All posts tagged: Ranska

Mitä, missä, milloin Riviera

Lähdemme siis huhtikuussa jälleen Ranskaan, Villa Le Menestreliin. Matka niihin maisemiin ei mitään erityisiä syitä enää kaipaa, enemmänkin kyse on jo jonkilaisesta pakosta päästä siihen valoon, niihin tuoksuihin, tuttuun hulinaan ja kieleen. Mutta tällä kertaa matkalla on myös komea tarkoitus, eräs haluaa paeta paikalta suuren ja pyöreän merkkipäivän alla. Mietimme kiihkeästi miten vietämme tärkeän juhlapäivän. Lounas Colombe d’Orissa vai peräti yksi yö? Tai etsimmekö käsiimme jonkun vanhoista kalastajista ja sulloudumme sardellipaattiin katselemaan Rivieraa mereltä päin? Avoauto päiväksi, kuten kerran Pariisissa? (Sekin oli muuten hänen syntymäpäivänsä! Auto oli pieni suklaanruskea Mini ja lapset nukahtivat limittäin ahdettuina takapenkille kun me ajoimme Riemukaarta ympäri, ympäri. Saimme myös pysäköintisakot myöhemmin päivällä. Sillä reissulla meillä on hauska vuokrakämppä Marais’n kaupunginosassa.) Uskaltaisiko kysyä jos saisi vaikka vain syödä lounaspiknikin Matissen Vencen talon, Villa Le Rêven, puutarhassa, niiden kuuluisien palmujen alla? Olemme ehtineet tehdä, nähdä ja kokea paljon Cannesin ympäristössä, listataanpa: Cannes itsessään tietysti (tori, kauppakadut, ihanat ravintolat. Kuuluisat kädenjäljet festivaalipalatsin ympärillä, Carltonin terassin, ne elokuvajuhlatkin.) Le Suquet Ile Saint Honorat Musée Bonnard, Le Cannet Nizza, ihana Nizza! Pyöreäkivinen ranta, joulumarkkinat maailmanpyörineen, …

Yö Matissen talossa

Tästä lumouduin tänään. Kun toinen maailmansota riepotteli Henri Matissen palvomaa Nizzaa, siirtyi hän muutamaksi vuodeksi (1943-1949) asumaan sisemmäksi Provencen sydämeen, Venceen. Kaunis kivirakennus sai nimen Le Rêve eli uni, unelma. Talossa oli viihtyisää ja rauhallista, pitkästä sairastelusta toipuva Matisse luomistuulella. Erityisesti häntä inspiroi (jokapäiväistä iloa tuottavan Rivieran valon lisäksi) ikkunan takana kasvava valtava palmu. Sen hän halusi vangita! Palmu innoittikin moniin découpage-töihin, joihin Matisse oli hurahtanut oltuaan kauan sairasvuoteen omana. Aika Villa Le Rêvessä poiki myös Vencen kyläläisille kauniin muiston: La Chapelle du Rosaire-kappelin kaikki yksityiskohdat itse rakennusta lukkunottamatta ovat Matissen käsialaa. Mutta se lumoutumiseni syy: sinä voit nykyään yöpyä siinä samassa, viehättävässä talossa! Villa Le Rêve on vuokrattavissa, ei tosin ihan vain yhdeksi yöksi, mutta viikoksi kerrallaan. Tilaa on peräti kahdelletoista taiteelliselle, ja ateljee-huoneita maalaustelineineen kolme. Palmut puutarhassa tuskin ovat enää samoja, mutta valo on… Päivän kirja: Henri Matisse, The Cut-Outs, EMMA-shop.

