All posts tagged: Luvussa juuri nyt

Hulluna onnesta

Italialaisen Paolo Virzin elokuva Hulluna onnesta  (La pazza gioia) on nyt elokuvateattereissa, kävimme katsomassa sen täällä Hangossa eilen. Melkoisen kaoottinen, aika rasittava suorastaan. Mutta silti…. Valéria Bruni Tedeschiä jaksaisin katsoa ilmeisesti loputtomiin. (Ja kuunnella kaunista italian kieltä.) Tässä elokuvassa hän on kajahtanut Beatrice, joka karkaa suojattinsa kanssa mieleltään järkkyneiden hoivakodista. Juoni on mitä on, melkein kaikki muu näyttelijäntyö jopa vaivaannuttavan alleviivaavaa, mutta Valéria kieppuu valkokankaalla, kiehnää, kiljuu ja palpattaa menemään, hiukset sotkussa hulmuten, hikisenä, savuisena, punaisena ja silti niin sensuellina, että heikompia hirvittää. Mikä hieno ja herkullinen rooli! Mutta huh kuinka väsynyt olinkaan elokuvan jälkeen… Valéria Bruni Tedeschi hurmasi taannoin myös elokuvassa Linna Italiassa ja sai silloinkin ajattelemaan naisen rooleja meillä ja muualla. Ja kuten siinäkin elokuvassa, myös Hulluna onnesta-leffassa haahuilee näyttelijän oikea äiti, Marisa Bruni Tedeschi. Päivän kirja: Marisa Bruni Tedeschi, Mes chères filles, je vais vous raconter. 

Happy homes

Onnea Jonna & co! Sillä aikaa kun kaltaiseni vain tuskailevat, niin toiset saavat aikaan. Ja vieläpä jotain näin kaunista. En malta odottaa, että saan kirjan selailtavaksi. Hyvä te ja pusuja päälle! Happy Homes: HIDEAWAYS  Teksti ja kohteet: Jonna Kivilahti Kuvat: Krista Keltanen Ulkoasu: Päivi Häikiö, Ylva Lucander / Agency Leroy Kääntäjä: Rebecca Watson Kustantaja: Cozy Publishing Artikkelikuva: Jonna Kivilahti / Mrs Jones fb Pssst: Jonnan Mrs Jones -blogissa Glorian sivuilla on käynnissä Happy Homes – kirja-arvonta!

Taiteilijaelämää

Olen sattumalta (ikäänkuin sattumaa OIKEASTI olisi olemassakaan?) ajautunut taiteilijatarinakierteeseen. No kovin kauas harvoin pääsenkään, onhan boheemielämä lähellä sydäntäni, mutta tätä voi jo kutsua pieneksi putkeksi. Katsotaanpa. Joel Haahtela, Mistä maailmat alkavat Kuin lukisi vanhanaikaista tyttökirjaa, Anni Swania tai jotain. Vaivaton, mukaansa tempaava. Kirjassa esiintyvät: rakas ulsteri, nöyrä mutta sisukas äitihahmo, rempseitä tahi traagisia tovereita, tyttö, oi tyttö. Taiteenpaloa, kohtalon kellojen sointia. Rehti, viaton ja lahjakas päähenkilö, näyttämönään Helsinki, Eurooppa. Rakastin Haahtelan Katoamispistettä, Perhoskerääjää ja muita, tämä ei nouse niiden yli. Teksti on kyllä kaunista. Inka-Maria Laitila ja Tarja Strandén, Tukaattityttö (2002) Tyko Sallisen ensimmäinen vaimo Helmi Vartiainen oli taiteilija hänkin. Vartiaisen uran katkaisi avioliitto, lasten syntymät ja heistä erottamiset, Sallisen sikamaisuus. (Hirvee ukko, kuten mutsi sanoi.) Silti tämä vuonna 2002 ilmestynyt kirja kääntyy lähes tarkoitustaan vastaan, kun se melkein salaliittoteorioihin saakka vakuuttelee vakuuttelemasta päästyäänkin, ettei pieni, kaunis Helmi ollut yhtä kuin Mirri, Sallisen taideteosten kuukasvoinen, hölmö tyttö. Me uskomme vähemmälläkin! Sadistista Sallista puolustelematta jään ajattelemaan tuon ajan taidesuuntauksia ja kirjan takertumista mallin ja lopullinen maalauksen yhdennäköisyyteen tai sen puutteeseen. Ei kai se ollut tarkoituskaan, maalata peilikuvaa, vaan jotakin olevan ulkopuolelta? Picasson …

