comments 43

Vipinästä viis

Auts, sattuu. Herne on niin syvällä sieraimessa, että se kimpoaa kohta ohimosta ulos.

Luin aamun alkajaisiksi tämän Hesarin nettisivuilla julkaistun Helena Liikanen-Rengerin kolumnin. Kolumissa käsitellään (Helenan tuttavapiiristä) poimittujen italialaisten ja ranskalaisten naisten tapaa pitää huolta parisuhteen vipinästä panostamalla huoliteltuun ulkonäköön.

(Lue se, nyt. Odotan sinua tässä.)

Olen ollut 24 vuotta kimpassa tuon saman miehen kanssa, eikä ikinä meidän suhteemme hyvinvointi ole ollut kiinni minun ulkonäöstäni. Tai hänen. Se miten meillä menee riippuu esimerkiksi siitä olemmeko ylipäätänsä syystä tai toisesta puheväleissä, olemmeko muistaneet juoda tarpeeksi vettä, olemmeko huoliltamme saaneet unta öisin.

Te tunnette minut. Rakastan meikkejäni ja voiteitani, kekkuloin kivoissa vaatteissa, yritän hurmata kokonaisia mantereita kerrallaan. Tiedätte myös ulkonäköpaineistani ja epävarmuuksistani. Rakkauteemme näillä asioilla ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan vaikutusta. (No ehkä ihan aluksi, jos valitsimme toisemme visuaalisista syistä, mitä en kyllä enää muista.)

Olen joskus kai surrutkin sitä, että Parkkonen vain harvoin huomioi ulkonäköäni. (Paitsi joskus hän kyllä kutsuu minua kansainvälisen luokan kaunottareksi, mutta yleensä vain silloin kun olen ulkonäkökriisissä, ja hän haluaa minun liikkuvan eteenpäin jalkakäytävällä.)
Sen piirteen kääntöpuoli, positiivinen sellainen, on se, että hän ei myöskään tunnu huomaavan huonoja päiviäni. Olen loikoillut hotellilakanoissa pitseissäni ja kylpytakissani jumalaiselta tuoksuen ja näyttäen, ja hän on tyytyväisenä kömpinyt nukkumaan omalle puolelleen, ja toisaalta taas hapuillut huulillaan niskaani silloin, kun seison tukka pystyssä, rillit huurussa, hellan ääressä, riisipuurotahroissa.

Meillä on Parkkosen kanssa pitkä historia yhdessä. Lapsiperheen vanhempiakin olemme olleet pian 20 vuotta. Voitte uskoa, että siihen on mahtunut kaikenlaista. Me olemme kahlanneet vuosien varrella käsittämättömien koettelemusten läpi naama ravassa, polvet ruvella. Olemme olleet tosi tiukoilla monella tapaa. ITKEN kun ajattelen, että se nuori Anna olisi niissä hetkissä, niissä tuhansissa muissa paineissa, joutunut lukemaan tuollaista soopaa korkokengistä ja hyväntuoksuisesta vipinästä. Kunhan selvisi hengissä…

Me emme ole mitenkään täydellinen pari, me riitelemme usein ja lapsellisesti, teemme asioita parisuhdeneuvojien vastaisesti. Tarvitsemme aikaa erillämme, nukumme vain silloin tällöin samassa sängyssä, emme jaksa tai osaa kommunoikoida. Olemme joissakin asioissa hyvin erilaisia ihmisiä. Jaamme kuitenkin melko samanlaisen leffamaun, rakkauden taiteeseen, yhteiset arvot ja omaamme tiettyjä huolettoman hedonistisia piirteitä, jotka kannustavat meitä vuosi toisensa jälkeen nautiskelemaan elämästä yhdessä.

En pidä semmoisesta ajatuksesta, että on olemassa joku yksi ja oikea tapa olla pariskunta. On takuulla parempia tapoja ja sitten huonompia tapoja, mutta jännittävää kyllä ne eivät välttämättä takaa suhteen lopullisen onnistumisen kannalta välttämättä yhtään mitään. Aina joskus joku lähtee kuitenkin sen työkaverinsa matkaan.

Mutta me olemme yhä vielä yhdessä. Joku meitä sitoo kuin liima. Ehkä  juurikin ne roskapussit, likaiset essut ja se ikuinen älämölö? Sitä paitsi ajatuskin jatkuvasta, jokapäiväisestä treffeilläolosta saa minut tukehtumaan ahdistuksesta. Koska:

Antakaa nyt jumalauta tässä maailmassa olla edes YKSI ulkonäköpaineista vapaa vyöhyke, ja minulle se on Parkkosen syli!