Théoule-sur-Mer

Kaiken muun lomassa kirjaan vielä ylös olleen ja menneen toukokuun matkan tunnelmia. Itselleni vain, ei teidän edes tarvitse näitä lukea, sen kuin suhaatte ohi. Minun vain on muistettava, en tiedä miksi se on tärkeää, ehkä elämä joskus osoittaa mihin tätä kaikkea tarvitaan. Théoule-sur-Mer on pieni rantakaupunginrääpäle rakastamallani rantareitillä Cannesista St. Tropeziin. Emme olleet ennen siinä pysähtyneet, syitä jarruttelulle ei juurikaan tuntunut olevan, ellei laskettu sitä, että kyläpahanen sijaitsi aivan sen jännittävän kuplatalon alla. Nyt kuitenkin valuimme jonakin noista tuulisista päivistä lounaalle hiekkarannalle pystytettyyn ravintola Marco Poloon Villa Le Menestrelin väen suosituksesta. Kaarsimme meren pärskimälle parkkipaikalle myös Edith Piaf-aiheisen valokuvanäyttelyn vetäminä, julisteita oli nimittäin pitkin matkaa ja ne olivat kiinnittäneet huomiomme. Näyttely  osoittautui oikein aarrearkuksi. Paljon kuvia Piafin yksityiselämästä, kotoa, loppumattomista lauluharjoituksista pianon ympärillä, rakkaudesta. Elämän viimeisistä vuosista. Miten intiimiä, me ihmettelimme, miten lähelle me pääsemme! Valokuvaaja on Hugues Vassal, selviää esittelyteksteistä. Hän ollut juuri ja juuri kahdenkymmenen tutustuessaan Piafiin ja päästessään sanomalehtityön merkeissä lähelle tätä pientä suurta tähteä. Ihan lähelle lopulta, ystäväksi asti. Tehdessämme lähtöä koskettavasta näyttelystä, hiukan hauraina viimeisten kuvien jälkeen, harmaalettinen vanha mies …

Keskellä viiniköynnöksiä ja unikkopeltoja

Me tapasimme viime reissulla taas entisen vuokraemäntämme ja hänen miehensä, tuttavuutemme juontaa juurensa neljän vuoden taa. Olemme pysyneet ystävinä, vaikka meidän majapaikkamme sittemmin onnekkaiden sattumusten seurauksena siirtyikin vähän lähemmäksi merta. Olemme nähneet kahvilla milloin missäkin välimaastossa Ranska-reissuillamme, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun kävimme talolla sitten sen kesäkuisen kuukauden, jonka siellä vietimme vuonna 2012. Sen reissun matkakertomus löytyy kootusti täältä. Oli suorastaan vähän haikeaa astua taivaansinisestä portista sisään. Voi miten ihanasti meillä oli silloin aikaa, kokonainen kesäkuu! Ja miten pieniä lapset vielä olivat. Muistan pudottaneeni puhelimeni ensimmäisinä päivinä terassin kivilaatoille, ja olin onnellisen irti kaikesta viikkokaupalla. Oli jotenkin maagisen raukeaa. Nyt vierailu aiheutti ihanaa kihinää: tännekin haluan vielä uudestaan, tänne, ihan viinitarhojen keskelle, pikkuisten kylien kylkeen. Syys-lokakuu kiehtoisi, vaikka syysloma, vielä juuri ja juuri sadonkorjuun aikaan. Marie-Josée ja hänen miehensä Henri ovat kenties maailman sydämellisimpiä ihmisiä. Nyt meille oli katettu lounas, jota nautimme aperitiiveineen nelisen tuntia. Puhuttavaa riittää aina, ja suurin osa jutuista liittyy ruokaan tai viiniin. Vaihdamme reseptejä ja ihastelemme pölyisiä pulloja, joita Henri kunniaksemme nostaa pöytään loppumattoman oloisesta kellaristaan. Kun halailemme ja pussailemme …

Tuulee sieluun asti

Mikä toukokuiden toukokuu! Koska minulla ei ole kuvia uskomattoman lämpöaallon hellimästä Hangosta, heittäydymme vielä kerran Cannesiin, sinne toukokuun alkuun. Viikkomme Etelä-Ranskassa oli säiltään vaihteleva; rakas villakangastakkini oli tarpeen, mutta välillä tuulensuojassa ja auringon osuessa sai riisua kerroksia minkä kehtasi, ettei sulaisi. Monena päivänä sateli, tuuli, keräsi pilviä vuorien ylle. Kotoa tipahteli viestejä hiekkarantaelämästä, ensimmäisistä uinneista, reppuun pakatuista pyyhkeistä hyppytorniretkiä varten. Joskus niinkin päin. Erikoista kyllä, sääilmiöt jatkoivat kummallisia polkujaan. Pigallelainen ystävä Pariisista laittoi kesäkuun alkajaisiksi kuvan roihuavasta takkatulestaan, koska kämppä oli kylmä kuin jääkaappi. Kuten uutiskuvista olemme nähneet, Seine tulvii viikkojen sateiden jälkeen, ja etelässä Nice Matin -sanomalehti raportoi rakeista. Rivieralla. Ja me vain istumme takapihalla, nojailemme paahteiseen tiiliseinään, iskemme roseepullon jäihin. Pyöräilemme iltaisin laiturinnokalta laiturinnokalle, haemme lounasterassilla varjoisaa paikkaa, piiloa polttavalta auringolta. Pienin on jo kuin kahvinpapu, tukka ja kulmat suolan vaalentamat ja jalat naarmuilla kaikesta meressä puljaamisesta. Koulut päättyvät tänään, mitä tekee sää. Jokavuotinen jännitysnäytelmä, Suomen kesä.

