onko minun mentävä maan rakoon mustan mieleni kanssa ja noustava sieltä vasta sitten kun olen oppinut ajattelemaan yhtä positiivisesti ja näkemään maailman yhtä lumoavana kuin sinä? Vai johtuukohan kaikki siitä, että sinä olet kokenut menetyksistä suurimmat ja osaat suhteuttaa. No, tapoit sentään sen Tamagotchin, et sittenkään ole täydellinen 🙂

Sähköposti 23.8.2005
Puhuimme tänään Parkkosen kanssa au pairin palkkaamisesta. Siis tuskin onnistuu, kunhan mietimme. Löysin ihanan espanjalaisen naisen netistä, 26-vuotiaan. Parkkonen sanoi, että eikö se ole vähän liian vanha. LIIAN VANHA? LIIAN VANHA MIHIN??

Naapuri kävi teekupposella ennen ruoanlaittoon ryhtymistä. Minä lohkaisin sille palan minun parmesaniani ja vaadin häntä raastamaan sitä ruoan päälle. Nyt pelkään, että hän pitää minua ihan snobina kun paasasin sille oikean ja väärän parmesanin eroista. Voisinko minä joskus, JOSKUS, käyttäytyä vähän nöyremmin?

Minä aina päätän esim jonnekin juhliin lähtiessäni, että olen hiljainen ja puhun vain harkittuja lauseita, annan itsestäni salaperäisen ja älykkään kuvan. Ei ole vielä koskaan onnistunut.

(Kirjoitetaanko nykyään ruoan vai ruuan? Ja siitä tulikin mieleeni, näitkö koulukirjoista minkä näköinen on uusi yhdeksikkö, blaaaaah!)

Sähköposti 30.8.2005
Äidyin äsken tekemään hyvän linssikeiton: 4 dl linssejä huuhdellaan ja keitetään noin 5 min, jonka jälkeen vesi pois ja linssit sivuun odottamaan. Kattilan pohjalle reilu oliiviöljytilkka ja siinä kuullotetaan pari sipulia, valkosipulia ja porkkanaa. Lisää linssit. Mausta mustapippurilla, sitruunanmehulla ja oreganolla. Lisää litra kanalientä ja 2 prk tomaattimurskaa. Tarjoa valkosipulilla siveltyjen, paahdettujen ruisleipien kanssa. Talossa leijuvat mahtavat tuoksut.

Linssit olivat iltatorilta irtomyynnistä, mutta saa niitä kaupastakin. Käytin punaisia linssejä. Niitä ei tarvitse liottaa, vain huuhdella ja esikeittää. Mausteita kannattaa laittaa reilusti, linssit jotenkin imaisevat ne! Minä annoin kiehua kunnes keitto oli melkein sosemaista. Kaikki söivät kaksi lautasellista, poikakin.

Mutta tämän kesän bravuurini on vihannespellillinen:
Pilko paperoidulle pellille erivärisiä paprikoita, munakoisoa, fenkolia, punasipulia ja sipulinvarsia, kirsikkatomaatteja, kesäkurpitsaa, herkkusieniä… mitä vain. Mausta suolalla, pippurilla ja pyörittele joukkoon hunajaa. Uuniin kunnes kaikki on kypsää ja paahtunutta. Pöydässä pinnalle pinjansiemeniä ja parmesania.

Jälkiruoaksi vaikka jogurttia, saksanpähkinöitä, hunajaa ja minttua.

Bonus: Anna iltapalaleipä eli paista pannulla herkkusieniviipaleita, punasipulia ja valkosipulia.Suolaa ja pippuroi. Tarjoa paahdetun ruisleivän päällä koristeltuna tuoreella basilikalla.

Katsoin muuten sivusilmällä sitä uutta kokkiohjelmaa. Hohhoijaa. “Voit laittaa myös kanelia niin mausta tulee niinku kanelinen.”

Sähköposti 30.8.2005
Vein H:n kouluun ja E:n eskariin. Poika nukkuu. (Kai nyt kun kuudelta herää, ihan törkeä aika!)

Minulla kestää aina tunti kävellä kouluilta takaisin, kun matkalla törmää jo niin moneen tuttuun. Ja minulta katoaa aina kymppikaupalla rahaa tuossa kävelykadulla, kun siinä on niin ihania liikkeitä.

Olen tuhlailevainen ja laiska, mutta myös antelias ja hauskaa seuraa.

15 vuotta sitten, osa 11

15 vuotta sitten, osa 11

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

HEINÄKUU 2005

Tekstiviesti 20.7.2005
Meillä on nyt vieraita vieraiden perään. Kokkaan ja petaan sänkyjä. Sataa, Luojan kiitos. T. Uupunut majatalon emäntä

15 vuotta sitten, osa 10

15 vuotta sitten, osa 10

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

KESÄKUU 2005

Tekstiviesti 1.6.2005
Olen kehitellyt rautakauppakonseptin. Ketjun nimeksi tulee Rauta-Anna. Loistavaa palvelua, kattavat erikoisvalikoimat ja ripaus ylellisyyttä.

***
Tekstiviesti 1.6.2005
Töitä, töitä, töitä. Sitten kello 22 pyöräilemään, koko perhe, pitkin rantoja, tuoksuvassa illassa. Lopuksi kannettiin yksi lamppu taloon ja sytytettiin se ikkunalaudalle. Me olemme tulleet kotiin!

***
Tekstiviesti 6.6.2005
Kaksi yötä takana omassa talossa! Yläkerta on niin kaunis, vaikka edelleen kaaoksen vallassa. Iänikuiset pahvilaatikot pitkin poikin. Keittiönä mikro ja vedenkeitin, astiat tiskaan kylppärissä.
Toisissa talkoissa osallistujia oli jo kaksi, joista toinen tuli vasta kolmelta. Ellei mun veljeni olisi ollut täällä, me oltais kuoltu.

