All posts tagged: LOVE

Meidän rakas Elsamme

Kuten taisin jo jossakin postauksessa puuskuttaa, on tämä kevät juhlantäyteinen. Meidän porukasta neljällä viidestä on kevään korvalla tai keväällä synttärit, vain kuopus on syysprinssi. Tähän vuoteen osuu syntymäpäivärintamalla tärkeitä merkkipaaluja, kuten yhdet 18-vuotispäivät sekä yhdet 50-vuotispäivät. Lisäksi penkkareita, vanhojentansseja ja ylioppilasjuhlia. Naistenpäivää ja äitienpäivää unohtamatta. Harva se aamu siis joku kokoonpano kipittää jyrkkää portaikkoa yläkertaan liian ison ja kuhmuraisen peltitarjottimen kanssa villisti hoilaten. Eilen lauantaina koitti 18-vuotispäivien vuoro, keskimmäinen kultakin on nyt aikuinen. Se tuntuu saavutukselta, vaikka ihan itsekseenhän nuo kasvavat. Mutta että jo kaksi lasta olemme saatelleet ihmisten ikään, on se vaan niin sairaan hienoa! Meidän rakasta Elsaamme kutsutaan meidän rakkaaksi Elsaksi koska pikkuruinen, vain 13 kuukautta vanhempi isosisko aina kädet puuskassa niin huokaili: mitä se meidän lakas Elsa nyt taas on tehnyt? Meidän rakas Elsa on ihan tosi makea tyyppi. Hän on ulospäin ujohkon oloinen ja sellainen kertakaikkinen suurisilmäinen suloisuus, mutta pinnan alta löytyy myös pippuria ja ihanan kajahtanutta huumorintajua. Elsa on omapäinen, staili ja ahkera, ja hänellä on kummallinen taipumus ajatua tikattavaksi säännöllisin väliajoin. Elsa ei turhaan sanojansa tuhlaile. Tuo rohkea reissuliisa vastailee eri …

Miehiä ja ruusuja

Heräsin eilen kolme kertaa. Ensin aura-autoihin kello kolme, sitten rytmikkääseen NAIS-TEN-PÄI-VÄ, NAIS-TEN-PÄI-VÄ, NAIS-TEN-PÄI-VÄ huutoon ennen seitsemää ja lopulta 8:30, jolloin suoriuduin jo sängystä ylös. Keskimmäinen, kello seitsemän herätys sisälsi kaksi tohkeissaan olevaa miespuolista henkilöä, kolme umpiunista naista, naurua, halauksia, ruusuja, croissantteja, Nutellaa ja kermavaahtoa. Tungin yhden suklaalla silatun voisarven suuhuni ja nukahdin autuaasti uudelleen, olinhan päivystänyt aura-autokuskien kanssa reippaat pari tuntia aamuyöllä. Tiesitkö, että auroissa on piippausominaisuuksia sekä kirkkaat, pyörivät valot, jotka lainehtivat jännittävästi kiviseinille ja varoittavat ulkomaailmassa muun muassa haahkoja (ja tarkoitan nyt niitä lintuja…) miehistä työssä? Kun vihdoin pääsin alakertaan Hesarille ja kahville, löysin keittiönpöydältä rakkaudella ostetun ruusupuskan, joka oli tungettu kuolevien tulppaanien kanssa samaan maljakkoon. Tulppaanien tummuneet terälehdet leijailivat ulkona vellovan lumimyrskyn tahdissa pöytäliinalle. Ajattelin Märtaa. Miehet, mihin joutuisimme ilman heitä. Ilman miehiä ei Naistenpäiväkään tuntuisi miltään, se olisi vain ihan tavallinen päivä, jos sitäkään. Kiitos miehet. Illalla keksimme Parkkosen kanssa, että koska molemmilla oli torstaina hommia Helsingissä, voisimmekin itse asiassa lähteä sinne jo samantien. Ideasta autoon kesti tasan 30 minuuttia, vanhempiensa tempauksiin tottuneet lapset jäivät pitämään taloa pystyssä, ja tilaa majatalosta muistettiin kysyä vasta kun oltiin jo tien päällä…

