comments 9

Texting

Tekstiviestittelyä mutsin kanssa.

Mutsi: Tänä aamuna pihan puissa näkyy pitkästä aikaa jonkun naisen kasvot, en tunnista?
(Mutsillani on harvinainen kyky nähdä ilman silmälaseja puissa ja pensaissa tunnettujen ihmisten, yleensä miesten, kasvoja. Kykynsä kullakin.)

Minä: Katso tarkkaan!

Mutsi: Sain eilen vihdoin kirjastosta Klingen viime vuoden päiväkirjan. Kyllä sun on tutustuttava mieheen! Kävelen Kaivopuistossa ja yritän bongata sen. Käyn sitten kimppuun.

Minä: Kidnappaa se? Lunnaiksi vaaditaan joulun lentolippurahat?
(Kirjatoukka haaveilee joulusta Ranskassa. Ei tule onnistumaan.)

Mutsi: Ei kun sen on lähdettävä meille oppaaksi Pietariin.

Minä: Tästä tulee niin hauskaa…

Mutsi: Nainen häipyi ja nyt siellä on pandan naama.

Minä: Nainen, panda, kuulostaa ihan mun aamunaamalta.

Mutsi: Mä annan kuule sun lukea Hariton Tuukkasen Venäläisen keittokirjan.


Minä: Kovin ystävällistä?

Mutsi: Siinä kerrotaan juhlapyhien vietosta siellä Wolkoffin talossa.

Minä: No siinä tapauksessa! Pistä tulemaan!

Mutsi: Miten sun poskiontelontulehdus?

Minä: Hyvin se voi, mä vähän huonommin.

Mutsi: Villasukat! Kuumaa mehua!

Minä: Taitaa olla kohta antibioottien aika.

Mutsi: Meidän perheessä ei kannateta lääkkeitä!!

Minä: Niinpä… Ja sen huomaa… Mitäs siellä puussa nyt näkyy?

Kuvassa Herra Kameran työ L’Acrobat, Pariisi, 1989. 150 x 100, Silisec.

9 Comments

  1. Voi äidit! Onkohan sinun äitisi jotain sukua minun äidilleni – joskus tuntuu siltä 🙂 Äitini kuuli ja näki, mitä itse halusi eikä unohtanut koskaan kertoa mielipidettään. Olen tavannut Isä Haritonin Pokrovan yhteisössä, Jorvaksessa ja syönyt hänen valmistamaansa ruokaa siellä.

    • Ja mikä jännittävintä, äidilläni on aina kirja tarjota mihin tahansa keskustelunavaukseeni. Aina! Minäkin olen ollut syömässä Pokrovassa kaalipiiraita, en muista kyllä Isä Haritonia tavanneeni!

    • Minunkin äitini oli kirjaihminen, jolla oli aina tarjota kirja tai jopa pari ja nyt kaipaan niitä keskusteluja. Hänellä oli ihana tapa olla kuuntelematta, mitä sanoin ja jatkaa omaa ajatustaan järkähtämättä edelleen. Malliesimerkki oli, kun hän kysyi minulta eräänä talvena, kun olin jo viisikymppiset sivuuttanut, onko minulla villahousut. Vastasin, etten kerro, koska yli viisikymppisen ei tarvitse enää tehdä tiliä tuollaisista asioista. Äiti vastasi, katsoen minua tiukasti silmiin: "Mutta onko sinulla?"

  2. Voi apua, mikä näkö, mikä kyky (no nyt on pakko jatkaa, että mikä näkökyky) ! Paranemista – ja ootte niin kauniita molemmat ed. postauksessa!

    • Hänen näkökykynsä värittää elämäämme mukavasti 🙂 🙂 🙂
      Ja kiitos, nätisti sanottu tuohon edelliseen juttuun. Onni taitaa kaunistaa <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.