***
Tekstiviesti 13.6.2005
Kun Poika on aikuinen ja asuu omassa kodissaan, menen kaatamaan sen sohvalle 16 litraa maitoa, kostoksi näistä vuosista ja menetetyistä sohvatyynyistä.

***
Tekstiviesti 16.6.2005
Meillä oli tänä aamuna tukkasotka vaatehuoneessa ja kohta lähdemme kurdiperheen luokse illalliselle.

***
Tekstiviesti 16.6.2005
Voisit muuten haastatella sitä kurdiäitiä, hän on älykäs ja tasapainoinen ihminen. Tasapaino, sitä etsin ja sen perässä juoksen. Olen vielä tosi kaukana.

***
Tekstiviesti 20.6.2005
Oletko lukenut Anna Gavaldan Viiniä keittiössä? Hieno. Makaan rannalla lasten kanssa ja olen kerrankin rauhallinen.

***
Tekstiviesti 21.6.2005
Tänään olen totaalisen uupunut ja korviani myöten epätoivoinen. Miten en saa pidettyä tätä huushollia kasassa? Miten minä en jaksa MITÄÄN?

***
Tekstiviesti 23.6.2005
Menkat alkoivat, nyt olen taas elävien kirjoissa. Siis eikö todellakaan keksitä mitään helpotusta PMS-raivoon? Avaruuteen kyllä lennetään tuosta vaan.

***
Tekstiviesti 23.5.2005
Retkellä Tammisaaressa pikkuankkojen kanssa. Tekee mieli tuhlata rahaa, jota ei ole.

***
Tekstiviesti 25.6.2005
Ja niin kävi, että me söimme juhannusaterian oman pöydän ääressä, omassa keittiössä. Tehtiin hulluna töitä koko päivä, pahvit jäivät vielä lattialle, mutta kuitenkin. Oli taivaallista keittää perunoita kuukauden mikroelämän jälkeen. Kokko oli upea, Hankoelämän ensimmäinen juhannus. Anton ensimmäinen juhannus. Tavattiin paljon ihmisiä ja jatkettiin vielä juhlia meillä. Hauska ilta!

***
Tekstiviesti 26.6.2005
Jaja, Jaja. Istun keittiössä, juon teetä ja syön pullaa. Olin ihan satavarma, että tätä päivää ei tule, mutta nyt se on tässä. Ikkunat ovat pölyiset, lattialistoja ei ole ja jääkaappi on niin vanha, että luulee olevansa pakastin. Mutta tässä minä istun ja luen ja kynttilät palavat. Sittenkin.

15 vuotta sitten, osa 9

15 vuotta sitten, osa 9

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***
Toukokuu 2005

Pojalla on eroahdistus. Hän itkee joka kerta kun irrotan hänestä otteeni. Öisin me nukumme vierekkäin, suu suuta vasten, samaa ilmaa hengittäen. Jos koitan välillä kääntää kylkeäni, hän nyppii hiuksiani pienillä sormillaan kunnes käännyn ja hän saa taas ottaa poskistani kiinni ja painaa tuttinsa minuun kiinni.

Joudun pukemaan itseni pätkätyönä. Pikkuhousut, poika syliin ja lohdutusta, lasken lattialle, puen sukkahousut, syliin, lattialle, rintaliivit ja paita, syliin, lohdutusta, pujottelen puseroon. Meikkaaminen onnistuu joten kuten kun poika istuu tyhjässä saavissa ja leikkii Ihmeperheellä.

Hän roikkuu jalassani kun tiskaan, hän roikkuu jalassani kun imuroin, hän roikkuu jalassani kun pesen vessaa, hän roikkuu jalassani kun petaan sänkyjä.

Olen Parkkoselle aina valittanut, etten saa tarpeeksi hellyyttä ja huomiota. Myönnän olevani pohjaton kaivo mitä rakkaudenosoituksiin tulee. No nyt tulee tuutin täydeltä, sen kun otan vastaan!

Tänään olen erityisen kyllästynyt kaikkeen. Varsinkin likaiseen vuokrakämppäämme. Ja nyt ovat rahat loppu. Tyystin!

***

Tekstiviesti 13.5.
Mua on ruvennut ärsyttämään tämä syökö lapsesi tarpeeksi monipuolisesti -horina. Ei jotkut Kolumbian katulapsetkaan ihan ruokaympyrän mukaan elä ja ihan reippaita pikku huumekauppiaita niistäkin kasvaa.

Tekstiviesti 16.5.
Nämä loputtomat vaatimukset… Mutta kyllä toi lauma on ihana: Helmi niin reipas ja raikas, Elsa nätti kuin nappi, myös luonteeltaan, ja Antto pantto pakana, kiiltävä kalju ja vastustamattomat kuolasuukot. Parkkonen on stadissa, huokailen rauhaa. Mulla on kirjastosta se Rakennusapteekin tuotekirja, meinaan seota!

Tekstiviesti 20.5.
Book Club-jengini tulee Hankoon sunnuntaina. Sain matkailutoimistosta vesitornin avaimen, vien naiset sinne ylös ja näytän MINUN HANKONI! Ajattele, voisin kiivetä sinne vaikka keskellä yötä, olisipa hienoa. Siis jos jaksaisin valvoa yli ilta-yhdeksään.

Tekstiviesti 28.5.
Parkkosen talkoisiin viime viikonloppuna osallistui nolla ystävää…

Tekstiviesti 31.5.
Mun vauvani lähti tänään Helsinkiin. En yhtään epäile etteikö se pärjäisi, mutta miten MINÄ pärjään? Täytän tänään 33 vuotta. Mun sexual peak on taas vuoden lähempänä.