Vastarannankiiski

Siis mullahan on tää juttu, että jos jostain asiasta tulee trendi tai ilmiö, mä rupean heti haraamaan vastaan. Jos esimerkiksi ruvetaan kampanjoimaan että #perheetsafkaa, niin mun tekee välittömästi mieli lopettaa siltä seisomalta lähes kaksikymmentä vuotta kestänyt ramppaamiseni ravintoloissa lasten kanssa. Ja jos #hygge on in, niin muutun toimeliaaksi työnarkomaaniksi ja kiskon kireitä vaatteita päälle ja korkokenkiä jalkaan lähteäkseni tuuleen ja tuiskuun olemaan tehokas. Teekannun heitän ikkunasta ulos. Uusia kirjojahan en melkein ollenkaan voi lähestyä tästä samasta syystä. Siksi luen vain Lippe Suomalaista vuodelta 1982. Ja kuulkaa ihan rauhassa saan sitä lukea, siitä ei koskaan kohkaa kukaan. Kuuntelen Politiikkaradiota jos muut katsovat Downton Abbeytä, ja Frendejähän en suinkaan katsonut 90-luvulla, vaan katson sen nyt. (Muotihan on joka tapauksessa sama, mutsifarkut.) Nyt olen hiukan liukunut sivuraiteille, sillä yöpöydälläni nököttävät niin uusin Mazzarella kuin Haahtelakin, sekä harvinaisen ontuvasti kirjoitettu Elizabeth Gilbertin Big Magic, jota en voi lukea iltaisin, koska kiihkeydyn niin valtavasti luovuusmielessä. On minulle liikaa, se kirja. Onneksi kirjastosta löytyi euron poistopöydästä montakymmentä vuotta vanha Rivieran matkaopas, jossa kerronta on sivutolkulla ajatonta sekä verkkaista. Jos linnoitus ja …

Tervetuloa ikävä

Aaaaaaaah, rakastan sitä hetkeä kun nuoriso kukin vuorollaan vetelehtii kylkeeni ja kysyy onks mulla mitään klassikkoa suositella, kun koulussa pitäis lukee… ON! ON! ON! Lapset, kuunnelkaa neroutta ja poimikaa tämä hedelmä: Françoise Sagan, Tervetuloa ikävä. (Vielä kauniimpi ranskaksi, Bonjour tristesse.) Bonjoooooouuuuuuuuurrrrrrrr tristeeeeesssssssssse… “Huvittelun halu ja onnen kaipuu ovat ainoat selvät luonteenpiirteeni.” (SAMA!!!!) Françoise Saganin 18-vuotiaana kirjoittama teos on sensuelli ja pirullinen, Välimeren auringon läpeensä paahtama. Silkkaa aprikoosia ja merisuolan karvaamaa hiekkaa varpaiden välissä. Kuuma, tupakan tuoksuinen. “Ei tätä kirjaa voi suositella seitsentoistavuotiaitten suomalaisten tyttöjen luettavaksi – sellaiseksi se on todella liian ranskalainen – mutta romaani on tottavie kakaran kirjoittamaksi hyvää työtä.”  – I.O. / Työkansan Sanomat Juuri siksi, suosittelen <3 Pakkopakkopakko nähdä: dokumentti “Françoise Sagan ja elämän kepeys”, Françoise Sagan, l’élégance de vivre, Ranska 2015. Luvussa juuri nyt:  Denis Westhoff, Sagan et fils (Saganin pojan muistelmat)

