All posts tagged: Kreikka

Tilan tunnetta

Tästä lumouduin tänään. Kreikkalainen, vuonna 1924 syntynyt arkkitehti Nicos Valsamakis on suunnitellut eleettömän näyttäviä rakennuksia vuosikymmeniä, edelleen hyvin perinteisin menetelmin (jos kynä sellaiseksi lasketaan), omille ajattomuuden periaatteilleen uskollisena. Hyvin harmonista, usein luontoon kurkottavaa kaikessa moderniuudessaankin, hillittyä, silti voimakasta. Vaikka rakastankin kahjoa kotitaloani, joka on värikäs, runsas ja rönsyilevä, välillä kaikki tämä saa haukkomaan henkeä ja kaipaamaan pelkistettyä tilaa, tyhjyyden tunnetta. Mielettömän kaunista. Kiveä ja puuta. Huokaus. Ja sitten taas kuitenkin riehaannun tuosta sinapinvärisestä samettisohvasta ja katonrajan kirjahyllystä. Ei nyt liian tyhjää kumminkaan! Lisää kuvia löydät Yazterista. Meidän kesäkuun Kreikan kämppämme on löytynyt. Mitään huimaa arkkitehtuuria, vanhaa tai uutta, ei ole odotettavissa, mutta merinäköala ja ehtymätön pääsy oliiviöljy- ja viinitynnyreille kuitenkin!

Takaisin Kreikkaan

Hotelli Kourmas Leigh Fermorin talo Leigh Fermorin talon lahti Pouloksen taverna Sekatavarakauppa, Areópoli Horiatiki, jälleen, aina Hotelli Kourmas Leipomo, Areópoli Asiminan talossa Hotelli Kourmas Hotelli Kourmas Mystras Gythionin talon puutarhassa Iltauinti Kourmas ja Leigh Fermor. Ja Mani. Pouloksen taverna Pouloksen taverna Pieni kiukkuinen kissa On the road Asiminan talossa Kirjoittaminen takkuaa. Se ei johdu siitä, ettei olisi mitään sanottavaa, vaan siitä, että on sitä liikaa. Nupissa on ruuhkaa, tekstiä tulvii, se puuroutuu ja hajoaa avaruustomuksi ennen kuin ehtii näppäimistölle. Kuvia sen sijaan tästä hetkestä, tästä elämästä ei ole juuri ollenkaan. On niin pimeää päivin öin. Monta päivää päivittämätön blogi roikkuu ajatuksissa mukanani kuin kengänpohjaan takertunut vessapaperi ja nolottaa ihan yhtä paljon. Erityisen vaivaannuttavaa jostain syystä on ollut se, että päällimmäiseksi roikkumaan on jäänyt juuri tuo mariseva kirja-arvosteluni. Onneksi on Kreikka, josta on vielä tarinoita kertomatta. Ja kun aikansa matkapäiväkirjojaan ja suttuisia kuviaan selailee, saattaa käydä näinkin: olen yllättäen palaamassa jo kesäkuussa takaisin Kalamataan. Mutta ennen uusia seikkailuita nyt vielä matkamuistoihin. Peloponnesos koostuu siis kolmesta “sormesta”eli kapeasta niemestä. Keskimmäinen on nimeltään Máni ja nyt hurautamme sinne. …

Tanssin Zorbaksen rannalla

Pakkohan se nyt on lukea, Zorbas. Parasta olisi ollut tarttua kirjaan Kreikassa, koska jotenkin uskon, että tämä teos (kuten mm. Henry Millerin Marussin kolossi, jonka Kalamatan rannoilla ja pölyisellä parvekkeellani hiki päässä hurmiossa luin) ei vain aukea täällä viileänvaaleanharmaan marrastaivaan alla ihan samalla tavalla. Mutta koska lukumaisemani ei nyt ihan heti Kreikaksi muutu, saa meren ympäröimä Hanko kelvata. Kerro minulle Zorbas kirjan tapahtumat sijoittuvat Kreetalle, josta kirjailija Nikos Kazantzakis oli kotoisin. Kreetalla kuvattiin myöhemmin myös kuuluisa elokuva kirjaa mukaellen. Siksi koko maailma tietenkin sijoittaa villin Zorbaksen aina Kreetalle, jossa Zorbaksesta on otettu ilo irti monin mahdollisin tavoin. MUTTA! Vakuuttavan 30 päivän peloponnesolaistaustan omaavana haluan oikoa muutamaa asiaa ja jakaa kanssanne seuraavan järisyttävän informaatioryppään tarinan taustoista. Vaikka puhummekin nyt kirjasta emmekä elokuvasta, sallin mieleenne liukuvan Mikis Theodorakiksen säveltämän tunnusmusiikin ensimmäiset tahdit… tiidittitti tiidittitti tiidittitti… Aloitetaan: Luulitko, että tarina Zorbaksesta on satua? Ei se ole, Zorbas on (melkein) totta. Mutta sen ihan oikean Zorbaksen etunimi ei ollut Alexis, vaan Giorgis. Ja jos Giorgis Zorbas ei seikkailutkaan Kreetalla, niin missä sitten? Giorgis Zorbas ja kirjailija Kazantzakis päätyivät tosielämässä yhteen kun …

