comments 4

YSL – se elokuva

Muutama viikko on pitänyt tätäkin arviota pidätellä ja puhallella. Vaan ei se muuksi muutu. Elokuva YSL oli minusta karkean huono.

Satunnaisia välähdyksiä lukuunottamatta elokuva on kuin tyhjä, vihreä pullo, jonka suulla tuuli humisee. Irtonaiset kohtaukset putoilevat katsojan eteen, mitään tasoja ei ole.

Eniten harmittaa se, että pääosassa Yves Saint Laurentin roolin komeasti näyttelevän Pierre Nineyn lahjat hukataan toistuviin sekavuustilojen (alkoholi, huumeet, matala mieli) esittelyihin. Pää painuksissa Pierre hoipertelee läpi elokuvan. Sama kohtaus tuntuu toistuvan monta kertaa. Toinen tunnetila on takahuoneen hermostunut pälyily, uudestaan ja uudestaan. Käsittämätön määrä valkokangasajasta käytetään päähenkilön sukupuolielämän esittelyyn, joka tuntuu vanhanaikaiselta ja täysin tarpeettomalta. Jos sillä yritetään kohauttaa elokuvayleisöä, tavoitella jotain shokkiarvoa, niin pieleen menee, monellakymmenellä vuodella. Harmittaa Saint Laurentin puolesta, tämäkö halutaan yleisön mieliin paksuimmalla tussilla piirtää? Valtavan suuren ja poikkeuksellisen lahjakkuuden sijaan?

Kaikki elokuvan naisroolit ovat kummallista kiemurtelua, pikkurillin imeskelyä ja jäävät lähes nimeämättä. Jos en olisi tuntenut läpikotaisin dokumenttia L’Amour fou, jolle elokuva on muuten paljon (tai kaiken, oeufs cocotteja myöten) velkaa, en olisi ymmärtänyt tuon taivaallista elokuvasta ja sen esittämistä henkilöistä. Saint Laurentin kompleksinen suhde työhönsä ja ympäröivään maailmaan jää osoittamatta, ja sen myötä paljon. Kenties tyhmää verrata näitä kahta, elokuvaa ja dokumenttia, mutta dokumentti oli niin kauhean koskettava, ja elokuva niin luotaantyöntävä, että ”jos on aikaa vain yhteen” -suositus on helppo teille tehdä.

Muutamia suunnattoman kauniita kohtauksia elokuva toki tarjoaa. Varsinkin 60- ja 70-lukujen estetiikka (ja musiikki!) pyörryttää. Tartutaan niihin, keskitytään hyvään. Ajauduin jälkeenpäin pitkäksi aikaa etsimään ja tutkimaan Yves Saint Laurentin ja hänen elämänkumppaninsa Pierre Bergén koteja; huoneistoja Pariisin kuudennessa kaupunginosassa (varsinkin kuuluisaa 55, Rue de Babylonia), Marokon villoja Marrakechissa ja Tangerissa sekä Normandian Bénervillessä Belle Epoque-tyyliin sisustettua Château Gabrielia, jossa vierashuoneet oli nimetty Proustin kirjallisten hahmojen mukaan ja jossa salin seinillä kiersi Monet’n innoittama maalattu lummelampi. Marokossa he myös kunnostivat (kunnostuttivat) Jardin Majorellen, puutarhan, joka on edelleen Marrakechin ja Marokon suosituimpia nähtävyyksiä. Puutarha on myös Yves Saint Laurentin viimeinen leposija.

Päivän kirja: Dominique Baqué, Yves Saint Laurent, Les derniers jours de Babylon (fnac).

4 Comments

  1. Anonyymi says

    Quel dommage!. Heureusement que l'héritage ne se resume pas à ce film.
    Mon parfum préféfé était toujours Y d'Yves Saint Laurent, mais puis un jour il n'y en avait plus. Maintenant je dois me contenter de Rive Gauche, le bien nommé. 😉

  2. Anonyymi says

    Todella luotaantyöntävä ja karkea. Olin odottanut, että saisin nähdä hänen luovan hienostunutta muotia, mutta nyt elokuva oli keskittynyt aivan muuhun. Sen muunkin olisi voinut esittää hienostuneesti ja positiivisena voimavarana. 60-luvulla minulla oli onni käydä muutamassa pariisilaisessa muotitalossa näytöksissä. Olin hurmaantunut. Odotin jotain samankaltaista filmiltä, mutta petyin pahasti.

  3. Ooo, haluaisinpa kuulla noista näytöksistä lisää, onnentyttö! (Vai -poika?)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.