Rakkausruokaa

En voi millään uskoa, etten olisi kertonut tästä pastasta ennen, mutta ainakaan hakukenttä ei löydä aikaisemmasta esittelystä viitteitä. Siis tämähän on kuitenkin pastojen pasta, meidän elämämme kannalta, ilman tätä pastaa ei ehkä olisi meitä pariskuntana, lapsukaisia, koko tätä kreisiä kohellustamme. Antakaas kun kerron. On ehkä vuosi 1993. Ei ollut ainakaan kesä, oli joku muu. Asuin Aleksis Kiven kadulla (no en nyt herranenaika sentään KADULLA, mutta siis pienessä yksiössä siinä kadun varrella, ennen kuin Kallion hoodit olivat cooleja, päinvastoin).  Olin pyytänyt ensimmäisen kerran erään tummatukkaisen pojan syömään luokseni. Kun sanon pieni yksiö, tarkoitan t o d e l l a pientä yksiötä. Sänky, koko seinän peittävä kirjahylly, toiletissa vain käsisuihku. Mutta säälittävä pöydäntapainen ikkunan edessä oli kuitenkin kauniisti katettu. Seison siis pienessä keittiönurkkauksessa höyryävien kattiloiden äärellä ja valmistan touhukkaana pastaa ja gorgonzolakastiketta, kun ovikello soi. Oven takana vilkkuvat ruskeat silmät ja kimppu gerberoita. Ruokailu jännittää niin paljon, että unohdan salaatin ja patongin keittiöön, josta löydän ne vasta kun ateria on ohi. Oliko meillä jälkiruokaa lainkaan, muuta kuin toisemme? Näin jälkikäteen ajateltuna ruokavalintani oli melko rohkea, jakaahan sinihomejuusto kansan …

Mitä, missä, milloin Riviera

Lähdemme siis huhtikuussa jälleen Ranskaan, Villa Le Menestreliin. Matka niihin maisemiin ei mitään erityisiä syitä enää kaipaa, enemmänkin kyse on jo jonkilaisesta pakosta päästä siihen valoon, niihin tuoksuihin, tuttuun hulinaan ja kieleen. Mutta tällä kertaa matkalla on myös komea tarkoitus, eräs haluaa paeta paikalta suuren ja pyöreän merkkipäivän alla. Mietimme kiihkeästi miten vietämme tärkeän juhlapäivän. Lounas Colombe d’Orissa vai peräti yksi yö? Tai etsimmekö käsiimme jonkun vanhoista kalastajista ja sulloudumme sardellipaattiin katselemaan Rivieraa mereltä päin? Avoauto päiväksi, kuten kerran Pariisissa? (Sekin oli muuten hänen syntymäpäivänsä! Auto oli pieni suklaanruskea Mini ja lapset nukahtivat limittäin ahdettuina takapenkille kun me ajoimme Riemukaarta ympäri, ympäri. Saimme myös pysäköintisakot myöhemmin päivällä. Sillä reissulla meillä on hauska vuokrakämppä Marais’n kaupunginosassa.) Uskaltaisiko kysyä jos saisi vaikka vain syödä lounaspiknikin Matissen Vencen talon, Villa Le Rêven, puutarhassa, niiden kuuluisien palmujen alla? Olemme ehtineet tehdä, nähdä ja kokea paljon Cannesin ympäristössä, listataanpa: Cannes itsessään tietysti (tori, kauppakadut, ihanat ravintolat. Kuuluisat kädenjäljet festivaalipalatsin ympärillä, Carltonin terassin, ne elokuvajuhlatkin.) Le Suquet Ile Saint Honorat Musée Bonnard, Le Cannet Nizza, ihana Nizza! Pyöreäkivinen ranta, joulumarkkinat maailmanpyörineen, …