Sitruunainen kanapata pitää auringon vielä esillä

Usein matkojen jälkeen himottaa kokata kohteen makuisia ja mukaisia juttuja, ja jotenkin sillä lailla koittaa pitkittää matkaa. Tässä tapauksessa sitä hiukan myös yrittää ujuttaa kokemaansa muillekin. Ensimmäisenä iltana söimme pieniä lihapullia, katkarapuja ja mustekalarenkaita, toisena iltana kokkasin tsatsikia, kanaa ja jälkiruoaksi hunajaisia hedelmiä. Sain Kreikan vuokraemännältä tuomisiksi ihanaa, maailman parasta, paksua, vihreää kalamatalaista oliiviöljyä ja Kalamatan oliiveja. Ne olivat tietysti pääosassa. Rapean, sitruunaisen uunikanan ohje on Soppa 365-sivustolta, se henki tarpeeksi välimerellisiä tuulia käydäkseen melkein – ihan tarpeeksi – kreikkalaisesta. Hieman alkuperäistä reseptiä tuunaten tein ruoan näin: Sitruunainen kanapata Pese perunat ja puolita ne sen kummemmin kuorimatta. Isoimmat potut voi laittaa neljään osaan. Lado suureen, öljyttyyn uunivuokaan, valele öljyllä ja mausta suolalla. Nakkaa perunat uuniin saamaan nopea väri pintaan ja sitten pois, on aika lisätä muita vihanneksia. Lado toiseen öljyttyyn uunivuokaan tarpeellinen määrä kanaa, mielellään jotain luista osaa. Minä käytin Naapurin maalaiskananpojan paisteja, jotka on jo esimaustettu sitruunalla ja persiljalla. Lisämausta tarvittaessa. Ruskista kanat ihanan rapeakuoriseksi erikseen, ennen kuin kaikki yhdistetään. Lohko nyt myös punasipulia, paprikaa, kesäkurpitsaa ja vaikka muutama pehmenemään päin oleva tomaatti. Kumoa …

Penelope palaa kotiin

Minullehan tunnetusti juuri mikään ei ole helppoa. Ei lähteminen, ei oleminen eikä näköjään myöskään palaaminen. Ei ole ollut ihan yksinkertaista solahtaa taas omaan arkeensa. Olin koko taksimatkan Kalamatasta Ateenaan ja lentomatkan Ateenasta Helsinkiin maalaillut mielessäni tunteellista, huumaavaa ensikohtaamista perheen kanssa lentokentällä, vain päätyäkseni kiukkuisena ja pettymyksen kyyneleitä nieleskellen viestittelemään ulko-oville että missä hemmetissä te oikein ootte. Eivät he sentään unohtaneet olleet, olivat vain väärällä saapuneiden portilla, tähyilemässä ihan muita tulijoita. Sain kävellä yksikseni läpi kaikkien sydämillä tai japaninkielisillä kirjaimilla koristeltujen kylttien, vastaanottokomiteoiden, omistajiaan vasten hyppivien koirien ja toisiaan syleilevien parien ja mennä piiloon ilmoitustaulun taakse hätyyttelemään omiani. Ja sitten kun vihdoin kohtasimme, ja sain puristella niitä kaikista rakkaimpia poskia (voi miten kauniilta he näyttivät!!), he olivat unohtaneet takkini ja syyssaappaani kotiin. Kompuroin autoon kylmästä kalisevin hampain. Taivas, miten palelinkaan, oikeastaan kaksi kokonaista vuorokautta. Palelin autossa, palelin kaupassa ja palelin jopa peiton alla. Leuat vain loukkua löivät. Nyt keho vähitellen tottuu, tai sitten vain muistan miten näihin säihin pukeudutaan, sisällä kivitalossa, ja ulkona. Kun Odysseus palasi retkiltään, hän ei varmastikaan ajautunut ensimmäiseksi hellan ääreen ja pyykkihommiin. …