***

Tästä ajasta:
Tässä kohtaa matkaa haluan muistuttaa, että ellei kirjeenvaihtoystäväni K olisi aikoinaan koonnut näitä kaikkia kirjeitä, sähköposteja ja tekstiviestejä talteen, mitään ei olisi jäljellä. Ei sanaakaan. Kiitos siis hänelle <3

15 vuotta sitten, osa 8

15 vuotta sitten, osa 8

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

HUHTIKUU 2005

KIRJE 11.4.2005, vuokrakämpällä

Tapahtui ihme. Olin ihan poikki, sanoin tytöille, että vahtisivat vauvaa ja antaisivat mulle kymmenen minuuttia aikaa olla itsekseni ja lukea sisustuskirjoja (koukussa niihin). Nyt kaikki kolme nukkuvat päiväunia pitkin poikin makuuhuonetta. Ovatko ne saaneet sähköiskun? No, ainakin on hiljaista.

Parkkonen palasi tänään duuniin, luojan kiitos. Olen tosi helpottunut. Tämä viikottainen ero voi loppujen lopuksi ollakin parasta mitä meidän parisuhteelle on tapahtunut.

Mutta aamu alkoi kyllä niin hirveällä ryminällä, että meinasin irtisanoutua tästä hommasta. Poika heräsi 5:50, silti sain vasta kauhealla komentelulla meidät ulos vähän vaille 9. Veimme Helmin eskariin, kävimme kaupassa. Takaisin tullessa puhkesi aivan järjetön myrsky. Tuuli niin, että luulin otsalohkojeni irtoavan ja satoi räntää. Raahasin rattaita, kauppakasseja, Elsan pyörää ja tietysti lapsia, enkä nähnyt eteeni. Kotona Antto huitaisi ruokapurkin lattialle sellaisella voimalla, että oranssi kasvis-peräsuolisose lenteli pitkin seiniä ja lasinsiruja oli joka puolella. En saanut keittiön ikkunaa kiinni, se on jotenkin turvonnut. Nyt se on sitten narulla sidottu kolme päivää, kunnes Parkkonen tulee kotiin.

Kävin talolla, hommat etenevät hyvin. Laitoin tytöt viemään työmiehille kahvia ja pullaa, olivat mielissään. Nyt alkaa lihamakaronilaatikko olla kypsä, kyllä se taas tästä.

Vielä kun joku siivoaisi metrin korkuisen murukasan Anton syöttötuolin alta ja tiskaisi nuo kahden päivän tiskit.

Jaja, minä kirjoitan sinulle mitä Antto on oppinut viime päivinä, kerro sinä sitten minulle, kun olen unohtanut. Vauvakirja on jossain noista tuhansista banaanilaatikoista.

Nousee makuulta istumaan
Istuu syöttötuolissa
Heiluttaa
Syö omin käsin leipää, kurkkua
Halaa ja suukottaa (suu auki)
Pitää itse tuttipulloa

Taitava poika siis! Onneksi nyt muutenkin näyttää, että Anton olo on helpottunut, yöt menevät muutamalla tutin laitolla.

Niin tänään siis satoi tyynyliinan kokoisia räntäroikaleita, mutta nyt paistaa aurinko.

***

KIRJE 17.4. 2005, vuokrakämpällä

Huh, sunnuntai. Ihanaa kun alkaa taas arki. Mutsini ja enoni olivat täällä viikonlopun, eno talkoohommissa. Mutsi rantautui perjantai-iltana miljoonan ruokakassin kanssa. Niin ihanaa kun se onkin, kolmen ruokalajin illalliset eivät oikein istu tähän vuokrakämppähässäkkään. Mielummin hakisin pizzaa. Keittiökin on niin miniatyyri ja astiat pitää tiskata käsin. Parsa voisulalla, salviapasta, pihvit ja juustot maistuivat kuitenkin taivaallisilta.

Enoni on tosi taitava. Kaikessa. Hän osaa kivalla tavalla eleettömästi kunnostaa, paikata, putsata vanhaa kunnioittaen. Naapurit, ainoat, jotka asuvat pihapiirissä vakituisesti, kutsuivat konjakille.

Tänään olemme olleet ulkona koko päivän, söimme lounaankin oman talon pihalla jätelaudoista kyhätyltä pöydältä.

Muurari kävi. Koitan selittää, että haluan keittiöön takan, joka näyttää vanhalta sepän tulisijalta, tosi krouvi, tulipesä korkeammalla. Muurari on saksalainen, hauska vanhempi herra, jonka saksansekaista ruotsia ymmärrän vain jotenkuten. Olen muuten ottanut tavakseni puhua täällä ruotsia aina kun törmään ihmisiin, joilla on heikohko suomi. Huomaan, että sanat putkahtelevat jostain vanhasta muistista ja ihmiset ovat mielissään, kun yritän niin kovasti. Eikä minua haittaa tippaakaan vaikka tajuankin, ettei se nyt niin kovin sujuvaa puhetta ole. Edistyn hurjaa vauhtia!

Nyt helpotus kun kaikki vieraat ovat lähteneet ja Parkkonenkin saa painua huomenna tiehensä. Me olemme täällä nelistään ja syömme pussikeittoa emmekä tee mitään taivaallista. Elsa pääsee huomenna tutustumaan eskariin, se ei malta odottaa syksyä. Onko minun kanssani todella niin tylsää? ON!

