All posts tagged: Politiikkaradio

Kaksi maailmaa

Maailmanpolitiikasta kiinnostuneille (ja tuohon jatkuvaan auringonpaisteeseen kyllästyneille, vitsi vitsi :)) tiedoksi: Netflixissä on katsottavissa dokumenttielokuva Obama – The Final Year sekä neliosainen sarja Trump – Amerikkalainen unelma. On aika kuumottavaa ymmärtää kuinka paljon koko maapallomme kannalta on kiinni siitä, kuka keikkuu Valkoisen talon korkeimmalla pallilla ja minkälaiset ihmiset työskentelevät presidentin tiimissä ja nimissä. Ja kuinka kaikki voi rakentua ja murentua, pelastua tai tuhoutua näiden ihmisten arvojen ja prioriteettien myötä. Semmoinen kännissä ja läpällä äänestäminen kun on kuin pirullinen perhosen siivenisku, vaikutukset ulottuvat kauas, maantieteellisesti ja ajallisesti. No nyt olin ilkeä, tiedän että Trumpia äänestettiin myös selvinpäin ja tietoisesti. Kumpi sitten onkaan suurempi aivosolmu. Näiden perään voi vielä tuoreeltaan aloitella Areenan uuden sarjan Vuosi The New York Timesin toimituksessa, josta katsottavissa on nyt ensimmäinen osa. Seuraavat kolme julkaistaan viikottain torstaisin. Hyvin koukuttava, myös journalistisen työn kulisseihin kurkistamisen kannalta. Tykkään. Ja koska nyt kerran osasin näköjään vielä kirjautua sisään blogiini, niin listataan (ei missään muussa järkässä kuin siinä missä satuin muistamaan) muutama ajankohtaisohjelma/podcast, joita kuuntelen kävelylenkeilläni, useimmiten Acastista tai Areenasta. 1. Polittiikkaradio. Sakari Sirkkasta olen fanittanut näillä …

Melkein presidentti

Tilanne on nyt sellainen, että mun pitää ehkä muuttaa Meksikoon. Ei pelkästään siksi, että tuntuu että ihan hirveästi jäi näkemättä tuosta kiehtovasta maasta, vaan lähinnä siksi, että ilmeisesti on mahdollista, että ihmiselle jää kerta kaikkiaan jet lag päälle. Ei tietenkään kenelläkään normaalilla ihmisellä, mutta minulla. En vain pääse Suomen aikaan, en sitten millään. Valvon (väkisin) päivät ja tikkana yöt, olen käytännössä katsoen lopettanut nukkumisen kokonaan. Aina mun pitää olla tämmöinen erikoisuudentavoittelija! Yöllä valvoskellessa kaikenlaista tulee mieleen. Olen ollut esimerkiksi TODELLA kiitollinen siitä, etten ole presidenttiehdokkaana tällä kierroksella. Käy sääliksi koko remmiä. Ymmärrän toki, että presidenttinä olisin – jos sallitte pienen kissanhännännoston – suurisydäminen, humaani ja sivistynyt joukkojen johtaja, mutta en kyllä tykkäisi yhtään istua vaalitenteissä, joissa ei saa eteensä pöytää (käsi- ja jalkaneuroosit) enkä haluaisi kohdata alamaisia missään tuulisten torien kylmillä vaaliteltoilla. (Haluaisin vaalipalatsin omalla turkkilaisella saunalla, mutta ymmärrän kyllä, että se saatettaisiin väärinymmärtää jonkunlaisena pröystäilynä köyhän kansan selkänahasta. En ole mitenkään yksinkertainen näissä asioissa.) Mutta Politiikkaradioon menisin vaikka joka päivä, häikäisemään ulko- JA sisäkenkäpoliittisella osaamisellani lempi-ihmiseni Sakarin ja Tapion! Politiikkaradion pressanvaalitentit Yle Puheessa 15.-25.1., …