Yksi juttu vielä: minulla on pari ystävää, jotka ovat arvostelleet tapaani kutsua Parkkosta Parkkoseksi. Minulla on ollut miljoona Tomi-nimistä poikaystäväehdokasta, mutta vain yksi ainoa Parkkonen. Siksi Parkkonen on Parkkonen. Voitte lakata pyörittelemästä silmiänne.

43 Comments

  1. Nikadora says

    Kapina nousee täälläkin!
    Jatkan myöhemmin, kun henkinen huuru on laskeutunut…

    • Anna says

      Minäkin kirjoitin huuruissani, huomaan unohtaneeni puolet aiotusta sanottavasta. No, ehkä myöhemmin lisää!

  2. Katja says

    Jumalauta. Ensimmäinen sana, joka tuli mieleen, kun luin kolumnin.
    Ja sitten tuli kyyneleet silmiin; niin kauniisti kirjoitit teistä ja teidän suhteesta.
    Ja vaikka me olemme eronneet, mullakin on vain yksi ainoa Rytkönen. Hyvässä ja pahassa.

  3. Johanna says

    Anna, olet taas jälleen kerran ihanimmillasi! Kiihdyit syystä ja osut oikeaan. Luin tuon Hesarin jutun juuri nyt, kun odottelit, ja sain puistatuksia kuten sinäkin. Ja olet muuten ainoa ihminen, jonka tavasta käyttää miehestään sukunimeä ei ole ärsyttänyt minua <3. Jotenkin sopii teille niin. Minäkin olen kaivannut, että mieheni huomioisi ulkonäköäni enemmän, mutta todennut sitten, että on mitä vapauttavinta, kun hän ei huomaa joskus/usein/enimmäkseen yhtään mitään. Ei siis tosiaan myöskään niin huonoimpia näkyjä. Elämä on niin monenmoista. Porskuttakaamme tyytyväisinä. Pussatkaamme usein, meillä se on joka aamu kun raahustan keittiöön miehen laittamalle aamupalalle. Eikö siinä ole treffejä kylliksi?

  4. Liivia says

    Mä en edes viitsinyt lukea aikaisemmin tuota kolumnia, koska en ole samoilla pituuksilla tämän kolumnistin kanssa. En ole mistään samaa mieltä. (Luin jopa hänen kirjoittaman kirjan taannoin kesällä ja olin eri mieltä kaikesta- ihan ärsyyntymiseen asti.)
    Palasin kuitenkin lukemaan kolumnin, jotta saisin olla jotain mieltä.

    Noh. Eri mieltä olen tälläkin kertaa. Rakkaus on oikeaa rakkautta, jos se on- eikä siihen korkkarit tai roolimaski auta. Mutta toisen kunnioittaminen parisuhteessa on tärkeää ja kunnioittamista on sekin, että pitää itsestään huolta (myös ulkonäöllisesti).

    Anna, sinun kanssasi olen samaa mieltä.

    • Anna says

      Tottakai toisen kunnioittaminen on tärkeää, ja itsestä kannattaa pitää huolta ihan itsensäkin takia. Eikä ole ollenkaan poissuljettua herutella miestään laittautumalla nätiksi, teen sitäkin usein. Mutta se, että sitä joutuisi tekemään siitä pelosta, että toinen ottaa ja lähtee jonkun tuoksuvan tyypin kelkkaan, niin se on hurja ajatus. Rakkaus on siitä jännä, että me emme ihan hirveästi voi sitä koittaa hallita. Se vain on. Tai lakkaa olemasta.

  5. Nimetön says

    Olen tavallaan sekä samaa, että eri mieltä tuon artikkelin kanssa. Yhdeksän yhteistä vuotta takana ja edelleen mietin ulkonäköäni miehenikin kannalta päivittäin. Haluan näyttää kivalta häntä ilahduttaakseni, mutta se kiva voi tarkoittaa myös kotikuteita tai sekaisia hiuksia…Mieheni myös huomioi minua kohteliaisuuksilla päivittäin ”hieno asu/kampaus” tms. Tästä halustani ja siitä huolimatta, että tällainen toisen huomioiminen voi mielestäni olla parisuhteelle hyväksi, ei parisuhteemme kesto riipu tästä asiasta! Rakkautemme on jotain syvempää…. Ja vaikka en toivo mieheni vaikka lihoavan 200 kiloiseksi, jo hänen itsensä takia, tiedän ettei se rakkauteeni häntä kohtaan ikinä vaikuttaisi mitenkään. Toki tuo päivittäinen tapaaminen voisi myös olla aivan mahtava tapa jos sellaisen saisi mahdolliseksi, mutta tietysti tuossa oli myös vähän sellainen odotan täällä sinua varten korkokengissä joka päivä ettet vaan lähde vieraan matkaan-sävy:D.
    Kulttuurierot tuli kanssa mieleen; introverttinä tarvitsen minäkin omaa tilaa, enkä välttämättä edes jaksaisi joka päivä seurustella hänen kanssaan työpäivän jälkeen:).