Tytöt ovat olleet hirveän urheita, ei tämä kaikki ole niillekään helppoa. He ovat keksineet uuden korttipelin, jonka sääntöjä en ymmärrä, mutta siinä huudetaan aina välillä täysillä STRESSI! Parkkonen vei heidät juuri elokuviin. Antto on sisustuskirjojen kimpussa, se on saanut tartunnan. Se on kyllä niin ihana, niin paljon kun marisenkin. Ihana palleroinen, joka saa sata suukkoa joka päivä.

***

KIRJE 20.4.2005, vuokrakämpällä. Hanko, ikuisesti!

Sydän meinaa pakahtua, se aivan tursuaa yli rakkaudesta Elsaan. Helmi Pikkuinen on eskarissa ja Antto Kiljukaula (tänään 7 kk) nukkuu rattaissa ulkona. Minä keitin kahvit itselleni, teen niin ehkä kerran kahdeksassa vuodessa. Sen kerran kun kahvin nyt keitin, olisi suonut, että maidonvaahdottimen patteri olisi toiminut, eikö? No, lämmitin maidon kuitenkin, olkoot café au lait. Mutta siis Elsa: Elsa lähti ostamaan palvelutalon kahvilasta pullaa, ihan yksin. Tuli jo kerran takaisin ja kysyi, että kumpaa suojatietä kannattaa käyttää, sitä joka on kirjaston edessä vai sitä joka on viinikaupan edessä. Katsoin ikkunasta kun se kulki katua pitkin ja puristi toista taskua niin tiukasti, koska siellä oli seteli. Sillä on semmoinen hassu pipo ja se näytti ihanimmalta olennolta koko maailmassa.

Jajaseni, kiitos kirjeestä. Kirjeen avaa ihan kädet täristen, se on jotain niin omaa, intiimiä, ylellistä ja arvokasta. Ajattelin tänään suihkussa, että jopa ystävien kanssa, joille tuntee voivansa puhua ihan kaikesta, on asioita, joista on erityisen vaikea puhua. Mieluummin jättää sanomatta, kun sanoo jotain väärin. Tyhmää ajatella niin, mutta ihminen on vähän yksinkertainen olento. Ajattelin siis surevien lohduttamista. Ei oikein mitenkään voi sanoa, että “voin kuvitella miltä sinusta tuntuu”, suru on niin yksityistä. Mutta jos sanoo, “en voi ymmärtää miten siitä selviää”, kuulostaa siltä, että itse asiassa pitääkin selviämistä mahdottomana. Miksi muuten kaikesta pitää aina selvitä? Miksei saa olla ikuisesti surullinen?

Elsa tuli ja toi voisilmäpullia, niin suloisen pehmoisia ja pulleroisia, ja täysiä, ei mitään haperoa näissä pullissa. Nyt Elsa leikkii lattialla barbeilla ja puhuu ääneen, kuten aina. Yksi barbeista  sanoo, että on se raskasta, kun ei ole lapsia.

Talolla ei ole näkynyt työmiehiä kolmeen päivään. Muurarin pitäisi tulla uudestaan tänään, samoin enoni on taas tulossa. Ja sähkömies. Kukaan ei vaan kerro mihin aikaan, enkä minä voi seistä tuolla talolla odottamassa tuntitolkulla? Soitin L:lle ja puhuin nyt ruotsia jopa puhelimessa. Hän oli käynyt talolla kello 7, mutta ei ollut jäänyt kun sähkäri ei ollut tehnyt jotain. Miksi saamari soikoon ne eivät soittele itse toisilleen? Tämän kokoisessa paikassahan kaikki ovat väkisinkin tuttuja keskenään? Aion kyllä lisätä ansioluettelooni, että olen melkein rakentanut talon.

Mitä tapahtuu, jos ei kaakeloi wc:n seiniä? Miksi vedenkestävät maalit sitten on keksitty? Minä haluan pitää ne kiviseinät esillä. Äläkä sano ”puolikorkeus”, minä haluan kokonaan ne kiviseinät, myös vessassa!

Muurari suosittelee, että muuraisi ammeen upoksiin, olisi kuulemma helpompi pitää puhtaana. Ärsyttää kaikki käytännölliset näkökohdat. Muuten, tuli sähkömiehistä ja muurareista mieleen: kutsuin Anttoa yhtenä päivänä meidän putkimiehen nimellä.

Parkkonen on ollut taas alkuviikon stadissa. Nautimme tästä järjestelystä. Parkkonen nauttii, minä nautin ja lapsetkin ottavat tilanteen ihan luonnollisesti. Huomaan vain ärsyyntyväni suunnattomasti kun se palaa, siitä ei kertakaikkiaan ole mitään apua, päinvastoin. Se on mun raskain hoidettavani.

Nää-ä, nu måste jag till huset och se om muraren har kommit.
Kirjettäsi odotellen (i väntningen av ditt brev).

***

Tarkennuksia tästä ajasta: ihmetteletkö missä Parkkonen on näistä teksteistä? Hän toden totta asui ja oli vielä töissä Helsingissä neljä päivää viikossa. Minä majailin lasten kanssa vuokrakämpässä Hangossa ja ohjailin remppaprojektia minkä taisin. Ruotsiksi. Ja kyllä, opettelin vasta tuolloin juomaan kahvia, oli otettava kaikki keinot käyttöön, väsytti niin!

15 vuotta sitten, osa 7

15 vuotta sitten, osa 7

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

KIRJE 31.3.2005, vuokrakämpällä

Taivaallista! Siis se, että voi ottaa ja kävellä postiin, kirjakauppaan ja leipomoon! Tein niin tänä aamuna. Jätin yskäiset tytöt kotiin ja käärin yskäisen pojan untuvapeittoon ja tungin rattaisiin. Untuvapeitto oli kyllä liioittelua, ulkona on ainakin + 10 C. Mieletön kevään tuoksu ja meri välkkyy jäistä vapaana.

