comments 4

Tullarilla tuulee

 Hangossa tuulee aina. (Paitsi tänä iltana, mutta muuten.)  Olen aina inhonnut tuulta, eikä se vieläkään ole lempielementtini, mutta täällä asuessani olen oppinut suhtautumaan tuuleen toisin kuin ennen; tuuli on ohjelmanumero, nähtävyys.

Kun tuulee, laitetaan tarpeeksi päälle ja ajetaan rannoille katsomaan näytöstä. Tehdään ehkä jopa eväät mukaan. Se mitä tapahtuu, ja missä, on tuulensuunnasta kiinni. Pitää tuntea rannat, ilmansuunnat ja boforit. Tai sitten vain ajella ja osua lopulta oikeaan paikkaan. (Seurata vaikka naapurin autoa, vaivihkaa.)

Maanantai-iltana kaikki kokoontuivat Tulliniemen rannalle. Oli hassua ajaa läpi tyhjän kaupungin, kääntyä aution Esplanadin päästä ja taittaa vielä mutka rannan parkkikselle. Näky oli kuin olisi landannut joillekin festareille!

Sillä erotuksella, että siellä fanitettiin tuulta, ei tähtiä.

Värikkäät leijat täplittivät vesirajaa, aaltoihin puskettiin kaikenlaisilla erilaisilla laudoilla. Märkäpukuiset hahmot loikkivat virtaviivaisina uimakoppien välistä rantaan.

Puuskat nostivat pieniä hiekkamyrkskyjä dyyneiltä ja ripottelivat hiekanjyviä kaiken ylle, meriheinät värisivät, ja minä kastelin tossuni, kun en malttanut pysyä poissa korkeina vellovien vihreiden aaltojen tuntumasta. Kohina oli niin kova, että oli turha yrittää puhua ja hiekankin takia oli paras pitää suu kerrankin supussa. Ja koska tuuli nappasi lopulta luurinkin kädestä ja heitti sen rantavallille, oli hyvää aikaa vain katsoa horisonttiin ja haistella ilmaa. Tunnustella tuulta.

Tänään, torstaina, tuuli oli tuullut kyllikseen, eikä iltakävelyllä juuri lehtikään liikahtanut. Valtavat hortensiat riiputtivat puutarhoissa raskaita päitään. Meri notkui Leijonarannassa kuin vanha kissa, staattisena ja painavana, hädin tuskin rantaa hipaisten. Oli ihan hiljaista, melkein pysähtynyttä, tuoksui männyltä.

Huomasin vallan kaipaavani pientä puhuria. Olen kai hankolaistunut, vaikken vieläkään osaa nimetä tuulia.

Mutta sen sentään tiedän, millä nimellä valkoisia vaahtopäitä kutsutaan, muistatko!

Maailmallakin tuulee, mutta niitä myräköitä ei kannata ajella katselemaan, eivätkä ne ole leikin asia ollenkaan. Ilmasto muuttuu. Mitä me sanomme lapsillemme ja lastemme lapsille aikoinaan, kun he kysyvät emmekö me todella huomanneet? Ja kun kerran huomasimme, miksemme tehneet mitään?

Follow my blog with Bloglovin

4 Comments

  1. Sissi says

    Tuon viimeisen kysymyksen tiimoilta olisi kiinnostavaa kuulla mietteitäsi, aatteitasi, tapojasi ja kenties suunnitelmiasikin. Sinun ja koko perheesi.

    • Anna says

      Niin, lähinnä mietin omaa itsekyyttäni, ja sitä, etten haluaisi luopua mistään kivasta ja helposta, edes näin ison asian edessä. Lentämisestä tunnen suurinta tunnontuskaa. Vuosikausia maksoin vapaaehtoisia lentomaksuja, mutta jotenkin sekin jäi. Laiha lohtu, mutta olen ajatellut, että sitten kun Parkkosen kanssa aikanaan matkaamme kahden ja ajan kanssa, niin siirrymme autoon, junaan ja laivaan. Vaikka päästöjähän niistäkin tulee, kotona olisi paras pysyä! Lämmityksen vaihdoimme öljystä maalämpöön ja lihansyöntiä olemme vähentäneet ja jatkamme vähentämistä. Voisin myös painokkaammin vaatia päättäjiltä toimia asian suhteen, sekin on asioihin vaikuttamista.

  2. Tiina A. says

    Ihanat aallot ja ihana ranta ! Kyllä olisi mahtavaa asua meren rannalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.