comments 6

Théoule-sur-Mer

Kaiken muun lomassa kirjaan vielä ylös olleen ja menneen toukokuun matkan tunnelmia. Itselleni vain, ei teidän edes tarvitse näitä lukea, sen kuin suhaatte ohi. Minun vain on muistettava, en tiedä miksi se on tärkeää, ehkä elämä joskus osoittaa mihin tätä kaikkea tarvitaan.

Théoule-sur-Mer on pieni rantakaupunginrääpäle rakastamallani rantareitillä Cannesista St. Tropeziin. Emme olleet ennen siinä pysähtyneet, syitä jarruttelulle ei juurikaan tuntunut olevan, ellei laskettu sitä, että kyläpahanen sijaitsi aivan sen jännittävän kuplatalon alla. Nyt kuitenkin valuimme jonakin noista tuulisista päivistä lounaalle hiekkarannalle pystytettyyn ravintola Marco Poloon Villa Le Menestrelin väen suosituksesta. Kaarsimme meren pärskimälle parkkipaikalle myös Edith Piaf-aiheisen valokuvanäyttelyn vetäminä, julisteita oli nimittäin pitkin matkaa ja ne olivat kiinnittäneet huomiomme.

Näyttely  osoittautui oikein aarrearkuksi. Paljon kuvia Piafin yksityiselämästä, kotoa, loppumattomista lauluharjoituksista pianon ympärillä, rakkaudesta. Elämän viimeisistä vuosista. Miten intiimiä, me ihmettelimme, miten lähelle me pääsemme!

Valokuvaaja on Hugues Vassal, selviää esittelyteksteistä. Hän ollut juuri ja juuri kahdenkymmenen tutustuessaan Piafiin ja päästessään sanomalehtityön merkeissä lähelle tätä pientä suurta tähteä. Ihan lähelle lopulta, ystäväksi asti.

Tehdessämme lähtöä koskettavasta näyttelystä, hiukan hauraina viimeisten kuvien jälkeen, harmaalettinen vanha mies tulee kättelemään meitä. Hän on Vassal itse.

Kun lopulta istumme lounaspöytään soimaamme toinen toisiamme; miksi emme kutsuneet häntä mukaan, ajatella mitä tarinoita hänellä olisi ollut kerrottavaan? Nyt vain olimme roikkuneet hänen käsissään ja hokeneet jotain tyhjänpäiväistä, niin yllätetyiksi tulimme siinä tilanteessa. Saada nyt koskea ihmistä, joka on lähes asunut Edith Piafin kanssa!

Syömme lounasta hitaasti, jäämme salaa katsomaan läheisestä konttorista tullutta seuruetta, joka ei tuijottele kelloa vaan syö paljon, pitkään ja hartaasti. Pikkutakit ja jakut riisutaan jo ihan alkajaisiksi, vaihdetaan biitsimoodiin työpäivän lomassa.

Koska päivä, joka oli alkanut pilvisenä ja tuulisena oli nyt aurinkoon päin kallellaan, kysymme lopuksi saammeko pyytää tarjoilemaan espressot rantavuoteille, aurinkovarjojen alle, meren ääreen. Sehän käy, ja non non non, ei se maksa mitään extraa. Kun yritän toohottaa, että ihan vain kymmenen minuuttia, tarjoilijapoika ottaa minua hartioista kiinni: madame, olkaa ihan rauhassa, niin kauan kuin haluatte. Levotonta melkein alkaa itkettää tuommoinen…

Pian Herra Kamera nukahtaa, hän on maailman paras nukkuja, paitsi öisin. Minä kaivan muistikirjoja, lehtiä ja kirjoja pohjattomasta kassistani ja potkaisen kengät pois. Turkoosi vesi liikkuu edes takaisin tasaantuvan hengitykseni tahtiin.

Lounaspöydissä nojataan taaksepäin, sytytellään savukkeita, annetaan pienelle koiralle lautaselta makupala. Vanhemman pariskunnan nainen nojaa miehensä olkapäähän ja painaa hänkin silmät kiinni. Tämä on se hetki, josta sanotaan että aika pysähtyy, ajattelen.

6 Comments

  1. Ai että. Taivas, sanoisinko. Sellainen on pysähtyneen ajan tunnelma.

    • Se on niin harvinaista, se pysähtyminen. Sen tajuaa vasta kun on keskellä sellaista onnellisen seisahtanutta hetkeä.

  2. Anonyymi says

    Kiitos, että taas kirjasit. Hetken istuin minäkin siellä rantatuolissa turkoosin meren äärellä.

    Riitta

  3. En kestä. Nyyh. Ihana. <3 Kiitos. (Tästä vastauksesta tuli nyt sähkösanoma! Vastauksesta? Kommentista. Ihan tuli fiilis kuin olisi ihan toinen vuosikymmen ja saisi lomakuulumisia, kenties kirjeen, ja vastaisi siihen jostakin syystä sähkeellä. Hmm.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.