Hän on 19

Jos eilen juhlittiinkin hillitysti uutta blogia, niin tänään oli vielä suuremman saavutukseni merkkipäivä. Esikoisemme täyttää 19 vuotta. (On käsittämätöntä kuinka näin nuorella ihmisellä on noin vanhoja lapsia, mutta olenhan toki lähdes kehdosta ryöstetty lapsimorsian.) 19-vuotias on jo aikuinen, kaikkien muiden kuin kyseisten 19-vuotiaiden äitien mielestä. Minusta minun 19-vuotiaani on vauva. Kuten vauvatkin, 19-vuotiaat ovat todella suloisia nukkuessaan ja aavistuksen ärsyttäviä ja yllättävän äänekkäitä hereillä ollessaan. 19-vuotiasta ei kuitenkaan voi olla syvästi rakastamatta 24/7, sillä 19-vuotias on niin kertakaikkiaan ihana olento, kuten vain olla voi se, jolla koko maailma on avoinna edessään. 19-vuotias on jo – jos ei jo muuttanut – ainakin muuttamassa kotoa. (Paitsi Italiassa.) Irtautumista omaan elämään tehdään näyttävästi.  19-vuotiaalle voi sanoa, että nyt on kyllä aika paljon meikkiä, mutta 19-vuotias vastaa siihen vain tyynesti että juuri niin paljon kuin haluan. 19-vuotias tulee ja menee omia teitään, mutta mitä tulee hammaslääkäriaikoihin, olisi hyvä jos äiti voisi soittaa. Tämä 19-vuotias lukee nyt vimmatusti ylioppilaskokeisiin, puuhaa kesätöitä ja haaveilee suurenmoisista matkoista. Me voimme enää vain seistä eteisen nurkassa ja huutaa perään että pysy lämpimänä rakas! 19-vuotiaalle on enää …

Joulupäivä

Arvatkaa mitä. Mä pahoin pelkään, että joulupäivälle on käymässä niin kuin elokuulle. Ensin vuosien mittaan elokuu – ja joulupäivä – kehittyy vähän salaa ja yllättäen semmoiseksi ihanan täydelliseksi ja rennoksi ja hitaaksi ja mahtavatunnelmaiseksi, heinäkuun tai jouluaaton varjossa. Sitten sitä rupeaa vahingossa lataamaan siihen (elokuuhun ja joulupäivään) niitä ihanan täydellisyyden odotuksia. Ja pim. Koska joulupäivän – ja elokuun – on oltava täydellisiä, ne eivät sitä välttämättä olekaan. Ne menevät kipsiin. Me menemme kipsiin. Mutta aika lähelle täydellistä ja rentoa päästiin pienistä paineista huolimatta! Ensimmäiset päiväunet nukuin jo ennen yhdeksää sohvalla kirja sylissä. Pienen aamukriisin sain aikaiseksi kun en pystynyt päättämään leijailenko pyjamapäivän uudessa flanellipyjamassa, uudessa MUSTASSA SILKKIPYJAMASSA(!) vaiko uudessa, upeassa poltetun oranssin värisessä kaftaanissa. Päädyin flanelliin, koska oli vähän flanelliolot. Joulupäivänä paistoi myös aurinko aivan valtoimenaan, mikä tuntui vähän epikseltä ja jotenkin ahdistavalta. Damn. Mutta pidin pään kylmänä ja ovet lukossa. Pyjamapäivä on pyjamapäivä. Joku roti sentään. Se on Tapaninpäivä kun käydään kävelyllä. Seuraava vaaran paikka oli kun piti valita mitä tekee, kun kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Ei vajavainen ihminen esimerkiksi pysty samaan …

Best friends forever

Ei sitten vissiin taas ollut tärkeämpää tekemistä kuin vääntäytyä läppärille tekemään nettitestiä Who is your author bff.  No mä sain siitä Haruki Murakamin ja Herra Kamera sai Anaïs Ninin. Aikani kiukuteltuani tuloksesta (mä haluan Anaïs Ninin, mä haluan Anaïs Ninin!) aloin ajatella.  Itse asiassa Herra Kamerahan on vähän niin kuin Haruki Murakami (mielikuvani Haruki Murakamista). Harkitseva, rauhallinen, eleetön, lehmänhermoinen, hiljainen, musiikkia kuunteleva oman tiensä kulkija. Joka joskus jopa juoksee. ”You are a diligent worker who takes friendship very seriously and you have a distaste for pseudo-work-friendships. Murakami is a self-proclaimed loner, but he loves his close friends. The two of you like to stray from the norm and transcend what is expected of you. While you come off as mysterious, and your thoughts can be surreal, you are always genuine. Murakami loves music, especially Jazz and classical, so whether you like it or not, you would definitely be dragged to a number of live shows. As dreamers with a deep understanding of history, politics, and literature, the two of you would flip-flop between intellectual debates and creating …