Kalaa, kalaa

Ja niin siinä kävi, että kuukauden matka taittui viimeiseen päiväänsä. Jo aamusta sateli ja lämpotila putosi ennätysalhaiseksi, vaivaiseen yhdeksääntoista. Vilutti moinen. Kreikkalaiset naapurini olivat toki jo hyvän aikaa kiskoneet aamulla toppaliiviä ylleen ja kipsuttelivat menemään turkisreunaisilla talvinilkkureillaan. Yksi bussipysäkillä tunikassa ja varvastossuissa törröttävä turistinpullukka oli erottunut katukuvasta entistestäänkin. Ajattelin jutella kanssanne vähän Kalamatasta. Kalamataa en parhaalla tahdollakaan voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Kaikenlainen esimerkiksi Rivieralle tyypillinen eleganssi puuttuu tyystin. Ensivaikutelma oli jotain Serbiaa, Bulgariaa, tai kuvitelmaani niiden olemuksesta. Mutta mitä ihminen pelkällä kauneudella? Olen ollut lukuisissa kauniissa kaupungeissa, joiden pinnan alla ei ole mitään. Sen minkä Kalamata kauneudessa häviää, se mielenkiintoisuudessa, cooliudessa, aitoudessa ja säpinässä voittaa. Kaupungin nimestä ja sen alkuperästä on erilaisia tarinoita. Minä valitsin sen, jossa muinoin oli kalamatalainen nunna, jolla oli hyvät silmät, kalá mátia. Silmät saivat kaiken pahan kaikkoamaan. Postauksen otsikko tulee hauskasta kalkatuksesta, jota kuulee joka puolella. Kun kohdataan, kysytään tietysti mitä kuuluu, ja siihen kreikkalainen vastaa kalá, kalá eli hyvää, hyvää! Kalamata on isohko (asukasluku melkein 70 000), hyvin toimeentuleva kaupunki, joka elää tupakkatehtaan, ouzo-tehtaan ja varsinkin niiden kaikista kuuluisimpien kalamatalaisten eli …

Reissu-Anna

Ystäväni Ira lähetti minulle melkein tyhjän kortin, jonka yläkulmassa luki vain kehotus kirjata ylös minkälainen on seikkailijatar-Anna. (Hän lähetti minulle myös kaksi muuta korttia, kirjan ja ihanan sitaatin, kiitos niistä kaikista.) Kortti lojui avaruuskeittiöni tiskillä muutaman päivän kunnes haparoin kynän käteeni ja aloin kirjoittaa. Anna on (matkailijana): levoton fomo-tyyppi arka ja vähän ujo huono päästämään irti sopeutuvainen pesänrakentaja luottavainen rutiiniensa vanki ankara itselleen liikaa miettivä kiinnostunut kaikesta kaikkiruokainen ja syömistä rakastava nopea oppimaan innostuja ihmis-ihminen paljon unta tarvitseva eli väsyneenä nihkeä siisteyttä rakastava turhasta stressaava haalija laiska mieleltään tempoileva ikuinen huolehtija (teenkö oikeita asioita?) itseään koko ajan tarkkaileva maailmaa itsensä kautta tarkkaileva liian jotenkin TIETOINEN itsestään koko ajan vuoristoteillä pahoinvoiva kiintyvä visuaalinen vedestä ja kahvista riippuvainen pakahtuva kiihkeä kyllästymistä pelkäävä omia ajatuksia välttelevä liikaa Yle Areenaan turvautuva huonoa omaatuntoa ihmeellisistä asioista kokeva ahne elämyksille ahne kaikin puolin … Luulin, etten keksi mitään, mutta kortti täyttyi hetkessä ääriään myöten. Olen oppinut pieniä asioita itsestäni ja ylipäätänsä tällä matkalla. 1. Pelkääminen on turhaa. Taisin kirjoittaa tämän jo kerran, mutta en saa maalattua mieleeni niitä tunteita ennen matkaa, …

