comments 5

Takaisin Kreikkaan

Hotelli Kourmas

Leigh Fermorin talo

Leigh Fermorin talon lahti

Pouloksen taverna

Sekatavarakauppa, Areópoli

Horiatiki, jälleen, aina

Hotelli Kourmas

Leipomo, Areópoli

Asiminan talossa

Hotelli Kourmas

Hotelli Kourmas

Mystras

Gythionin talon puutarhassa

Iltauinti

Kourmas ja Leigh Fermor. Ja Mani.

Pouloksen taverna

Pouloksen taverna

Pieni kiukkuinen kissa

On the road

Asiminan talossa

Kirjoittaminen takkuaa. Se ei johdu siitä, ettei olisi mitään sanottavaa, vaan siitä, että on sitä liikaa. Nupissa on ruuhkaa, tekstiä tulvii, se puuroutuu ja hajoaa avaruustomuksi ennen kuin ehtii näppäimistölle. Kuvia sen sijaan tästä hetkestä, tästä elämästä ei ole juuri ollenkaan. On niin pimeää päivin öin. Monta päivää päivittämätön blogi roikkuu ajatuksissa mukanani kuin kengänpohjaan takertunut vessapaperi ja nolottaa ihan yhtä paljon. Erityisen vaivaannuttavaa jostain syystä on ollut se, että päällimmäiseksi roikkumaan on jäänyt juuri tuo mariseva kirja-arvosteluni.

Onneksi on Kreikka, josta on vielä tarinoita kertomatta. Ja kun aikansa matkapäiväkirjojaan ja suttuisia kuviaan selailee, saattaa käydä näinkin: olen yllättäen palaamassa jo kesäkuussa takaisin Kalamataan.

Mutta ennen uusia seikkailuita nyt vielä matkamuistoihin.

Peloponnesos koostuu siis kolmesta “sormesta”eli kapeasta niemestä. Keskimmäinen on nimeltään Máni ja nyt hurautamme sinne.

Kalamatasta matka alkoi Taygetoksen vuorijonon ylityksellä. Se tarkoitti niin kiharaisia teitä, että auto piti pysäyttää parikin kertaa, jotta sain hengitellä alati viilenevää vuoristoilmaa ja kerätä voimia vielä muutamaan mutkaan. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli henkeäsalpaava Mystras, joka oli Konstantinopolin kanssa bysantinajan merkittävin kaupunki ja nykyään UNESCON maailmanperintökohde. Ihmeellinen, ällistyttävä Mystras!

Mystras on lähellä Spartan kaupunkia, jossa emme tällä kertaa pysähtyneet. Kaikki manilaiset ovat kuulemma ankarien spartalaisten jälkeläisiä, hyvin ylpeitä juuristaan ja he todentotta ottavat yhä pahan silmän, erilaiset mafiatyyppiset verikostotoimet ja mitä luovimmat kiroukset tosissaan. Jännittävää. Koitin siis käyttäytyä kerrankin mahdollisimman säyseästi ja olla ärsyttämättä ketään.

Yövyimme oppaideni ystävän talossa Gythionin lähellä. Tarina kertoo, että Gythionia ovat olleet perustamassa niin Herkules, Apollo kuin Castor ja Pollux’kin, kyllä siellä sietää pysähtyä. Ilta oli lämmin, mutta pilvinen ja tuulinen. Söimme satamassa pienessä ravintolassa, jossa mustekalanlonkeroita kuivatettiin narulla ja jossa aallot löivät suolaisia pärskeitä pöytiin asti. Näimme pöydästämme lukuisien kukkuroillaan olevien annostemme yli pienelle saarelle, jossa Troijan kaunis Helena kuulemma oli viettänyt ensimmäisen yön ryöstäjänsä Parisin syleilyssä. (Näettekö, mikään Kreikassa ei ole vain tavallinen kylä, tavallinen saari tai tavallinen yhtään mikään. Kaikkialla seikkailevat taruolennot, jumalat ja tuhansia vuosia vanhat historian henkilöt. Pääni on vieläkin pyörällä. Voin vain toivoa, että edes toistan tarinoita oikein.)

Katoimme perillä iltauinnin jälkeen talolla vielä kattoterassille palan juustoa, keksejä ja viiniä ja nuuhkimme kukkivien sitruunapuiden sulostuttamaa ja sirkkojen sirityksen täyttämää ilmaa ennen nukkumaanmenoa. Heräsin lintujen lauluun hopeisessa oliivilehdossa, työnsin lasiovet auki puutarhaan ja laskin kissat sisään. Sähköt menivät vasta juuri kun olin saanut keitettyä vedenkeittimellä vettä pikakahviani varten, joten kaikki oli hyvin.

