comment 1

Tiikeriäidit

Sillä aikaa kun perhe siivosi alakerran, kävi kaupassa, haki ja koristeli virpomisvitsat ja laittoi ruoan tulelle, minä luin kirjan.

En ihan ymmärrä Amy Chua’n kirjasta aikoinaan noussutta haloota. Hyvähän se on, että lapsille asetetaan odotuksia, jopa vaatimuksia. Itse teen niin aivan liian harvoin. Olen laiska, laiska äiti. Ei kai kukaan nyt tosissaan oleta, että tarkoitus on omaksua sellaisenaan Amyn perheen riivattu rytmi. Ja harvalla perheellä tuohon kaikkeen on mahdollisuuksiakaan; rahallisia, kyvyllisiä, henkisiä, fyysisiä.

Ja hänhän kirjoittaa mielettömän rehellisesti ja itsekriittisesti, koomisestikin!, omasta kiinalaisäidin obsessiostaan ja sen toteutuksen osittaisesta surkeasta epäonnistumisesta. Mutta miettimään se totisesti pistää. Onko oma ”kyllin hyvä”-kasvatukseni riittävä evästys elämään, olenko jättänyt potkimatta lapset löytämään oman erityisyytensä? Olemmeko tyytyväisiä liian vähään? Totuus on varmasti jossain välimaastossa.

Minä huomaan olleeni pari kertaa ”Tiikeriäiti”.
– Olen saanut raivarin nimenomaan noiden virpomisoksien kanssa kerran. Ei vain mene jakeluun, että mennään koputtelemaan naapureiden oville ja nyhtämään namusia tai jopa kolikoita jollain kulmalta reväistyllä risulla huitoen. Jos virvotaan, niin virvotaan kunnolla. Meillä on tänä vuonna kauniimmat oksat kuin koskaan. (Minulla ei niiden kauneuteen ole osaa eikä arpaa, paitsi läksytyksen muodossa. Minulla on sama hankala suhtautuminen pääsiäiseen kuin jouluunkin.)
– Olen useinkin koulun kevät- ja joulujuhlissa kihissyt kiukusta kun lapsilta ei vaadita löysää käsien pään päällä heiluttelua enempää esityksissä. Miksi sitä pitäisi tulla katsomaan, mummoja myöten? Panostakaa, tai vedetään vain se Suvivirsi, please.
– Olen työelämässä nähnyt muutamia esimerkkejä nuorista, jotka kertakaikkiaan pitävät itseään niin erinomaisina ilman mitään näyttöä, että he voivat vaikka tulla töihin milloin sattuu, kunhan ovat saaneet unta lempilapsi-palloonsa tarpeeksi. Ja äiti soittaa työnantajalle ja sanoo, ettei saa suuttua, kun vaavi on vähän väsynyt kun se pelasi kolmeen asti pleikkaa.
– Ja sitten päästäänkin lempiaiheeseeni, lasten ravintoloissa käyttäytymiseen… Mutta ehkä nyt annan olla.

Nyt lapsukaiseni, esikoista lukuunottamatta (joka on sentään käsityömessuilla Turussa), notkuvat läppärillä ja katsovat toisella silmällä dvd:tä. Hyökkäänkin heidän kimppuunsa, ja vaihdan vempleet vähintäänkin Sudoku-vihkoihin, ellen sitten löydä äkkiä viulua jostain ; )

Bonus: Lue Amy Chua’n tyttären kirje äidilleen ja lukijoille, kaiken arvostelun jälkeen. Ja tästä klikkaat itsesi Sophian blogiin.

1 Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.