Suuren elokuvajuhlan tuntua

Hei mä olen vähän eri mieltä Hesarin artikkelin kanssa tiukoista turvatoimista, en olisi ikinä uskonut miten rento meininki Cannesin elokuvajuhlien aikaan kaupungissa oli! Olin ensin melkein pahoillani (pystyn pahoittamaan mieleni mitä käsittämättömimmistä asioista) kun tajusin, että osumme samaan aikaan Cannesiin, elokuvajuhlat, Julia Roberts ja minä. Eihän sinne edes mahdu kahta diivaa (tai siis eihän Julia Roberts ole yhtään diiva, mukava ihminen, mutta toinen meistä sen sijaan…) ja kaikki kadut ovat kuitenkin kiinni ja terroristit ja poliisit jahtaavat toisiaan kapeilla kujilla ja miljoona ihmistä mölyää ja tuplahinnat ja koppavaa porukkaa ja… Ei puhettakaan. Sama ihana tunnelma, samat tutut tarjoilijat, leppoisaa, leppoisaa. Kauppatorin kulmaa lakaistiin yhtä rytmikkäästi kuin ennenkin, sama pikkuinen mummo seisoi vaaleankeltainen silkkihuivi päässään saman kadun kulmassa paheksumassa kaikkien muiden maiden ruokakulttuuria pastellinvärisille ystävättärilleen. Kesäkurpitsankukat tirisivät tutun kuppilan keittiössä öljyssä rapeiksi ja niiden tuoksu kietoutui kulmakunnan kundin savukkeeseen, kalakaupan äyriäsilaatikoiden merisuolaan ja ohitse leijuvan kirsikankukkaisen hajuveden vanaan. Kävelimme satamassa jahtien lomassa, rantabulevardia edestakaisin, poikkesimme bistroon ja katukahvilaan, kävimme ostoksilla, huilasimme festivaalipalatsin viereisessä puistossa. Hiekkarannalla aurinkovarjot paukkuivat kovassa tuulessa, mutta niiden alle olisi mahtunut vielä oikein …

Perillepääsystä

Aina sama juttu. Matkaa edeltävänä yönä en nuku, en ainakaan jos lento on aikainen. En tälläkään kertaa. On ikään kuin valvottava, että maailma ei keikahda paikoiltaan ainakaan juuri ennen odotettua reissua. Tuntuu vain niin kamalan epäreilulta ja turhalta, saapua nyt kohteeseen silmät ristissä ja haaveillen ohjelman osalta lähinnä pään painamisesta tyynyyn. Äläkä sano, että nuku lentokoneessa. En nuku. Enkä käy vessassa. Siksi Ranska on suurinpiirtein pisimmällä mihin kykenen lentämään. Mutta miten me tähän aiheeseen ajauduimme. Tarkoitus oli kertoa, että väsymyksestä huolimatta oli tietenkin IHANAA taas hulmahtaa Nizzan kentälle. Aurinko paistoi, aamupäivä oli vasta aluillaan. Kävimme nopeasti kaupassa ja levittäydyimme kahdestaan valtavaan villaamme. Tälläkin matkalla kesti kauan, päiviä, ennen kuin tajusin, että olin taas oikeasti perillä. Oli ollut niin paljon kaikkea ennen matkaa. Paljon matkajärjestelyjäkin, vielä koneestakin käsin; tiivistä ohjelmansuunnitteluja viikon jokaiselle päivälle, työasioita, aikatauluja, sovittuja tapaamisia. Olin niin sisällä listoissani, että olin siinä sauhutessani unohtaa tärkeimmän. Sen, että olin todellakin laskeutunut muihin maisemiin, sinne mistä olin koko kylmän kevään haaveillut. Vaikka nyt sitten tunsinkin lämpöiset pihakivet paljaiden jalkojen alla, näin uima-altaan turkoosin läikkeen ja melkein …