Hyvästelimme kissat, poimimme uimapuvut narulta ja jatkoimme matkaa.

Kalamatan alueen vehreyden jälkeen Mani näytti karun kauniilta. Kaikki, aivan kaikki oli hiekkakivenväristä, vaalean, melkein säkenöivän pölyistä ja kasvillisuus vähäistä. Talot olivat kapeita ja korkeita ja tuijottivat mykkinä ikkuna-aukkoineen korkeilta rinteiltä ja jyrkänteiltä kuin hölmistyneet kasvot. Tässä maailmankolkassa on jotain erityislaatuista, joka tekee ilmastakin erilaisen, samoin tunnelmasta. Areópoliin päästyämme kurvasimme ensin matkaseuralaisteni ystävättären Asiminan luokse, pääsin siis vihdoin kreikkalaiseen kotiin. Joimme kylmää vettä ja söimme sokeroituja viinirypäleitä, joihin pystyin vain vaivoin keskittymään. En saanut silmiäni irti luolamaisesta talosta, valtavasta tulisijasta, pitsiliinoista, tekokukista ja sadoista valokuvista ja ikoneista. Olimme suunnitelleet Asiminan kanssa yhteistä retkeä aivan niemen eteläkärkeen, Vatheiaan, mutta se sai jäädä toiseen kertaan tuulisen sään tähden. Hyvästelimme.

Nappasimme nopean lounaan Areópolin keskusaukion kahvilassa melkein suuren vapaussodan – joka alkoi muuten nimeomaan täältä – sankaripatsaan juurella. Kreikkalaista salaattia, paikallisia piirakoita, jotka ovat kuin pelkkää lihapiirakan kuorta, hyviä ja rasvaisia sekä Myhos-olutta. Oli aika etsiytyä majapaikkaamme.

Olimme varanneet huoneet läheisestä poukamasta, pienestä rantakylästä Limenistä. Minun huoneeni oli hotellin sivuseinustalla lahdelmaan päin. Pienellä parvekkeella oli pöytä ja kaksi tuolia, alla turkoosia vettä, pihkalta tuoksuvia havupuita ja ympärillä paria mopedia lukuunottamatta rikkumaton hiljaisuus. Kaikki kylpi kullankeltaisessa valossa. Kieltäydyin kohteliaasti kävelyretkestä ja jäin istumaan parvekkeelle Kyllikki Villan kanssa, puhelin hänelle ja kiitin kaikesta siitä matkustamisen tärkeyden pohdinnasta, joka kenties minutkin oli vuosien lukukokemusten jälkeen sysännyt yksin matkaan.

Se hetki parvekkeella oli yksi matkani kohokohdista. Luulen, että olin mielessäni nähnyt juuri tämänkaltaisen näyn, kun kuvittelin kuukauttani Kreikassa. Parveke, meri, tuolille ojennetut jo ruskettuneet sääret ja kirja. (Silti olin iloinen, että elelin kaoottisessa Kalamatassani, se antoi loppujen lopuksi enemmän.)

Lähdimme illalliselle takaisin Areópoliin. Asiminan poika Poulos omistaa keskustassa ravintolan, ja iltaisin autoilta suljetuille mukulakivikaduille oli nostettu pieniä pöytiä. Me menimme kuitenkin sisään paksujen kiviseinien ja holvikaton suojiin. Jos lukija koskaan näissä maisemissa vaeltaa, kehotan häntä istahtamaan tähän ravintolaan. Ruoan tähden, sillä kyseessä oli yksi parhaista matkoillani nauttimistani aterioista, mutta myös Pouloksen tähden. Jos milloinkaan olet nähnyt vanhoja mosaiikkeja tai seinämaalauksia antiikinajan sotilaista, tiedät nyt miltä Poulos näyttää. Kapeat kasvot, korkea otsa, tummat hiukset, parta ja kulmat. Silmät ovat mantelinmuotoiset ja raskasluomiset, suu kaunis ja nenä jylhä. Historia avautuu tämmöisissä hetkissä hauskalla tavalla. Mutta mitään sotisopaa saati harjaksilla varustettua kypärää hänellä tietenkään ei ollut. Eikä Poulos ollut ollenkaan sotaisa, vaan hurjan sympaattinen, nauravainen ja kiltti. Keittiössä hänellä häärii parimetrinen, alati korvasta korvaan hymyilevä kirkasääninen poika, joka taikoi herkkuja pöytään pieni pannullinen toisensa perään. Kaikki oli suunnattoman maistuvaa! Joko vakuutuit?

