comments 2

Unessa useasti

Näin ihmeellistä unta.

Olimme Herra Kameran kanssa jossain eteläeurooppalaisessa kaupungissa, istuimme kahvilassa, joimme hitaasti lasillisia mitä lie. Kahvila oli tummalla puulla paneloitu, tuoleissa kiekuraiset selkänojat, katossa maalaus. Sisään, meidän pysähtyneisyyteemme, ryöpsähti pariskunta. En tiedä heidän kansalaisuuttaan, mutta me olimme eri maata. Ryhdyimme juttusille, ryhdymmehän usein. He osoittautuivat pöyristyttävän varakkaiksi, se oli heille tärkeää, me olimme omia kituuttavia itsejämme.

Seuraava kohtaus. Ajamme pariskunnan pienellä, punaisella avoautolla kaupungissa, joka on vaihtunut pienestä kahvilamme rantakaupungista suuremmaksi, kuin Pariisiksi. Mies ajaa, minä istun hänen vieressään. Hyvin hoikka, miestään hiukan vanhempi, korkeahiuksinen nainen istuu Herra Kameran kanssa takapenkillä. Hänen nutturansa on vaalea ja pöyheä, hameensa lyhyt ja hän palelee koko ajan kietoutuen villavaan shaaliin. Mies taas on vaimoaan lyhyempi, tumma, sopranosmainen. Mies haluaa tehdä meihin vaikutuksen, ja hän päättää tehdä sen ajamalla suuren metroaseman jyrkät portaat alas. Tunnen unessakin kuinka rappuset hakkaavat auton pohjaa, käännän pään pois, niskassa jyskyttää. Pelkään.

Metrotunnelissa onkin kauppoja ja kojuja, jonkunlaiset karnevaalit. Jätämme auton ja puikkelehdimme ihmispaljoudessa. Uudet ystävämme ostelevat jokaisesta värikkäästä kojusta jotain, ihmeellisiä koristehevosia ja riehakkaita piñata-aaseja, pieniä käsinmaalattuja maljakoita, turkispuuhkankin. He ostavat myös markkinaruokaa kuten hattaroita, popcorn-tötteröitä ja pieniä, korkeita laatikollisia kuumia nuudeliannoksia, joissa törröttää syömäpuikot. Nainen ei kuitenkaan syö mitään. Vain silloin, kun hän näkee kojuissa maistiaisia, hän villiintyy. Hän syöksyy pikkuruisten muovilusikoiden ja hammastikkujen kimppuun ja maistaa monta pientä annosta. 

Unieni ohjaaja leikkaa uuteen miljööseen. Istumme kapean mukulakivikujan varrella, italialaisen ravintolan vahakankaalla peitetyn kiikkerän ulkopöydän ääressä. Syömme yksinkertaista pastaa syviltä lautasilta, joiden reunustaa kiertävät haalistuneet siniset kukat, aurinko siivilöityy korkeiden puiden oksiston välistä pöytäämme. Viinilasit ovat jalattomat, maitolasit. Minusta hetki on ihana, ja ruoka myös, ja sanon sen Herra Kameralle. Pariskunnan mies kertoo, etteivät he ole tottuneet ihan näin vaatimattomaan, että olisimmepa nähneet Venezuelassa kuinka hienosti he söivät.

Yhtäkkiä kuja onkin muuttunut aukioksi, niin kuin vain unessa voi käydä. Aukiolla on maatalousmarkkinat, lehmiä ja lampaita karsinoissa, reipasta musiikkia, viirejä ja lippuja, punaposkisia viljelijöitä tuotteineen. Nainen nousee pöydästä, koskemattoman annoksensa äärestä ja melkein juoksee, ainakin harppoo kioskille, jossa maistatetaan jäätelöä ja hääkakkuja. Hän lusikoi taas valkoisella lusikalla autuaana, silmäluomet väristen sokerista kuorrutetta kakun päältä.

Me istumme hiljaa pöydässä, pimenee jo, tuuli suhisee lehvissä. Vieras mies yrittää silittää polveani pöytäliinan alla, käännän jalat kauemmaksi. Tuoksuu etelän illoilta, vähän kostealta, ja perhosilta…

Luvussa juuri nyt: David Nicholls, Yhtä matkaa. Kirjassa kierretään Eurooppaa, sieltäkö uneni tapahtumapaikat? Toivottavasti ei enneuni kuitenkaan, lähtömme eteläeurooppalaiseen merenrantakaupunkiin lähestyy.

2 Comments

  1. En voi muuta kuin ihailla sun ihana tapa kertoa näin värikkäästi unistasi – ihan kuin olisin siellä mukana vierestäkatsojana 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.