comments 4

Uusia ystäviä

Juuri kun olin antamassa tälle seikkailuttomalle kesälle nimen “Tyhmä kesä 2016”, saimme kutsun illallisille.

Eräät hurmaavat naiset, kutsuttakoon heitä tässä vaikka nimillä Gigi ja Ophélie, saivat vihdoin potkittua Herra Kameraa pistämään pystyyn taidelainaamon valokuvatöistään, ja toimien itse rohkeasti ensimmäisinä asiakkaina, kiikututtivat koteihinsa mieliteoksensa. Nyt oli tullut aika juhlia teoksista ensimmäistä Gigin kutsumana, ja millään kakkukahveilla ei tästä selvittäisi.

Pyöräilimme siis jännittyneinä aurinkoisessa ja hyvin helteisessä illassa (minä vielä hiekkaa hiuksissani, noustuani melkein suoraan rantakallioilta kuin mikäkin kajahtanut peräkylän venus) silkkaa iloa hehkuvaan villaan Bellevuen rannan tuntumaan.

Vastassa oli lattiasta kattoon säkenöivää valoa. Meitä oli koolla kolme perhettä, muutamia puuttuvia tyttäriä lukuunottamatta. Istuimme taulun eteen katettuun pitkään pöytään kuin herneet palkoon ja vain puhuimme ja puhuimme ja puhuimme, toistemme suuhun. Ja söimme. Ja nauroimme. Ja minä lauloin. Perhana.

Ikkunat ja ovet olivat auki huumaavan vihreään iltaan ja hitaasti tummuvaan yöhön, aika kiisi liian nopeasti. Ei ole niin helppoa saada uusia ystäviä, vanhemmiten. Nyt tuntui, että olisimme olleet yhdessä, yhdessä aina. Hirmuisen suuri lahja.

Silti, jos sallitte, ja koska tiedätte rakkauteni ruokaan, haluan nostaa illan kohokohdaksi tuon alkuruoaksi tarjoillun kullankeltaisen kalakeiton. Olin jo tehdä eemelit ja upottaa pääni kattilaan, mutta sitten tajusin että voinhan pyytää reseptin ja kokata sametinpehmeää ja sahramista soppaa vaikka joka päivä tästä lähtien kunnes kuolema meidät erottaa.

Pyydänkin, Sami, sen saisinko? Jakaisin sen kanssanne, tietenkin. Jääkylmän provencelaisen rosén kanssa keitto oli taivaallinen tuttavuus, tuulahdus Marseillea ja kaskaista raskaita iltoja. Myös pääruoka oli suussa sulavaa, aasialaisittain maustettua marmorifilettä, kukkakaali-cashewpaistosta, jumalaista kastiketta, kukkaissalaattia… meinasin pyörtyä onnesta. Jälkiruoaksi Ophélie oli koonnut meille kokonaisen vadillisen marenkia, kermaa ja marjoja, jonka kanssa nautimme vielä lähtömaljoiksi vaaleanpunaista samppanjaa ennen polkaisua tuoksuvaan yöhön. Voiko ihminen enempää pyytää? Voi. Lisää tämmöistä. Onneksi sohvabileet on jo sovittu, ja talveksi takkakekkerit.

Jos kiinnostuit taidelainaamisesta, niin ota yhteyttä. Joitakin teoksia voi katsella täällä, ja mikäli esimerkiksi jokin blogissa esiintynyt kuva saa sydämesi hakkaamaan, niin siitä voi teettää taulun. Gigin perheen seinällä on kuva vihreästä talosta Etelä-Ranskan Villefrache-sur-Meristä. Minkäköhän Ophélie valitsi, se selviää myöhemmin.


Tyllimekko: Mrs Jones Hanko Hangö
Vaaleanpunaiset kiilakorko-espikset: Lifestyle Hanko
Musta koru: Tian Veranta

4 Comments

  1. Anonyymi says

    Hei Kirjis! Mikähän siinä on , että toiset kesät muistaa naps! ja ikuisesti, ja toisia kesiä ei muistikoppaa kaivamallakaan…
    Esim. Muistan hyvin kesän -83, mutta edellistä en ollenkaan–
    Saattaapa kesän muistaa siitäkin, että oli niin kylmää, ettei päässyt kuin kerran veteen pulahtamaan– tai pihagrilliä kasattiin pressun alla vesisateessa.
    Eivät ne huiput ilmatkaan takaa, että kesä jäisi mieleen!
    Eli, mitä pitää teidän mielestä tapahtua, että kesä säilöö itsensä mieleenne ikuisesti?
    (Ennen dementiaa, jos muistaa milloin se alkoi =)

    Ja teillähän oli pidot.
    Hiuksesi ovat kauniisti ja kenkien väri kruunaa kokonaisuuden.
    Valokuvataulusta pidän!

    Nikadora

    • Minulle ovat jääneet mieleen kesälomat Ranskassa, ja kesälomat Itä-Suomessa, eli ilmeisesti lähteminen on se avainsana.
      Kiitos kauniista sanoistasi, minustakin nuo kengät ovat herkut!

  2. Minkärotuinen tuo pikkuinen koira on! Apua!!!!!!!! Ja kylläpäs olette kauniita!

    • Pikkuinen on italianvinttikoira, ihmeellinen siroliini! Ja kiitos, nätisti sanottu: et usko kuinka paljon kuvia raakattiin kun emme mielestämme olleet eduksemme. Naiset… 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.