Kaikki tarpeellinen on lähellä. Koko kaupunki on kuin täydellisestä sadusta. No okein, onhan täälläkin käsittämättömiä arkkitehtonisia ratkaisuja ja sen sellaista, mutta nyt alkuhuumassa tuntuu kuin kävelisi elokuvassa. Meidän kotikadun eli Bulevardin päässä ovat kirkko ja vesitorni, ne näkyvät joka puolella ja varsinkin kirkkaan oranssi vesitorni markkeeraa mulle koko kaupunkia. Iltavalaistuksessa ne ovat kuin kulissit. Ja sitten onkin meri, eikä mitään muuta. Tykkään elää ikään kuin maailman laidalla. Ehkä sitten kun en ole enää näin väsynyt näen sinne meren taaksekin. Siellähän aukeaa koko Eurooppa!

Mutta nyt en lähde täältä minnekään.

Mutta ei mulla ole harhaluuloja. Varmasti tulee kulttuurishokkejakin. En ole koskaan asunut pienessä kaupungissa. Koitan muistaa koko ajan, että täällä kaikki tuntevat toisensa, sana kiertää. Olen mielessäni arvellut, että minua kutsuttaisiin täällä ”se helsinkiläinen, joka ostelee samppanjaa tavallisena tiistaina”.

Oikeasti kaikki ovat ihan mielettömän mukavia. Apua saa pyytämättäkin, autot pysähtyvät aina antamaan tietä ja kaikki toivottavat lämpimästi tervetulleeksi Hankoon. Me saamme lisäpisteitä kun muutimme tänne vakituisesti ja toimme vielä kolme lasta mukanamme. Sitä nämä hankolaiset vain ihmettelevät, että kuinka kestämme tätä hiljaisuutta. Voi kun tietäisivät, minua tylsempää tyyppiä saa hakemalla hakea, enhän tehnyt mitään stadissakaan!

Olen löytänyt pojalle muskarin ja tytöille telinevoimistelun. Maarit Hurmerinta esiintyisi lähikapakassa ja elokuvateatterissa menee uutuuselokuva Lentäjä. Kirjasto on aivan ihana, gallerioita on useita ja ravintoloissa hyvä ruoka. Mikä runsaudensarvi!

Nyt tulee jo liikaa hehkutusta. Lupaan raportoida myös takapakeista. Onhan niitäkin. Lapset ovat siis kauheassa köhässä eivätkä pääse ulos (ihanaan leikkipuistoon vinosti vastapäätä), kiipeilevät seinille. Poika itkee, kuten on itkenyt kuusi kuukautta. Parkkosella ja minulla tulee vähän väliä kinaa milloin mistäkin. Ajasta, rahasta, nukkumisesta.

Olen siinä mielessä toivoton tapaus, että ajattelen kaiken muuttuvan, kun muuttaa. Eihän se niin mene, lapset sairastelevat unelmakaupungissakin, eikä minun pinnani pitene millään.

Nyt jatkan pienen tauon jälkeen: päästin tytöt kuitenkin ulos, kirjastoon käymään (se sijaitsee kulman takana, tietenkin). Kun he palaavat kirjastosta, saavat he kipaista vielä postiin (kadun päässä) viemään tämän.

Huh. Käsin kirjoittaminen on raskasta ja hidasta.

15 vuotta sitten, osa 6

15 vuotta sitten, osa 6

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

MAALISKUU 2005

Olen aivan ylikierroksilla, on niin paljon kaikkea, iloa ja surua. Perjantaina Tomin täti kuoli auto-onnettomuudessa, lauantaina oli tyttöjen synttärijuhlat tarhakavereille ja koko eilinen oltiin Hangossa toimittamassa miljoonaa asiaa.

Tomin täti oli 52-vuotias, juuri saanut hartaasti odotetun ensimmäisen lapsenlapsen, tosi tosi surullista.

***

Huono omatunto, kun en ehdi kommentoida ihanaa kirjoitustasi. Tulin ajatelleeksi, että inhoan ehkä käyttöohjeita, koska inhoan koneita. Ristiriitaista, sillä en todellakaan kuvittele tulevani toimeen ilmankaan ja sain melkein orgasmin kun sain pyykinkuivurin. Nyt kun suunnittelen Hangon taloa olen ihan raivona kun kaikille koneille pitää olla paikka, vaikka mä haluaisin vain kiviseinät, takan ja kylpyammeen.

Minä kirjoitan vielä lisää, älä huoli, kyllä tämä tästä. Apua, onkohan siellä vuokrakämpässä nettiyhteyttä, ei varmaankaan?

***

Tulisitko todella minun kanssani pakkaamaan? Kiitos mielellään! Tai en tarvitse niinkään pakkausapua, vaan jonkun, joka istuu sohvalla teemuki kädessä, pitää seuraa ja antaa neuvoja.

***

Ajattelen niin, että surua on oltava, jotta ilo tuntuisi ilolta, mutta ikinä koskaan milloinkaan en haluaisi surullisten asioiden koskettavan liian läheltä. Uhraanko siis ventovieraita? Ei kai sentään niinkään…

Ihminen on siitä kummallinen eläin, että osaa (muistaa) arvostaa elämäänsä vain silloin kun se joltain läheiseltä pois riistetään. Silloinkin vain hetken verran, kunnes vajoamme taas samaan “mulla on liian pienet sukkahousut”-vikinään. Surulliset uutiset koskettavat, riipaisevat ja ovat toisinaan repiä sydämen rinnasta. Ne saavat vannomaan, etten enää koskaan valita turhasta, äyski miehelleni, nalkuta lapsille. Mutta kuitenkin kaikki on taas pian ennallaan. Olemme sopeutuvaisia, arpemme paranevat, pystymme jatkamaan matkaa.