Karnevaalihumua

Toteutan uhkaukseni, valelen vielä yllenne Nizzan helmikuista karnevaalihumua ylenpalttisella kuvamäärällä. Kas eihän voi tehdä ihmiselle huonoa ajautua juhlatunnelmaan kesken tavallisen tiistai-illan. Seisoimme siis Nizzan rantabulevardilla tuhansien ihmisten kanssa, kukkia satoi päällemme, tuhlasimme rahamme hassuihin hattuihin ja konfettiin. Mitä eriskummallisempia otuksia näykki meitä katsomoiden yli ja kaikki oli niin värikästä ja hullun ihanaa. Väki villiintyi loppua kohden, kun karnevaalien kuningattaren lava yhtäkkiä pysähtyi ja kyytiin poimittiin hauskannäköinen ryhmä. Hätyyttelin tungoksessa seisovia vierustovereitani kunnes sain vastauksen. Kyseessä oli Ranskan “Tanssii tähtien kanssa” poppoo. Ilmiselvästi ihailtua porukkaa, jopa naamio- ja serpentiinikauppiaat hylkäsivät kojunsa ja ryntäsivät kulkuetta katsomaan. Kukkaiskulkue on vain osa kahden viikon spektaakkelia. Meiltä jäi näkemättä iltakarnevaalit Nizzan keskustassa tyystin (aikainen nukkumaanmenoaika, haa!) ja koko kahden viikon grande finale ilotulituksineen jouduttiin tänä vuonna perumaan hirmuisen kaatosateen takia. Ensi vuonna mimosanoksia viskotaan tonneittain yleisöön 10.-26.2.2017. Kannattaa kokea! Lue lisää: Carnaval de Nice.

Raotetaan ovea Villa La Vigieen

Yhteistyössä: Unelmahuvilat Rivieralla Raotetaan vähän ovea Ranskan tukikohtamme Villa Le Menestrelin naapuriin, Villa La Vigieen. Puutarhassahan jo riehuimmekin mandariinipäissämme. Olemme menossa toukokuussa Herra Kameran kanssa ihan virallisestikin kuvaamaan Villa La Vigietä heidän vuokraustoimintansa käynnistämiseksi, mutta pieni kurkistus kuitenkin jo sallittiin, niin meille kuin myös teille. Villoilla on itse asiassa sama arkkitehti, ovela tuttuuden tunne iski heti ovella. Semmoinen, että jos Villa Le Menestrelissä oli heti helppo olla, niin olisi varmasti myös täällä. No, kohtahan se testataan. En varmaan poistu tuosta puutarhasta ollenkaan… (Yeah right, huhuilee Herra Kamera olkani yli, mikäs raivokkaan maantiekiitäjän paikallaan pitäisi!)

Charlotten koko elämä

… Niin,  Musée Massenan yläkerrassa oli esillä Charlotte Salomonin näyttely nimeltä “Vie? Ou théâtre?” Vuonna 1917 syntynyt nuori nainen, Charlotte Salomon pakeni saksanjuutalaisena natsivainoja Berliinistä Etelä-Ranskaan, Villefranche-sur-Meriin ja Nizzaan, jossa hän vuosina 1941-1943 vimmaisesti kuvitti elämäänsä lähes 800 teoksen verran, kertoen tarinaansa, joka päättyi kuvien ulottumattomissa Auschwitzissa lokakuussa 1943. Charlotten elämä oli monin tavoin monimutkaista jo pienestä pitäen. Varakasta perhettä riivasi itsemurha-aalto, erinäisistä syistä useampikin sukulainen riisti hengen itseltään. Charlotte kuuli äitinsä todellisen kuolinsyyn vasta parikymppisenä, yli kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen, kun silloin Charlotten holhoojana toiminut isoäiti yritti hirttää itsensä. Hänkin onnistui lopulta, melkein Charlotten silmien alla. Charlotte joutui miettimään omaa kohtaloaan ja jonkunlaisen kirouksen mahdollisuutta alati. Kaikki tämä suru vyöryy sadoissa maalauksissa katsojan silmille. Vaellamme varjoisissa saleissa päät painuksissa kuvan luota toisen luokse. Välillä kuviin tulee valoa, iloa, hedelmiä ja värejä, mutta tunnelma on silti ahdistava, kun kohtalo on katsojalle jo selvillä. Mutta että saada jonkun elämä näin kokonaisena – lapsuus, nuoruus taideopiskelijana, rakkaudet. Äly, huumori, tuska –  se tuntuu ihmeelliseltä. Se tuntuu siltä kuin tuntisimme. Villefranche-sur-Merissä Charlotte, juuri naimisiin mennyt ja ensimmäistä lastaan …