    • Nimetön says

      P. S. Se piti vielä sanoa, että käyttämäsi ”Parkkonen” on ihana. Vaikia tajuta mikä voi häiritä, ehkä jollain on joku perustelu tai sitten vaan liian tiukka pipo, mene tiedä.

    • Anna says

      Tottakai minäkin haluan näyttää kivalta, mutta en henkeni kaupalla. Enkä siksi, että ettei se nyt vaan lähde jonkun muun matkaan. Sitä paitsi, se ois Parkkonen, joka siinä menettäis 🙂

  6. Kati says

    Huh. Olen ehdottomasti samaa mieltä, siis sinun Anna, ei kolumnistin kanssa, että on erilaisia (ja täytyykin olla) tapoja olla parisuhteessa. Jos meidän parisuhteen kipinä olisi minun ulkonäköön panostamisen varassa, eipä hyvin pötkisi. Minun täytyy olla 5 päivää viikossa edustavan näköinen työpaikalla ja aiheesta säännöllisesti kriiseilen. Kodin täytyy olla paikka, jossa saa olla juuri sellainen kuin on. Vastaavia paineita en myöskään haluaisi mieheni harteille, vaan myös hänen täytyy saada olla kotona niissä pyjaman housuissa ja siinä pehmeässä lempivillatakissaan. Joskus (huom joskus) on kiva panostaa vähän ja laittaa vaikka siistimpi paita lauantai-iltana, kun avataan pullo hyvää kuohuvaa. Mutta usein miten sitä kuohuvaakin juodaan meillä oloasuissa.
    Toki jokainen voi arkeaan rakentaa itselleen sopivaksi, mutta kolumnin kaltaisten neuvojen antaminen parisuhteen ylläpitämiseksi tuntuu jotenkin todella käsittämättömältä. Onneksi se suuri rakkaus löytyi tuosta pyjamahousuista miehestä…

    • Anna says

      Juuri näin, ja mitä yritän sanoa, on että laittautuminen siksi, että kokisi velvollisuudekseen pakonomaisesti jotenkin taistella toisen huomiosta muuta maailmaa vastaan ja olla alati varpaillaan… ei vain mene mulla jakeluun. Rrrrrrrakastan pyjamahousuja.

  7. Tepa says

    Pitkän viikon raskaan illan huippukevennystä tarjosi sinun tilityksesi.Ihaninta, ominta, parasta ja aitoa.Mä niin tykkään , tykkään niin siitä tavasta , jolla kirjoitat Anna.Iso kiitos,taas.

  8. Ellimari says

    Anna! Tässä me puhumattomina miehen kanssa mutustetaan hiikan kuivahtanutta ruisleipää. Ikinä ei oo tuo mies vaatinut ulkonäöltä erikoisia. Tykkää ulkonäöstä kysyttäessä mutta edelleen; 31 yhteisen vuoden jälkeen, rakastaa minua eniten ilman rihman kiertämää. Ja jos pääsee tarpeeksi lähelle jaksaa kehua kauan käyttämääni hajuvettä!
    Jokainen rakastakoon omalla tyylillään mutta jos rakkaus on kiinni ulkonäöstä niin enpä vaivautuisi antamaan vastarakkautta.
    Rakasta sinä Parkkosta niinkuin rakastat ja nimeä hänet juuri niinkuin haluat. Tärkeintä on, että kummatkin saavat olla ihan omia itsejään.
    Ellimari <3
    Ps. Suurin riidanaihe on meillä nykyään se, että onko mies ajastanut jouluvalot oikein!

    • Anna says

      Haha, ihana riidanaihe! Musta olisi niin pelottavaa kokea, että suhde olisi ulkonäöstä kiinni… miten vanhetessa sitten? Kuinka kauan täytyy taistella? Pysykää te ihanat iholla! 🙂