Kaikilla ihmisillä on merkitys, he jättävät jäljen, oli heidän elämänpolkunsa minkä pituinen hyvänsä. Jokainen ihminen, maailman sormenjälki.

Mutta oppia pitäisi, näistä kokemuksista, oppia rakastamaan elämää!

***

Tänään taas pakkaan, pakkaan, pakkaan. Parkkonen ja veljeni lähtevät viikonlopuksi Hankoon purkamaan kattoja ja seiniä, mutta sitä ennen meille tulee vielä illallisvieraita. Ja seuraavat sunnuntaina. Toivottavasti ihmiset eivät oleta, että kokkaan kuuden ruokalajin illallisia täällä pahvilaatikoiden keskellä.

***

Elämää ei minusta mitata elinvuosissa, vaan siinä ELÄMISESSÄ. Sanoinkin sulle kerran, että silloin tuntui, etten elänyt, vain olin. Nyt tunnen eläväni, vaikkakin iskin pääni juuri rautatankoon ja olen uupumiskuoleman partaalla. Mutta helvetin ELOSSA minä olen!

***

Sitten kun ei ole enää mitään valitettavaa, ei kai ole enää mitään muutakaan. Mutta myönnettäköön, voisin useammin sanoa ääneen myös ne asiat, joista olen kiitollinen.

Olen kiitollinen vedenkeittimestä.

***

Parkkonen on innoissaan, omalla hermostuneella tavallaan. Hän sietää huonosti kiirettä ja tämän sorttista painetta. Hyvä, että lähtee sinne Hankoon viikonlopuksi ja antaa mun myllätä rauhassa. Sanoinkin veljelleni, jota nyt aivan RAKASTAN kun sain tietää että hän osaa piikata, että syökää pizzaa, juokaa olutta ja nukkukaa ensin, huomenna sitten energianpurkua seiniin ja lattioihin.

***

Parkkonen ja veljeni olivat siis Hangossa ja saivat paljon aikaiseksi. Kaikki sukulaiset ja ystävät ovat ihan että voi voi kun ne raataa siellä, onpa ne ahkeria, kuinka ne jaksaa, blaa blaa blaa… eikä kukaan, KUKAAN ihmettele miten minä olen saanut kaiken yksin pakattua, enkä pelkästään pakattua, vaan KASEERATTUA, kolmen kakaran pyöriessä jaloissa, edes nukkumatta öisin. Kundit saivat sentään tehdä hommia rauhassa, istua alas pizzalle ja kaljalle, nukkua. Tämä pakkaaminen on taas sitä vitun näkymätöntä työtä. Kukaan ei kiitä, ei arvosta. Siinä missä Parkkonen saa käydä uuden ja innostavan kimppuun, minä pyöritän näitä vanhoja paskoja täällä.

Kävin lasten kaikki miljoonat pikkuaarteetkin läpi, se on hidasta ja raastavaa. Mikä oikeus minulla on määritellä mikä on tärkeää ja mikä ei? Mutta kun ihan kaikkea ei voi säästää.

Selkää särkee, ja päätä.

***

Löysin pinon kirjeitä ihailijoiltani, ajalta, kun olin nuori.

Se PIRISTI!

***

Kiitos eilisestä Jaja. Kiitos pakkausavusta, kiitos herkuista. Ihanaa kun olit.

Poika hillui taas koko yön, en käsitä mikä sitä riivaa. Kuten näit, se on tyytyväinen poika päivisin, syö hyvin, nukkuu päiväunet reippaasti. Mutta öisin…

Huusin nuorena aamulla kello viisi juhlien jälkeen kavereille, että nukkuminen on TYLSINTÄ MITÄ TIEDÄN, ehkä tämä on kosto siitä?

Oikeasti minua nyt vain itkettää, en voi käsittää mikä sillä on hätänä.

***

Melkein en jaksa edes kirjoittaa… Poika heräsi taas viime yönä klo 01:30. Joka yö samaan aikaan, ja sen jälkeen ei enää nukuta. Soitin Ensikotiin, heillä on unikouluyksikkö, ja sanoin että nyt ei enää rahkeet riitä. En osaa enkä jaksa purkaa tätä tilannetta yksin. Sielläkin on resurssit tiukilla, mutta koittavat ehtiä soittaa minulle takaisin.

Kirjoitit viestissäsi ihanista asioista, joihin tekisi mieli tarttua, mutta pää ei pelaa.

Myöhemmin.

***

Vein pojan eilen illalla lääkäriin, nyt kokeillaan kaksi viikkoa ilman maitoa. Keitin iltapuuron veteen, yö meni loistavasti. Tästä sain uuden syyn syyllistää itseäni: miksen tajunnut aikaisemmin?

Mutta täytyy sanoa, että kyllä ottaa neuvola ja terveyskeskus päähän. Olen joulusta asti ihmetellyt ääneen tätä touhua viikottain, eikä kukaan puuttunut asiaan.

***

Elsan syntymäpäivä. Heräämme kello 6:30 laittamaan kakkuaamiaista. Vauva auttaa heräämisessä. Laulun loilotusta, kynttilöitä, kermavaahtoa. Parkkonen lähtee tyttöjen kanssa uimahalliin.

Poikaa itkettää, vesi tuttipullossa ei korvaa maitoa, eikä banaani, eikä lihasose. Kannan siis poikaa koko ajan,  koska sylissä maidoton aamu on jotenkin helpompi kestää.