Ja sitten siitä kreikkalaisten vieraanvaraisuudesta: viereisen sekatavarakaupan rouva oli hänkin oppaideni ystäviä. Hän vilahti kuin varjo ravintolan takahuoneeseen illan aikana ja myöhemmin selvisi, että kuitatakseen laskumme. Olimme kiitollisia, kylläisiä ja valmiita petiin.

On ihmeellistä, että vaikka kuinka hyvin (ja paljon) söisi, niin aamulla on aina nälkä. Roikuttuani aikani yöpaidassa parvekkeen kaiteen yli huokailemassa aamun valkenemista valuimme alakertaan aamiaiselle. Pöydissä oli silitetyt valkoiset pellavaliinat, asiakkaina vain me. Vanha rouva kantoi meille pöydän täydeltä erilaisia leivonnaisia ja kakkusia, kuten kikkuroita peloponnesoslaisia lalagioita, tuoreita kananmunia ja paksua jugurttia. Kuppeihin kaadettiin kahvia ja laseihin appelsiinimehua. Syötin tuolini jalan alla kyyhöttävää pientä äkeää kissanpentua, otin sata kuvaa.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä Stoupan rannalle etsimään Zorbaksen jalanjälkiä ja ajoimme viehättävän Kardamilin läpi. Kardamilissä on kuvattu Before Midnight-elokuvan muutama kohtaus ja varsinkin Kardamilin liepeillä sijaitseva kirjailija Patricl Leigh Fermorin talo kiinnosti. Sekä kirjailijan itsensä että elokuvan takia. Elokuvassa talo esiintyy “Jessen ja Célinen” Kreikan majapaikkana. Mutta tästähän kirjoitinkin jo aikaisemmin, turhaan toistan.
Talossa ei voi tällä hetkellä vierailla, sen kohtalo on hiukan epäselvä (kuinka kreikkalaista…). Oli kuitenkin ihmeellistä löytää se kauniista poukamasta, ikkunat merelle tähyillen, nähdä kivinen laguuni ja kurotella hedelmäpuiden yli pihapiiriä ja kaunista rakennusta. Kiipesimme mutaista polkua suurelle portille, annoin kämmenen liukua kivimuurilla. Vaaleansinisten ikkunanpokien takana paloi valo.

Pari hyvää osoitetta reissukirjaan:
Mystras
Pouloksen taverna (fb), Areópoli
Hotel Kourmas, Limeni

5 Comments

  1. Anonyymi says

    Kiitos kauniista kuvarykelmästä.
    Pouloksen taverna ja merellinen, sininen maisema hotelli Kourmaksen rantamaisemista ovat lempparini.
    Taisit jäädä kaipaamaan sittenkin…

    Nikadora
    Joskus sen tajuaa vasta jälkeenpäin =)

    • Pouloksen tavernaan marssisin vaikka heti!
      Kaipaamisen sijaan on ihan konkreettisia suunnitelmia palata noihin maisemiin.

  2. Hmm. Jos lähden kreikkaan, niin todennäköisesti kohtaan turistirannan, hotellin altaineen, rantaravintoloita ja jonkun historiallisen kylän kivijalkaliikkeineen (?). Ja ehkä pari nähtävyyttä jotka pitää nähdä. Ihan kiva. Kuitenkin Se, mitä haluaisin kohdata, on nuo yllä kertomasi ajelut, paikallisten kohtaamiset, hedelmäpuut ja kivimuurit, illanvietot ja ateriat..
    Jään siis edelleen odottamaan matkatoimistosi perustamista ja "koe kirjatoukan kalamata"-retkiä, sillä en halua heittää rahojani johonkin b-luokan reissuun vaan todelliseen elämykseen. Kysyntää olis, vaan bisnes puuttuu! 🙂

    • Ihana ajatus. Jostain syystä mun uskallus ja itseluottamus kaikkea tuommoista yritteliäisyyttä kohtaan on nyt nollassa, vaikka salaa tiedänkin olevani mainitunlaisissa hommissa hyvä. Kiitos kun istutatte näitä siemeniä itämään, te lukijat, säännöllisin väliajoin. Ehkä jonain päivänä.

  3. 🙂
    No jos töistä on pula niin ehkä lukijamatka vois olla yksi lääke siihen! Ensin voi kokeilla yhdellä ja katsoa sitten toimiiko idea. Uskaltauduit kreikkaan yksin, miksipä et tähänkin? Ehkä joskus!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.