#visithelsinki

          Olimme varatuneet kolmen vuorokauden Helsingin hurvitteluun mahtavalla kassillisella kirjoja ja lehtiä, tavoitteenamme lueskella hotellin sängyssä. No, emme ehtineet lähestulkoon edes nukkua kaikelta riekkumiselta (ei sellaiselta riekkumiselta senkin pervot!), joten lukeminen jäi pariin vaivaiseen sivunkääntöön. Se ei silti estänyt meitä täydentämästä varastojamme. Onhan Fredan Nide kirjahullun taivas. Niteen hyllyistä poimimme seuraavia namusia: Luncheon, uudehko lehti yhdistää mahtavan kokoisten sivujensa sisällä taidetta, ruokaa ja kulttuuria rennosti ja tyylikkäästi. Letters of note – Correspondance Deserving a Wider Audience, tunnettujen henkilöiden parhaita tai koskettavimpia kirjeitä yksissä kansissa ja osalla alkuperäisistä kirjeistä kuvitettuna. Creative Space – Urban Homes of Artists and Innovators, vähän sekalaisempi sisustuskirja meidän makuumme, kirjoja ja levyjä mitä suurimmissa määrin kaikille kaltaisillemme tavaranarkkareille. Lisäksi tiedotan valtaisan innostuksen vallassa, että Viiskulman Digeliukselle on tullut laatikollinen ranskalaista runoutta älppäreille luettuna, siis voiko olla MAHTAVAMPAA!!! Itse ostin tietysti tuon Persen. Kauniit tummasävyiset kortit, muistikirja ja tulitikkurasiat (kuinka paljon voi ihminen kauniita tulitikkurasioita rakastaa?) ovat Sinebrychoffin taidemuseon museokaupasta. Uskokaa alan asiantuntijaa, sinne kannattaa mennä ostoksille jo pelkän paperikassin tähden. (Myös vöyräs ja värikäs Elämä tarjottimella -näyttely …

Eksyksissä kristallipalatsissa

Ihan ensimmäiseksi: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea. Palaa vasta lukemisen jälkeen. (Ja lue nopeasti, haluan keskustella tästä!) Toistan: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea. * * * Luin Anna-Kaari Hakkaraisen “älykkään high life -romaanin” Kristallipalatsi kaksi kertaa. Aloitin uudestaan alusta saman tien kun olin kääntänyt takakannen kiinni. Niin on kuulemma tehnyt moni muukin lukija. Mutta olenko minä taas se ainoa tollo, joka ei ymmärtänyt? Kuka se tutkija oikein oli? Henriikka? (Ei taivu.) Oliko koko Paulia olemassa? Oliko puutarhalapsuuttakaan? Ja jos oli, niin kenen kahden? Kuka siis rakasti ja ketä ja millä lailla? Oliko lummelampi sisällä vai ulkona, oliko lampia useampia, en näe? Ketkä kaikki hukkuivat? Muutenkin, ne lumpeenlehdet, vertauskuva jollekin? Kantaa, ei kanna? Mikä se Vane-juttu oli? (Vane…) Beau? Kirja, jonka kansilehteen oli piirretty sydän? Kultasateen myrkyllinen kukinto? Oliver’s People -lasit, sekä Vanella että tekstissä vilahtavalla koodarilla, pitääkö nyt hoksata jotain? Oliko tässä jotain mystisiä aikatasoja, joita en tajuuuuuuuuuu? Tapahtumat Atlantin …