Puran pesukonetta vauva kainalossa. Tyttöjen lumihiutalepuvut (älä edes kysy…) eivät ole oikein viihtyneet pesukoneessa. Heitän ne ruokapöydälle odottamaan kohtaloaan. Ruokapöydällä palaa kynttilä, jota en huomaa. Alkaa haista palaneelta, pelastan viime hetkellä puvut ja koko talon.

Siirryn tyhjentämään astianpesukonetta, edelleen vauva sylissä. Nostan lautasia ylähyllylle kun koko hylly romahtaa ja kaikki astiat putoavat kivilattialle tuhansiksi sirpaleiksi.
Puhelin soi, asuntomme ostajat soittavat, että ovat tulossa vähän mittailemaan. Katson itseäni peilistä, hiuksetkin kuin väärinpäin käännetty rotta, ja sanon, että nyt ei ole oikein hyvä hetki.

Muu perhe palaa kotiin, Parkkonen lähtee vielä syntymäpäiväsankarin kanssa kampaajalle juhlan kunniaksi. Helmiä harmittaa kaikki, eniten se, että Elsalla on synttärit.

Illalla tapaamme kummit perheineen Rodolfossa. Sen sijaan, että ehtisin laittaa itseni kuntoon iltaa varten, siivoan raivokkaasti kämppää, koska olen luvannut asunnonostajille, että he saavat tulla rauhassa mittailemaan kun me olemme poissa. Siivotessani hullun lailla keittiötä se pudonnut hylly, joka nyt on nojallaan pesukonetta vasten, kaatuu varpailleni. Itken, kiroan ja linkkaan suihkuun.

Arvaa kuka juo pari lasia liikaa tänä iltana?

***

Olin siis eilen Hangossa, ihanassa talossani huokailemassa. Seisoin parvekkeella ja kuuntelin kirkonkelloja. Tein hommiakin, revin muovimattoa irti kylppärin seinistä ja sen jälkeen hakkasin laastinkappaleita sorkkaraudalla. Olin aika professionaalin näköinen hengityssuojaimessani, näppylähanskoissani ja vaaleanpunaisessa discopaljettipaidassani. Tursuin onnea.

Mutta sitten: tapasin pihalla yhden naapurin ja menin esittäytymään, pölyisenä, onnenkyynelten tahrimana. Se ukko onnitteli, ja sanoi sitten että muistattehan, että joku osakas voi lunastaa vielä talon ennen kaupantekoa. Menin ihan änkäksi, en saanut sanaa suustani, hyvä fiilis oli kuin poispyyhkäisty. Soitin Parkkoselle vatsa solmussa.

MITÄ HELVETTIÄ???

(Kirjoitan kiireessä kun poikalapseni karjuu taas vaihteeksi, pelasta mut Jaja!)

***

Voi Jaja, voi Jaja. Olenhan minä täällä, kai, jossain. Melkein kaikki on pakattu. Tiedän toistavani itseäni, mutta VÄSYTTÄÄ.

Kai kaikki menee hyvin?

***

Täytyy sanoa Jaja, että tämä on yksi elämäni tiukimpia paikkoja. Ottaa sydämestä. Selviääkö muutosta hengissä?

***

En muista koska olisin levännyt viimeksi. Ahdistaa tämä työn määrä ja tuleva. Vuokrakämpässä ei ole pyykinpesukonetta eikä astianpesukonetta. Poika herää joka aamu kello 5:30. Kaupat ovat pääsiäisen kiinni, pitäisi osata ostaa ruokaa varastoon pitkäksi aikaa eteenpäin. Pakatessa pitäisi osata arvioida mitä tarvitaan seuraavan kahden kuukauden aikana, mitä vasta myöhemmin.

Eikä tänne edes mahdu kukaan auttamaan, joka paikka on täynnä muuttolaatikoita.

Mutta kyllä mä selviän!

***

Hangossa oli ihanaa taas viikonloppuna, lukuunottamatta itkuista vauvaa ja oksentelevaa veljeäni. Kävelin pitkin rantoja ja tuijotin merelle. Välillä puikahdin kävelykadulle: pikkukauppoja, kahviloita, taidegallerioita, kirjakauppa, vaatteita, meikkejä!

***

Kaikki nämä Selviytyjät sun muut ohjelmat eivät ole extremeä nähneetkään. Minä olisin niin mielelläni jossain hiekkarannalla pelkkään bandannaan kietoutuneena. Tulisivat ja tekisivät tästä ohjelman, katsojat haukkoisivat henkeään: kuinka tuo nainen pystyy, hän on sankari, hän on uskomaton sankari!

***

Perhanan poika! Olin kirjoitellut jo hyvän matkaa vastausta, kun se tuli ja räppäsi jotain nappulaa ja kaikki katosi taivaan tuuliin. Niin, miehethän ovat kautta aikojen olleet mustasukkaisia naisen omasta ajasta.

Voi Virginia, kuka kertoisi vauvalle, että äiti tarvitsisi oman huoneen?

***

Hei ystävät,
Muutamme uuteen kotiin torstaina 24.3. Uusi osoitteemme on siis Hangossa!
En ole muuttopäivän jälkeen tavoitettavissa sähköpostitse ties kuinka pitkään aikaan, joten soitelkaa tai lähettäkää vanhoja kunnon kirjeitä, kun haluatte olla yhteydessä.
Aurinkoista kevättä ja tervetuloa Hankoon,
Anna jengeineen

***

TULOSSA (vielä maaliskuun puolella) : Ensimmäinen kirje Hangosta!

Näitä tekstejä blogikirjoitukseksi purkaessani fb muistutti tästä Glorian Kodin jutusta. Vähän eri näköistä, onneksi! Lisää kuvia juttukeikalta täällä.

