All posts tagged: Kreikka

Pari sanaa kuumuudesta

En nyt mitenkään halua kiertää veistä haavassa, mutta taivas miten tämmöinen luotettava auringonpaiste voi ihmismieltä rentouttaa. Kesäkuu, ja tämä heinäkuun alkukin on oivaa aikaa Kreikassa lomailijalle. Vielä ei ole sietämättömän kuuma, paitsi niinä päivinä kun on. Ja aurinko paistaa varmasti. Jos edellisenä iltana päätät, että huomenna on rantapäivä, ei sen perään tarvitse koskaan sopertaa pelokkaasti sanoja  jos ei sada… Muistaakseni kerran on muuten satanut, viiden minuutin verran. Luonto varmasti tykkäisi enemmästäkin, mutta oliivipuut ja meikäkukkanen nauttivat lämmöstä. Vettä, pimeää ja kylmää on niin sanotusti ihan riittävästi omasta takaa. Mutta palataan vielä niihin päiviin, kun lämpötila kipusi yli neljäänkymmeneen. Tiedättekö, hassua, mutta se on tavallaan ihan sama kuin jos (kun) Suomessa on heinäkuussa 13 astetta ja sataa: kesälomasuunnitelmat menevät mönkään, etkä voi tehdä mitään muuta kuin istua sisällä ja pelata ristiseiskaa! Ihan sama! On aivan turha kuvitella koluavansa muinaista Messiniaa kun mittari tykittää +43. Mä otan pantin. No, voit tietysti herätä aikaisin ja mennä pariksi tunniksi rannalle ennen kuin kuumuus on korkeimmillaan. Aamuranta onkin ihana. Se on minun ja muiden mammojen uima-aikaa. Turkoosin Kalamatan-lahdelman Taygetos-vuoren kainalossa …

Sanoinko jo ruoka?

Ruokaa rakastava matkailija kiinnittää Kreikassa huomiota eritoten yhteen asiaan: kuinka periksiantamattomasti perinteinen keittiö pitää pintansa muun maailman ruokatrendien myllerryksessä. Ruokalistaa ei aina edes tuoda pöytään, sillä se on aina sama, mitä sitä ihmettelemään: kreikkalaista salaattia, grillattuja vihanneksia (tai riisillä täytettyjä), tsatsikia, papuja, villivihanneksia, souvlaki-vartaita kanasta tai possusta, kokonainen kala, mustekalan lonkero, pieniä sardiineja, jos Ahti suo… Sen kuin sanot vaan. Kaikki on huippusimppeliä. Ihan niin kuin Yaya (isoäiti) on aina tehnyt. Mausteilla ei leikitä. Hyvä, vihreä oliiviöljy, kuivatut, vuorilta kerätyt yrtit ja kuumakylkisen sitruunan mehu useimmiten riittävät. Vuokaemännän yllätykset pihapöydällä todistavat kaikessa yksinkertaisuudessaan samaa: puutarhassa odottaa meitä kolhiintunut muoviämpärillinen pulleita appelsiineja, kesäkurpitsoita ja muutama ruskea muna. Ja yhtenä aamuna ruskeassa saviastiassa itse tehtyä jogurttia! Toisaalta seuraan sivusta ravintoloissa kuinka seurueet tilaavat pöydän keskelle valtavia, kukkuraisia pikilia -lautasia, eli valikoimia, joissa on iso kasa ranskalaisia perunoita, erilaisia käristettyjä lihoja (tai joskus kaloja, friteerattuja), juustopalleroita, lihapullia, rapeaa possunnahkaa. Lautasen reunalla saattaa näön vuoksi olla silloin tällöin pari tomaatinlohkoa. Melko raskasta. Törmäsin Instagramissa ranskalaisten kirjaan Kalamata – La Cuisine, la famille et la Grèce. Kalamata-kirjan kirjoittajat ovat ruokaihmisiä siis muutenkin, heillä on …

Kerberoksen papupata

Kreikka alkaa hivuttautua ihon alle. Ensin kaikki on vähän vaikeaa, ahdistavaa ja jotenkin liikaa, ja sitten yhtäkkiä mistään ei saa tarpeekseen. Turkoosiin mereen on päästävä heti aamulla ja viimeiseksi illalla, kuumuudessa alkaa kellua ja kaikki alle kolmenkympin tuntuu haalealta. Vihreään paprikaan syttyy käsittämätön, jokapäiväinen himo. Kieli ja kirjaimet hahmottuvat salavihkaa, katukyltit, pakkausten kyljet, ruokalistat alkavat puhua, ja minä ymmärrän. Jotain taikaa täällä on, historian suhinaa. Kaikissa kreikkalaisissa kasvoissa kuvittelee näkevänsä tuhansien vuosien taakse, tavoissa ja tottumuksissa on edelleen kaikuja myyttisestä menneisyydestä. Kartasta puhumattakaan. Antiikin tarinat ja jumalolennot ovat edelleen läsnä, tummakulmainen äiti huutaa kädet lanteilla tyttöään pois uimasta: Afroditeeeeeee! Yhtenä iltana, kun Parkkonen on lähtenyt kamera olalla vuokraisännän kanssa ylös vuorille, appelsiinitarhoille, minä seison keittiössä ja laitan ruokaa. (Olen hukkua vihanneksiin ja hedelmiin, joita löydän oven ulkopuolelta joka kerta kun sen avaan. Ei auta, vaikka sanon, että meitä on enää kolme, emme millään saa tuhottua tynnyrikaupalla tilusten antimia, vaikka reippaita syömäreitä olemmekin.) Tällä kertaa valmistan papupaistosta ja pilkon minkä pienellä veitsennysällä kerkeän. Ovet ovat auki pihalle, on edelleen kolmekymmentä astetta, illansuussa. Säärissä tuntuu aurinko ja …