Sunnuntaiaamun rauha

Niin. Onneksi oli sitten kuitenkin sunnuntaiaamu. Aurinko paistoi hotellin vuoteelle minkä satunnaisilta lumipyryiltä ennätti, kiiltäväkylkisessä kannussa kahvi oli kuumaa ja mustaa, maito vaahtoavaa. Pikkuruisten voisarvien päälle siveltiin runsaasti vadelmahilloa. Kirjat, joita mukanamme kannoimme, kas kun koskaan ei voi tietää mitä milläkin hetkellä haluaa lukea: Takashi Hiraide, Kissavieras Marom Malka, Joni Mitchell omin sanoin – Lauluntekijän elämä Milena Busquets, Tämäkin menee ohi Haruki Murakami, 1Q84 Paul Theroux, Salainen elämäni Anita Brookner, Rantahotelli

Elämä on juhla, osa 2

Tämä sinänsä satunnainen otos on ehkä lempparein hiihtolomamatkamme sadoista kuvista. Olemme juuri olleet ihanalla lounaalla Nizzan vanhassa kaupungissa, on karnevaaliaika, vuorossa kukkaiskulkue. Me ostamme seisomapaikkaliput ja ängemme katsomoiden väliin. Minulla on mimosanoksa hiuksissani ja tyttärillä pussillinen konfettia. Kuvan ulkopuolella mummolla on kissanaamari ja pojalla värikäs narrinhattu. Minä, joka olen huono mitään ostelemaan, villiinnyn jostain syystä markkinakojuilla, setelit vain sinkoilevat. Herra Kamera seisoo tietysti kameran takana. Esittelen jossain vaiheessa kukkakarnevaalia vähän lisää, mutta nyt keskitymme tähän hetkeen. Me olemme yhdessä ja meillä on ihanaa. On loma, on vatsa täynnä, on humua pitkän hiljaisen talven jälkeen. On niin suloista olla oman lauman kanssa liikkeellä. On niin suloista olla lähellä. Kuvassa tyttö keskellä on saateltu  juuri 18-vuotiaaksi ja tuo lintunen tuossa etualalla, hän on täyttämäisillään 17. Ja täyttikin, nyt perjantaina. Meidän rakas Elsamme. Hän on niin ihana, niin ihana, etten saata käsittää, että tuommoinenkin on meille annettu! Pidän facebookin tavasta muistuttaa kulloisenkin päivän postauksista vuosien varrelta. Eilen erityisesti kiitin mielessäni tätä ominaisuutta, kun löysin monta vuotta sitten julkaisemani pohdiskelun siitä, miten turhaan etsin mielenrauhaa ja zeniä kirjoista ja …

Hän on täällä tänään

Eilen ovelle ilmestyi väsynyt, tummasilmäinen mies matkalla Abu Dhabista Hangon kautta Rovaniemelle. Hänessä oli jotain etäisesti tuttua, ehkä katseessa, kenties tuoksussa, joten avasimme ovet ja otimme vieraan vastaan. Peittelimme hänet sohvalle ja sillä aikaa kun hän lepäsi, katoimme pöytään munakoisotahnaa, valkosipulilla maustettua porkkana-kesäkurpitsasalaattia, fenkolisiivuja, jänispateeta ja kittikuoren alla juoksevia juustoja. Avasin ensimmäisen pullon samppanja-aarteestamme ja kaadoin kylmää, pieniä kuplia helmeilevää juomaa kahteen siroon lasiin… Tuliaiseksi saamani Chloén appelsiininkukkaisen Love Story-tuoksun mainosvideo on ihana, biisinä Vanessa Paradis’n leikkisä Mi Amor albumilta Love Songs ja pullon muotoilun inspiraationa Pont des Arts-sillan kaiteisiin kiinnitetyt rakkaudenlukot, jotka mekin ehdimme aikoinaan kuvata ennen kuin ne poistettiin, kun koko silta uhkasi lukkojen painosta syöksyä Seineen. Dis-moi que tu m’aimes, que la vie est belle, que ce monde est fou  Et quoi qu’il advienne, je resterai tienne, à toi jusqu’au bout.