15 vuotta sitten, osa 5

15 vuotta sitten, osa 5

15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

HELMIKUU 2005

Syyllisyys, häpeä, huono omatunto. Kaikki on – termeistä viis – sekaisin päässä ja mustana möykkynä mahassa.

Syyllisyydestä selviää anarkialla. Sillä, että kun huonona päivänä syöttää eineslihapullia lapsille suoraan jääkaapin ovenraosta, niin tajuaakin, että tämä on helvetin hauskaa ja avaa vielä uhmakkaasti jäätelöpaketin päälle, vaikka ei ole karkkipäivä ja pyyhkii Painonvartijoiden pisteviholla ketsupit lattialta!

***

Koko katras räässä ja köhässä. Olen aivan sekopäinen, kun en pääse mihinkään pakoon, yöt ovat menetettyjä tapauksia. Mistä saan voimia, jaja?

No, talokaupat pitävät mielen virkeänä.

***

Taas uusi taistelutanner eli päivä edessä. Iltaisin olen niin poikki, että olen oikeastaan enää pelkkiä säikeitä. Ja näitä kutsutaan parhaiksi vuosiksi? Miksi ihmeessä, on minulla hauskempaakin ollut.

***

Tanssin äsken pojan kanssa olohuoneessa ja poikaa nauratti. Tytöt ovat kotona myös ja keksin laulunsanoja, joissa kehuskelin heitä. ”Minun tytöilläni on suut kuin vadelmanpuolikkaat…”

Kaikki on sekaisin, olen edelleen aamutakissa, joka paikassa on räkää, mutta meillä kimalteli hetken verran!

 Sanoin lapsille, että tehdään tästä elämästä SEIKKAILU!

***

Tytöt sanoivat äsken, että kyllä tämä on raskasta, tämä vauvan hoitaminen, se vaatii paljon. Niinpä. Mutta ajattele, he hoitavat poikaa kun minä kirjoittelen, mitä luksusta!

Olen myös siivonnut vaatehuoneen ja joka ikisen kaapin, niin että sitten kun lähdön hetki koittaa, voin vain nostella kamat laatikkoon. Sankarifiilis.

***

Meillä on ensimmäinen tarjous viime sunnuntain näytön kävijöiltä, joten luulen, että pistämme kämpän lihoiksi ja pääsemme aloittamaan remppaa Hangossa.

Kaikki etenee siis hyvin, paitsi vauva, joka pääasiassa karjuu yöt läpeensä.

***

Jajaska, mikä minua riipii? Miksi olen niin levoton? En jaksa tätä kotona oloa, mutta en myöskään jaksa lähteä minnekään.

***

Fasaanipaistia Jaja? Toivoisin, että olisit MINUN vaimoni!

***

En saanut eilen sanaa sormistani. Pohdin täällä, miten luonnoton tilanne on sulkea eläväinen ja suurisuinen ihminen kuukausiksi aikuisettomaan tilaan vauvan kanssa. Eihän tässä ole mitään järkeä.

Mies tulee pää höyryten töistä ja alkaa JÄRJESTELLÄ asioita. Soittelee puhelimella, kirjoittelee sähköposteja, tekee rästihommia. Mutta ei puhu. Roikun typertyneenä jääkaapin ovessa ja etsin itkuisin silmin jotain, millä täyttää sisintäni, kun sanoja ei kerran heru.

Vaikka ei pitäisi valittaa: tyttäret puhuvat koko ajan, ja jos milloinkaan tulee hetki, ettei ole mitään sanottavaa, he riimittelevät huopa-kuopa-tuopa-luopa niin että tärykalvot väräjävät hiljaisuuden kaipuusta. Ja yöt läpeensä ääntelee poika. Ei minulta ääntä puutu.

***

Jos saat minulle sieltä Tukholmasta hankittua sen tiskirätin, jossa lukee Lugn, det ordnar sig niin pussaan sinua päähän! Rakastan tuommoisia keksintöjä, paljon hyödyllisempiä kuin joku vitun kuuraketti.

***

Mitä tekstiä taas sinulta sain! Olet ihmeellinen, säkenöivä, hurja ja vaarallinen älykkäine mielipiteinesi.

Pesen nyt tässä koneen ääressä hampaita, mikä on hyvä merkki, sillä on niitäkin päiviä kun tuntuu, ettei kannata, kun kohta kumminkin kuolee. Eli roiskeet Parkkosen uudella näytöllä ja näppäimistöllä ovat sinun vikasi, jos joku kysyy.

***

Meillähän tytöistä vanhempi on ihan kuin minä. Se tyttö virittää minut äärimmilleen, on nokkela ja kärkäs. Toisesta neuvolatäti kirjotti neuvolakorttiin, että Elsa on äidin aurinko. Pojastahan en vielä tiedä juuri mitään, jännää.

Mistä te kipuilette miehesi kanssa, olen aina luullut että te ette riitele koskaan? Teidän avioliittonne vaikuttaa niin kadehdittavan seesteiseltä, aikuiselta ja tasapainoiselta.

***

Nyt vasta tajusin, hidas kun olen, et todellakaan kuluta ihanaa Ruotsin reissuasi tiskirättiä metsästäen! Peruutan tilauksen! (Mitä mä oikein ajattelin, TISKIRÄTTEJÄ???)

***

Me muutamme Hankoon jo pääsiäisenä. Ensin vuokrakämppään remontin ajaksi ja sitten, sitten omaan kotiin. Niin, mitään vuokra-asuntoa ei tietysti vielä ole, mutta kai sekin järjestyy.

Aurinko paistaa, niin ulkona kuin pään sisälläkin.

***

Mistä saa muuttolaatikoita?