Perillä

Hyvää huomenta Kreikan auringon alta. Olemme asettuneet lauantain matkustuspäivän jälkeen aloillemme. Tai aloillemme ja aloillemme, levottomuus on vielä seuranamme. Vaikka osalla meistä on edessä kokonainen kuukausi Kreikkaa, niin tyttäret ovat mukana vain vähän aikaa. Ja nähtävää olisi niin paljon! (Tyttärillä ja heidän ystävällään on Hangossa tänä kesänä oma smoothie bar, käykää hörppimässä päivän vitamiinit, jos kuljette kulmilla!) Oli hämmentävää ajaa Kalamataan perheen kanssa. Kun vietin yksin aikaa täällä lokakuussa, ajattelin jokaista perheenjäsentä usein. Mistä he pitäisivät, mitä haluaisin kullekin näyttää. Ja nyt he olivat mukana, lapset torkkuivat aamuyön tunteina alkaneesta matkasta unisina takapenkillä. Olin haljeta onnesta. Silti tuntuu myös jotenkin vaikealta. Minulle moni paikka kertoo jo tarinoita, sisältää muistojakin, heille kaikki on uutta. Otan oppaan viitan. Yksin matkustaminen on myös energioiltaan (tietenkin) erilaista, en ikinä muista kuinka paljon tämänkin kokoisen porukan liikutteleminen ja hengissäpito (ja aurinkorasvattuna pito) vaatii. En silti tietenkään vaihtaisi tätä mihinkään, ja ikävöin tyttöjä hirmuisesti jo etukäteen. Lämpö tuntuu i h a n a l t a. Ihanalta! Ja uiminen. Asuntomme on mukava, siisti ja tilava, vuokraemäntänä siis sama, kultainen María kuin viime …

Viemisiä

Niin, Kreikka. Lähdemme kesäkuun päästyä vauhtiin Kalamataan, lokakuisen karkumatkani kaupunkiin. Makaa iltaisin peiton alla ja huutelen sieltä perheelle kaikkia niitä paikkoja, joita aion heille näyttää. (Perhe!!! Kohta ollaan Kalamatan torilla!!!) Pelkään pahoin, että he ovat jo aivan uupuneita ennenkuin olemme edes astuneet Ateenan lentokentälle. Ainakin he katoavat kuin tuhka tuuleen joka kerta kun teatraalisesti leväytän valtavan Peloponnesoksen kartan keittiön pöydälle. Emme asetu siihen samaan asuntoon, jossa haahuilin kuukauden päivät itsekseni. Niin mahtavia kuin harva se aamu raikuvat kirkonkelloherätykset olivatkin. Mutta vuokraemäntä on sama! Osaan jo aavistaa, että María kantaa meille ehtymättömästi puutarhansa antimia, omaa oliiviöljyään ja perheensä viinitarhan rapeaa valkoviiniä. Minäkin haluan antaa jotain. Etsiskelin itselleni ideoita ja nyt tekin joudutte viattomat raukkaparat osallisiksi. Mitä sinä veisit Kreikkaan tuliaisiksi? Mistä tulee kivoja Suomi-viboja, mikä mahtuu matkalaukkuun  ja mikä ei nielaise matkabudjettia jo lentokentällä? Kuivatut tatit? Happy Homes-kirjan olenkin jo hankkinut (vein yhden kappaleen Ranskaankin, suuri suksee!), mutta jotain muutakin pitää vielä haalia. Tämmöisiä keräsin inspikseksi itselleni: Happy Homes Hideaways, Jonna Kivilahti & Krista Keltanen, Cozy Publishing Tyrni & Sitruuna Himalajansuolasaippua (luomu), Flow Tove Jansson, Work and Love, Tuula …