  9. Pikkutalon Sanna says

    Oi Anna, miten mä asetuin taas samantien taloksi tänne sun ajatusten pariin. Villasukat ja pyjamahousut jalassa, shaali harteilla ja Tuomea töistä odotellen. Viikko takana ja elämä edessä, 35 vuoden parisuhdekokemuksella sanon että pah! Luin jutun jo aamulla, mietin että tarkoituksella tuo Helena provosoi ja nyt on kiva palata maistelemaan sun ajatusten kaikuja kuunnellen. Onhan se…parisuhde…mutkikas juttu. Kipinää pitää olla mutta silti sen sylin on oltava kritiikitön. Joku tässä sanoo mulle että mokoma vastaanotto on kylmä ja teennäinen ja eka ajatus oli että kaappiinko ne kakarat on siksi aikaa sullottu 🙂 Lohtuajatus meille puuro-essu / pyjamahousu- pervertikoille perjantai-illaksi: Funtsitaan mikä helvetillinen paniikki syntyy rendez-vous pariskunnille jos joutuvat yhdessä synnytykseen, saunaan, syöpähoitoihin… ja jos eivät joudu niin olemme olleet oikeassa kaikki nämä vuodet. Ranska ja Italia ovat kuin ovatkin paratiiseja maan päällä! Tällä tavalla tänään. Ihanaa perjantaita Anna ja Parkkoselle terveisiä!

    • Anna says

      Niin ja kun mun kokemuksella se kipinä juuri ei ole ulkonäöstä kiinni, vaan melkein kaikkea muuta! Ja tuo niin naulankantaan: mitäs sitten kun on vaikkapa vakavasti sairas, onko sillä toisella silloinkin jotenkin ymmärrettävä oikeus lähteä jonkun vipinän ja hajuveden perään? Itse asiassa meillä kaikilla on oikeus lähteä ihan koska vain. Salaisuus onkin siinä jäämisessä.

  10. Metsämarjo says

    Kyllä, Suomen lakien ja YK:n julistamien ihmisoikeuksien puitteissa jokainen eläköön avionsa tavallaan. Ranskassa ja Italiassa saattaa parisuhteeseen panostaminen onnistua pääsääntöisesti korkkareillakin huojuen, meillä parempi nöyrtyä luonnonlakien alla ja viritellä liukuesteet pieksujen pohjiin.

    Meillä Hlökunta hykertelee (ja hyvin tottelee), kun vaihtelun vuoksi kutsun: ”James!” Hyvällä itsetunnollaan, hervottomalla itseironiallaan Hlökunta alati hurmaa. Mutta ei käy kieltäminen: ajoittainen tumma puku ja lankatut kengät – oolalaa!

    • Anna says

      Marjo! Niin ja semmoinenkin juttu, että minun ranskalaispiireissäni naiset laittautuvat yllättävän vähän, ja siellä ei ole (vaikka usein niin kuvitellaan) sellaista kodinhengetär-kulttuuria kuin meillä vielä on. Naiset saattavat piut paut välittää ruoanlaitosta, ostavat todella vapautuneesti valmiita ruokia tai syövät ulkona, eikä kotia maanisesti sisustella. Siinä saattaa jääda aikaakin sipaista vähän huulipunaa. Meillä on vielä tosi vahvassa semmoinen kaiken voittava emännyys, jossa kokataan ja kuurataan ja ommellaan ja laitetaan kämppää viimeisen päälle. Olen ajatellut tätä usein, meillä on kovemmat vaatimukset minusta naiselle kuin Ranskassa! Helenalla on tästä kyllä laajempi kokemus kuin minulla, voin olla ihan väärässäkin, otantani on niin pieni kuitenkin…
      Mietin samaa Kreikassa kesällä myös… asuimme kuitenkin kreikkalaisperheen alakerrassa… Naiseus oli jotenkin vapaampaa, ehkä hieman yllätyksenä itsellenikin ja omille ennakko-oletuksilleni… hmm…

      • Mulla on vuodesta -95 aika paljon ”otantaa” näistä ranskalaisporukoista suvun, ystävien ja tuttavien kautta. SUURIN osa otannastani on ihan muuta kuin näitä kodinhengettäriä tai sisustajia.

        • Anna says

          No just, näin mäkin sen olen kokenut! Jännä juttu. Meillä on Hellun kanssa eri piirit 🙂

      • Liivia says

        Minun kokemukseni on ihan sama ranskalaisnaisen sekä italiatteren ”emännyydestä”. Suomessa tulee monesti olo, että kun on kutsunut vieraita, oletetaan että koti on siivottu tiptop ja pöydässä on parasta monine laatuineen ja pöytä katettu viimeisen päälle jne. Emäntä itse voikin sitten olla niissä legginseissään ja tunikassaan ja hikinen kaikesta laittamisesta ja vouhottamisesta.
        Ranskassa ja Italiassa (mulla kokemusta vain näistä, mutta monista huusholleista) on enemmän sillalailla, että keittiön pöydältä vain raivataan romut sivuun (kasaan- juu kasoja löytyy) vieraiden tieltä. Sitten vain joku lankku esiin pöydälle ja siihen mätkäistään iso köntsä hyvää juustoa ja toinen jotain makkaraa ja kulhoon oliiveja ja viinipullot poksautetaan auki. Eikä siinä tosiaan mitään noloilla, ettei ole pöytäliinaa tai serveettejä aseteltuna jokaisen paikalle erikseen eikä mitään vaivalla värkättyjä tarjottavia. Kovin mutkatonta ja rentoa on verrattuna Suomi-meininkiin. Ja emäntä itse on tietysti niissä kuteissa, missä menisi kahvilaankin eikä missään kotitamineissa.