Tanssin Zorbaksen rannalla

Pakkohan se nyt on lukea, Zorbas. Parasta olisi ollut tarttua kirjaan Kreikassa, koska jotenkin uskon, että tämä teos (kuten mm. Henry Millerin Marussin kolossi, jonka Kalamatan rannoilla ja pölyisellä parvekkeellani hiki päässä hurmiossa luin) ei vain aukea täällä viileänvaaleanharmaan marrastaivaan alla ihan samalla tavalla. Mutta koska lukumaisemani ei nyt ihan heti Kreikaksi muutu, saa meren ympäröimä Hanko kelvata. Kerro minulle Zorbas kirjan tapahtumat sijoittuvat Kreetalle, josta kirjailija Nikos Kazantzakis oli kotoisin. Kreetalla kuvattiin myöhemmin myös kuuluisa elokuva kirjaa mukaellen. Siksi koko maailma tietenkin sijoittaa villin Zorbaksen aina Kreetalle, jossa Zorbaksesta on otettu ilo irti monin mahdollisin tavoin. MUTTA! Vakuuttavan 30 päivän peloponnesolaistaustan omaavana haluan oikoa muutamaa asiaa ja jakaa kanssanne seuraavan järisyttävän informaatioryppään tarinan taustoista. Vaikka puhummekin nyt kirjasta emmekä elokuvasta, sallin mieleenne liukuvan Mikis Theodorakiksen säveltämän tunnusmusiikin ensimmäiset tahdit… tiidittitti tiidittitti tiidittitti… Aloitetaan: Luulitko, että tarina Zorbaksesta on satua? Ei se ole, Zorbas on (melkein) totta. Mutta sen ihan oikean Zorbaksen etunimi ei ollut Alexis, vaan Giorgis. Ja jos Giorgis Zorbas ei seikkailutkaan Kreetalla, niin missä sitten? Giorgis Zorbas ja kirjailija Kazantzakis päätyivät tosielämässä yhteen kun …

Yksin Kreikassa kirjoittamassa

Katsokaas, mihin törmäsin. Ateenalaissyntyinen, mutta sittemmin englantilaistunut Daphne Kapsali otti hatkat kotikaupungistaan Lontoosta viettääkseen sata päivää pienellä Sifnoksen saarella, Kreikassa, yksin. Hänen tarkoituksenaan oli kirjoittaa, ja sen hän tekikin. Ensin blogia, ja lopulta blogin myötä syntyneiden 100 tekstin pohjalta kirjan. Kapsalin kirjasta tuli pienimuotoinen menestys, jota on verrattu jopa monelle tärkeään Eat Pray Loveen. Tässäkin kun kyse on rohkaisusta omien unelmien toteuttamiseen ja vanhasta vapautumiseen. Oman elämänsä muuttamisesta. Lopulta Kapsali jäi saarelle pidemmäksikin aikaa, palasi sitten Lontooseen, ja nyt käsittääkseni seilaa molempien paikkakuntien väliä. Kirjasta en osaa sanoa vielä juuta enkä jaata, vasta painoin nettikirjakaupan tilausnappulaa. Mutta koska minä olen minä ja intoilen aina etukäteen, halusin jakaa tiedon kirjan olemassa olosta teille heti. 100 Days of Solitude, Daphne Kapsali “How far do you need to go to find yourself?”

post post alfa

Luen paperi t:n post alfaa lauantaiaamuna kreikkalaisen kerrostalon halkeilleella parvekkeella, syön pinaattipiirakkaa ja juon kahvia vaahdotetulla maidolla. Nään heti että tää setti on insta-worth-it. Tykkään tosi paljon, nauran usein, ymmärrän ainakin osan (luulen), ja tunnen niitä tunteita. Tajuan, etten ole nähnyt täällä yhtään tyyppiä läppärin kanssa kahvilassa. En oo nähnyt kolmeen viikkoon kenenkään hakkaavan mäkkiä julkisella paikalla. Muitakin eroja toki on. Kirja on saatu arvostelukappaleena Kosmoksesta.