comments 6

Usvaa

Yhtenä päivänä me ajelimme henki kurkussa kapeaa ja kiemuraista tietä ylös Sainte-Agnèsiin, näköalojen tähden. Se päivä oli juuri suuren sumun päivä.

Seisoimme näköalatasanteella emmekä nähneet mitään, ja sekin oli jo niin kaunista, että sydäntä puristi.

En tiedä minkälainen tungos kylässä on sesonkiaikaan tai kauniilla keleillä, mutta nyt siellä ei ollut lisäksemme juuri ketään. Kylän asukkaita tietysti, ja valkoinen, kuuro kissa, joka oli astunut vihreään maalipurkkiin. Sen lisäksi, että se oli maalintahrima, se oli myös hyvin hellyydenkipeä. Kaksi hevosta, toinen kiiltävä ja komea ja toinen notkoselkäinen, hamusivat lempeästi hekotellen kukkia suuhunsa tien varressa. Ikivanhan kivikirkon kellot kolahtelivat tasatunnin merkiksi, juuri muuta ei kuulunut.

Ostimme pienestä ravintolasta jäätelöä. Lounaslistalla olisi ollut kania ja villisikaa ja sivupöydällä oli pyöreissä piirakkavuoissa kirsikkapiirasta. Harmittaa vieläkin ettemme jääneet Le Saint Yvesiin. Söimme myöhemmin kelvottoman lounaan mentonilaisessa ravintolassa ja vannoimme palaavamme jonain päivänä tuohon satumaiseen vuoristokylään ajan kanssa.

Siis mene Sainte-Agnèsiin, jos suinkin pääset ja varaa aikaa myös lounaalle. Jos olet kovakin kävelijä, voi vaeltaa koko matkan jalan, tai nousta kylään bussilla ja laskeutua sitten jalkaisin Mentoniin vilvoittelemaan varpaitasi Välimeressä.

6 Comments

  1. Meillä on kerran hyytynyt auto tuolla tiellä, matkalla ylöspäin.
    Ja kyllä, silloin oli elokuu ja silloin oli kärryä toisen perään.
    Ei kai tässä tarvitse enempää selittää.

  2. Toi hevoskuva! Ottaisin julisteena, enkä edes oo mikään hevoshenkilö, mutta että voikin olla eläin kaunis ja vielä teatraalisessa sumussa syömässä KUKKIA. Oh ja huokaus!

    • Anna says

      Joo, se oli melko maaginen kohtaaminen kaikin puolin. Onneksi oli kamera kainalossa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.