Rakastan

Torstai-iltana se tapahtui, paria päivää vaille kahden viikon rajapyykin kohdalla. Kuulin itseni huudahtavan minkä syömiseltä kerkesin, että RAKASTAN tätä paikkaa, RAKASTAN näitä tyyppejä. Se oli kuin pieni räjähdys. Tunne oli ehkä niin vahva, koska se oli syntynyt ristiriitaisuuksista, omien ennakkoluulojen kanssa kamppailun kautta, kypsynyt hitaasti, mennyt vähän salaa ihon alle.  Rakastan tätä syömisen meininkiä. Sitä, että tilataan pieniä lautasellisia kaikkea ja tinakannullinen viiniä, sen sijaan että jokainen ottaisi alkuruoan, pääruoan, jälkiruoan ja 16 cl rieslingiä. Sitä että pöytään levitetään paperi, kaikille katetaan vain pienet lautaset, haarukat ja jalattomat lasit, ja keskelle pamautetaan vesikarahvi sekä kimpale leipää. Rakastan sitä, että syödä voi milloin vain, mitä vain. Torilla on katoksen alla vaatimaton kanttiini, jossa kiskotaan kello yhdeksältä aamulla avotulella käristettyjä souvlaki-vartaita ja huuhdellaan ne ouzolla alas. Haluan sinne kuollakseni. Rakastan sitä, että ihmiset ovat koko ajan ulkona, yhdessä. Mummojen piiriä penkeillä talojen seinustalla. En ole kuuna päivänä missään maailmassa nähnyt näin paljon kahviloita ja tavernoita kuin täällä, ja ne ovat aina täynnä. Rakastan iltoja, jolloin ulos lähdetään vasta yhdeksän jälkeen ja istutaan kiireettä sametinpehmeässä, pihkantuoksuisessa yössä huolettomina …

Suorituspaineita

Nettiyhteys kämpillä toimii taas vihdoin, kiittäkäämme jumalista vaikkapa Hefaistosta, tulen, sepäntaidon ja tekniikan jumalaa.  (Vai sittenkin Hermestä, joka kunnostautui mm. jumalten sanansaattajana ja matkailijain suojelijana?) Paljon on jäänyt tällä välin kirjoittamatta, ja se yksi pitkä kirjoitus, jonka aikaan sain, otti ja katosi kerta kaikkiaan käsittämättömiin. En jaksa kirjoittaa kaikkea nyt uusiksi, vaikka se olikin tärkeää. Se käsitteli sitä ahdistusta, joka äkkiä iski toisen viikon pyörähdettyä käyntiin. (Kyllä, pystyn angstaamaan myös paikoissa, joissa on lämmintä ja aurinkoista, aikojen alun sivistyksen historiaa, taivaallista ruokaa pilkkahinnalla, jääkylmiä viinikannuja, kermaisia leivoksia, suurisilmäisiä kissoja ja sitruunapuita. Tämä on minun kykyni, jokaisella on omansa.) Tuntui, että kaikilla oli valtavia odotuksia minun matkani suhteen, etten koskaan pysty täyttämään kaikkia matkaani ladattuja toiveita, joista osa ei ole edes minun.  Aloin pelätä, että tuotan pettymyksen.  Kenelle?  Itselleni, kotiväelle, teille. Omat odotukseni ovat tietysti kaikista suurimpia. Suuria kuin vuori nimeltä Kori. Suorituspaineita siis. Osaanko tehdä tämän kaiken nyt oikein? Käytänkö aikani oikein? (Ja mikä oikein on?) Taistelen joka päivä asian kanssa vähän tai paljon, se riippuu. Rauhoitan itseäni sanomalla, että loppujen lopuksi tämä on kuitenkin vain matka, …

Uneton Kalamatassa

Näin nukkumista harrastavana ihmisenä olen havainnut seuraavaa. Kun minun proosallista pohjoismaista päätäni alkaa painaa, käynnistyy Kalamatassa vasta rituaali, jonka olen nimennyt Iltamekkalaksi. Eilen kotiuduin mielestäni keskellä yötä, mutta alakerran nuorukainen oli vasta lähdössä äidin silittämä kauluspaita päällä syömään. Kalispéra, kalispéra vaan kaunis poika, aja varovasti sillä riivatulla mopedillasi. Ja kun Aamumekkala alkaa kello kuuden kieppeillä ja kaikki lähtevät ovet paukkuen kahdeksaksi töihin, olen tullut siihen tulokseen, että kreikkalaiset nukkuvat vain noin kolmetoista minuuttia yössä. Viikonloppuisin vähän vähemmän. Tänä aamuna, kun joku hakkasi ennen kuutta rautatankoa asfaltin läpi (tai siltä se ainakin kuulosti) ja katukissalla oli kiljuva kiima, luovutin seitsemän aikaan ja nousin vuoteesta. Tarvitsin suihkun ja kahvia, mutta kumpaakaan en saanut, sillä sähkökatko. Silti saan koko ajan enemmän kuin olin ikinä uskaltanut toivoa. En enää ollenkaan muista minkälaisena näin elämäni täällä, silloin kun kaikki oli vielä vasta jännittävä haave. Asunto on jo tuttu, sanon hei koti kun tulen retkiltäni ja huomenta koti kun herään. Onneksi en ainakaan ole ollut yksinäinen, sitä pelkäsin eniten. Ioulia sanoo kahvilassa, että skandinaavit tunnistaa siitä, että kahvi heitetään huiviin minuuteissa. …