        Ja samoin tuo sisustuskulttuuri poikkeaa hyvin paljon. Sanoisin, että pääsääntöisesti kodit ovat siellä maskuliinisempia ja epäsisustetumpia kuin meillä täällä, jossa kodit sisustetaan usein naisellisiksi tai jopa naisen valtakunniksi, vaikka mieskin siellä asuisi.
        Minusta tuntuu, että meillä on Suomessa voimissaan sellainen pikkusälän ostamiskulttuuri, jota en oikein tapaa muualla (tai siis siellä, mistä minulla on kokemuksia) ja se näkyy myös kodeissa.

  11. J. says

    Vipinää koroilla ja ulkonäöllä? Olen sanaton. Ei sillä etteikö joskus ole kiva pukeutua kauniisti. Mutta jos se olisi velvollisuus ja ellei sitä tekisi eläisikö pieni pelko, että siippa alkaisi katsella huolitelluimmille apajille… Voi vankilaa!

  12. Nikadora says

    Palasin asiaan.
    Miten pinnallista ja ulkokultaista ajattelua tässä lehtijutussa!
    Eikö ihmisten välinen side ole silloin jo alun perinkin häilyvä, jos siitä korkokenkien kera, jopa kotona, yritetään väkisin pitää ulkonäöllisesti kiinni?
    Mitä se kertoo näiden ihmisten arvomaailmasta?

    Eikö se suhteen syvin olemus ja yhdessäpitävä näkymätön voima löydy lopulta jostain ihan muualta?
    Ihan vaikkapa sohvalta kotihousuissa tukkakin sekaisin, huomioimalla teoin, suukoin, halein.
    Kuuntelemalla, hieromalla jalkapohjia…
    Muistelemalla yhdessä alkuaikoja hekottaen huonoille koomisille tilanteille…
    Kyllä te tiedätte…olette syvällisempiä, kuin tämän lehtiartikkelin epävarmat elelijät.

    • Anna says

      Ja minusta toista ei tarvitse aina edes väen vängällä huomioida. Osaan nykyään sanoa jo, että nyt en jaksa puhua enkä olla seurallinen, ja se on ihan mahtavaa!

      • Nikadora says

        Juuri näin. Älä uskokaan, että aina muistaisi tai jaksaisi huomioida. Fiiliksen mukaan!

  13. Taputukset! Sanoisin että juuri se että voi olla ihan oma itsensä ja mies silti rakastaa niin, sehän on kaikkein ihaninta. Juuri se että riippumatta minkänäköinen tai pukeinen, niin olet silti juuri se oikea rakas.

    Tottakai Parkkonen on Parkkonen 🙂
    Kun puhumme tyttären kanssa hänen isästä, käytämme aina mieheni sukunimeä. Sehän on rakkauden osoitus <3

    • Anna says

      Ja tavallaan miehen (tässä tapauksessa Parkkosen :)) ei tarvitse edes ”silti rakastaa” kun olen oma itseni, jos ei rakasta, olkoot rakastamatta. Silloin vasta on vapaa.

  14. Nimetön says

    Ihana kirjoitus, kerta kaikkiaan! Kiitos.

    <3

  15. Leenamari says

    Ihana Anna! Tuohdu hieman useammin ja pue se tuohtumus meidän iloksemme tänne <3

    • Anna says

      Itse asiassa mä olen kova tyttö tuohtumaan, en vaan ole hirveästi jotenkin rohjennut tuuletella täällä 🙂

  16. MammaVee says

    Voi miten mahtavaa, että löysin blogisi!

    Kiitos tästäkin tekstistä! Spot on!! Naurettavaa lokerointia taas tuokin lehtijuttu, puuh!

    Jos ei ihminen saa edes rakastaessaan olla oma itsensä/parina niin milloinkas sitten?

  17. Voi mun pitäis olla jo höyhensaarilla, mutta ihan pakko heittää kakkulat nenälle ja laittaa kiitokset tästä <3 Osui ja upposi ihan kerrasta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.