Vastarannankiiski

Siis mullahan on tää juttu, että jos jostain asiasta tulee trendi tai ilmiö, mä rupean heti haraamaan vastaan. Jos esimerkiksi ruvetaan kampanjoimaan että #perheetsafkaa, niin mun tekee välittömästi mieli lopettaa siltä seisomalta lähes kaksikymmentä vuotta kestänyt ramppaamiseni ravintoloissa lasten kanssa. Ja jos #hygge on in, niin muutun toimeliaaksi työnarkomaaniksi ja kiskon kireitä vaatteita päälle ja korkokenkiä jalkaan lähteäkseni tuuleen ja tuiskuun olemaan tehokas. Teekannun heitän ikkunasta ulos. Uusia kirjojahan en melkein ollenkaan voi lähestyä tästä samasta syystä. Siksi luen vain Lippe Suomalaista vuodelta 1982. Ja kuulkaa ihan rauhassa saan sitä lukea, siitä ei koskaan kohkaa kukaan. Kuuntelen Politiikkaradiota jos muut katsovat Downton Abbeytä, ja Frendejähän en suinkaan katsonut 90-luvulla, vaan katson sen nyt. (Muotihan on joka tapauksessa sama, mutsifarkut.) Nyt olen hiukan liukunut sivuraiteille, sillä yöpöydälläni nököttävät niin uusin Mazzarella kuin Haahtelakin, sekä harvinaisen ontuvasti kirjoitettu Elizabeth Gilbertin Big Magic, jota en voi lukea iltaisin, koska kiihkeydyn niin valtavasti luovuusmielessä. On minulle liikaa, se kirja. Onneksi kirjastosta löytyi euron poistopöydästä montakymmentä vuotta vanha Rivieran matkaopas, jossa kerronta on sivutolkulla ajatonta sekä verkkaista. Jos linnoitus ja …

Kukkia ja Karlssonia

Jos eilinen olikin yhtä tanssia Dorothynä Ihmemaa Ozin kultaisella tiilitiellä, niin tänään taivaalle jo ilmestyivät mustat pilvet. Kirjaimellisestikin, aamun tapaamisista palatessani niskaani leijaili lentävää lakanapyykkiä muistuttava lumimyrsky ja vei ripsivärin lisäksi valonrippeet mennessään. Mutta myös kuvainnollisesti. Tänään mikään ei suju. (Paitsi hei ensimmäisen laskiaispullan syönti kahvilassa, se sujui kyllä erittäin hyvin. Sain kermavaahtoviikset ja mantelimassan makuiset suupielet.) Tänään olen ajatellut semmoista, että onneksi en ole presidentin vaimo. Enhän kestä ihmisiä noin kahta tuntia pidempään kerrallaan, en edes niitä kaikkein kivoimpia, saati sitten jotain tylsiä. Jos yhtäkkiä mieheni päättäisi heittäytyä esimerkiksi Amerikan presidentiksi, olisin pulassa. Tuommoinen virkaanastumispäiväkin, hohhoijaa. Näen turvamiehet hakkaamassa hädissään visusti lukittua naistenhuoneen ovea ennen kaikenmaailman kahvikutsuja, ja itseni istumassa puuterihuoneen sinapinkeltaisella samettipenkillä hengittelemässä kädet puuskassa, kiukkuisena, kirjaa Sakari Sirkkanen-kangaskassistani kaivaen. Asia ei ole kovin ajankohtainen, mieheni ei ole presidenttiyteen päin kallellaan vaan on varsin tyytyväinen valokuvaajana. Mutta minä olen mestari varautumaan pahimpaan, jopa mahdottomaan. Kun kysyin blogiuudistus-postauksessa että mitä jos kaikki menee ihan pieleen, te vastasitte mitä jos kaikki menee hyvin? Sanotaan nyt kuitenkin näin, että helposti se ei ainakaan mene. Kaiken tämänkin otan …

Vuosikatsaus 2016

Huh. Nämä ovat raskaita tehdä, ja takuulla raskaita lukea. Jotenkin silti hirveän hyödyllisiä, itselle. Kun kuukausi kuukaudelta läpikäy omaa elämäänsä ja sen julkista päiväkirjaa, huomaa, että eletty on, silloinkin kun on hitaalta kuolemalta tuntunut. En voi uskoa, miten paljon vuoteen mahtuu, tämä on sekä terapeuttista että hämmentävää kiitollisuutta aiheuttavaa puuhaa. Miksi ihmeessä kaikki angsti? En pistä pahakseni jos skippaat, niin minäkin kaikkien blogien vuosikoosteille teen. Kuvassa Serge Gainsbourg uuden vuoden tunnelmissa, kuvaaja tuntematon. Tammikuu 2016 Ihan aluksi roikuttiin vielä vähän sukujoulussa, ja sitten sikisivätkin paukkupakkaset. (Pakkasia seurasimme sydän kylmänä, koska joutsenet!) Loppiaisena vuodatin ilmoille yhden koko vuoden luetuimman jutun, jonka päätin näihin sanoihin (enteellisesti, sanoisin nyt, jälkiviisaana): ”Vuoden 2016 vaihtuessa vuodeksi 2017 haluan suudella enkä riidellä. Ja haluan olla enemmän Anna. Yhä äiti, yhä vaimo, mutta kaikista eniten Anna.” Tammikuun loppupuolella blogi täytti viisi vuotta, ja haaveilin purjehtivani nakuna Kreikkaan. Vähänpä tiesin! Kaikki tammikuun 2016 jutut (20 kpl) löydät täältä. Helmikuu 2016 Helmikuussa kirjoittelin omituisen vähän. No, uunijäätelöä ainakin tehtiin, ja koitettiin hakeutua maailman murjomana ilon pariin. Ja ei kai blogikuukautta ilman Ranskasta haaveilua tai ainakin Ranskan …

Pieni visiitti pääkaupunkiin

Hyppäsin perjantaina jo ennen auringonnousua (no, se ei tietysti ole tähän vuodenaikaan mikään saavutus…) reippaana junaan ja Helsinkiin. Oli Annanpäivä, jonka Helsingin kaupunki oli ystävällisesti huomioinut ripustamalla A-kirjaimia keskustan täydeltä, mistä pisteitä. Entisessä kotikaupungissani huomaan joka ikinen kerta kipeästi, kuinka paljon olen pikkukaupunkilaistunut Hanko-vuosieni aikana. Tuijotan suu jo puolivälin tötteröllä valmiina sanomamaan hei jokaiselle vastaantulijalle, pienessä kaupungissa kun todennäköisyys törmätä tuttuun on noin 100 %.  … tarkkaavaisuuteni ansiosta näenkin kyllä tosi paljon kamuja (ja hankolaisia) koko ajan.  Vilpittömän ja avoimen katseeni imussa minulta pyydetään jatkuvasti rahaa tai tarjotaan ilmaisia halauksia. Havahdun aina heti Pasilan jälkeen huomaamaan, ettei yksikään päälläni oleva vaate ole pääkaupunkikelpoinen. Ehkei se olekaan hyvä idea, että kiipeilen kallioilla samoissa kengissä kuin hiippailen Espaa, tai että omistan vain noin viisi vaatetta kaiken kaikkiaan, kaikkiin tarkoituksiin. Päätän ostaa heti alkuun päästä varpaisiin koko garderoobin uusiksi, ja sitten ymmärrän kuinka valtavasti minulla menisi rahaa, jos asuisin Helsingissä.  Sitä paitsi en löydä mitään ostettavaa, kun kaikkea on niin paljon. Menen paniikkiin. Uuvun henkisesti välittömästi jos samassa tilassa (esimerkiksi Stockmannilla) on yli viisi ihmistä kanssani samaan aikaan.  …

Oodi Sakari Sirkkaselle ja muita mietteitä

Päivät soljuvat eteenpäin kituliaasti, saa aika paljon tehdä taikoja säilyttääkseen hilpeytensä tässä hämärässä. Ja kyllä, jouluangstiakin on ollut ilmassa, vaikka kaari-ikkunani kuinka idylliltä näyttäisi. Tänäkin vuonna olemme joulun kotona, vaikka viime jouluna vannoin, ettei koskaan enää. Olen pitänyt puhelut sukulaisten kanssa niin lyhyinä, ettei niissä ole päästy vahingossakaan jouluun asti, joten jos suunnitelmani toteutuu, on joulu ohi ennen kuin he keksivät edes ehdottaa sen viettämistä yhdessä. Ah autuas olisi joulu hissukseen, vain oman perheen kesken! (Niin paljon kuin pullistelevan ruokapöydän ympäri alati juoksevia, mölyäviä ja punaviinillä lattioitani peseviä sukulaisiani rakastankin…) Mutsi sitä paitsi ehkä jo loukkaantui, kun luulin hänen lähettämissään whatsapp-kuvissa olevia joulukoristeita Star Wars hahmoiksi ja Eino Gröniksi nimetyn alastoman enkelinpullukan vieressä kristallikruunussa roikkuvia toisia enkeleitä tampooneiksi. Äitini kuuntelee ties kuinka monetta viikkoa jouluradiota ja itkee oikein tyytyväisenä, ruotsalaisten pirteät laulut vain kuulemma välillä vesittävät tunnelmaa. Veljeni sen sijaan lähetti minulle seuraavanlaisen niskavillat nostattavan viestin: Mä näen jo meidät istumassa takan edessä samanlaiset villapaidat päällä, glögilasit kädessä. Anna, sä saat olla tänä jouluna poro, mä oon tonttu. (Meidän takkahan on vahingossa purettu jo ajat …