Tilan tunnetta

Tästä lumouduin tänään. Kreikkalainen, vuonna 1924 syntynyt arkkitehti Nicos Valsamakis on suunnitellut eleettömän näyttäviä rakennuksia vuosikymmeniä, edelleen hyvin perinteisin menetelmin (jos kynä sellaiseksi lasketaan), omille ajattomuuden periaatteilleen uskollisena. Hyvin harmonista, usein luontoon kurkottavaa kaikessa moderniuudessaankin, hillittyä, silti voimakasta. Vaikka rakastankin kahjoa kotitaloani, joka on värikäs, runsas ja rönsyilevä, välillä kaikki tämä saa haukkomaan henkeä ja kaipaamaan pelkistettyä tilaa, tyhjyyden tunnetta. Mielettömän kaunista. Kiveä ja puuta. Huokaus. Ja sitten taas kuitenkin riehaannun tuosta sinapinvärisestä samettisohvasta ja katonrajan kirjahyllystä. Ei nyt liian tyhjää kumminkaan! Lisää kuvia löydät Yazterista. Meidän kesäkuun Kreikan kämppämme on löytynyt. Mitään huimaa arkkitehtuuria, vanhaa tai uutta, ei ole odotettavissa, mutta merinäköala ja ehtymätön pääsy oliiviöljy- ja viinitynnyreille kuitenkin!

Takaisin Kreikkaan

Hotelli Kourmas Leigh Fermorin talo Leigh Fermorin talon lahti Pouloksen taverna Sekatavarakauppa, Areópoli Horiatiki, jälleen, aina Hotelli Kourmas Leipomo, Areópoli Asiminan talossa Hotelli Kourmas Hotelli Kourmas Mystras Gythionin talon puutarhassa Iltauinti Kourmas ja Leigh Fermor. Ja Mani. Pouloksen taverna Pouloksen taverna Pieni kiukkuinen kissa On the road Asiminan talossa Kirjoittaminen takkuaa. Se ei johdu siitä, ettei olisi mitään sanottavaa, vaan siitä, että on sitä liikaa. Nupissa on ruuhkaa, tekstiä tulvii, se puuroutuu ja hajoaa avaruustomuksi ennen kuin ehtii näppäimistölle. Kuvia sen sijaan tästä hetkestä, tästä elämästä ei ole juuri ollenkaan. On niin pimeää päivin öin. Monta päivää päivittämätön blogi roikkuu ajatuksissa mukanani kuin kengänpohjaan takertunut vessapaperi ja nolottaa ihan yhtä paljon. Erityisen vaivaannuttavaa jostain syystä on ollut se, että päällimmäiseksi roikkumaan on jäänyt juuri tuo mariseva kirja-arvosteluni. Onneksi on Kreikka, josta on vielä tarinoita kertomatta. Ja kun aikansa matkapäiväkirjojaan ja suttuisia kuviaan selailee, saattaa käydä näinkin: olen yllättäen palaamassa jo kesäkuussa takaisin Kalamataan. Mutta ennen uusia seikkailuita nyt vielä matkamuistoihin. Peloponnesos koostuu siis kolmesta “sormesta”eli kapeasta niemestä. Keskimmäinen on nimeltään Máni ja nyt hurautamme sinne. …

Tanssin Zorbaksen rannalla

Pakkohan se nyt on lukea, Zorbas. Parasta olisi ollut tarttua kirjaan Kreikassa, koska jotenkin uskon, että tämä teos (kuten mm. Henry Millerin Marussin kolossi, jonka Kalamatan rannoilla ja pölyisellä parvekkeellani hiki päässä hurmiossa luin) ei vain aukea täällä viileänvaaleanharmaan marrastaivaan alla ihan samalla tavalla. Mutta koska lukumaisemani ei nyt ihan heti Kreikaksi muutu, saa meren ympäröimä Hanko kelvata. Kerro minulle Zorbas kirjan tapahtumat sijoittuvat Kreetalle, josta kirjailija Nikos Kazantzakis oli kotoisin. Kreetalla kuvattiin myöhemmin myös kuuluisa elokuva kirjaa mukaellen. Siksi koko maailma tietenkin sijoittaa villin Zorbaksen aina Kreetalle, jossa Zorbaksesta on otettu ilo irti monin mahdollisin tavoin. MUTTA! Vakuuttavan 30 päivän peloponnesolaistaustan omaavana haluan oikoa muutamaa asiaa ja jakaa kanssanne seuraavan järisyttävän informaatioryppään tarinan taustoista. Vaikka puhummekin nyt kirjasta emmekä elokuvasta, sallin mieleenne liukuvan Mikis Theodorakiksen säveltämän tunnusmusiikin ensimmäiset tahdit… tiidittitti tiidittitti tiidittitti… Aloitetaan: Luulitko, että tarina Zorbaksesta on satua? Ei se ole, Zorbas on (melkein) totta. Mutta sen ihan oikean Zorbaksen etunimi ei ollut Alexis, vaan Giorgis. Ja jos Giorgis Zorbas ei seikkailutkaan Kreetalla, niin missä sitten? Giorgis Zorbas ja kirjailija Kazantzakis päätyivät tosielämässä yhteen kun …

Sitruunainen kanapata pitää auringon vielä esillä

Usein matkojen jälkeen himottaa kokata kohteen makuisia ja mukaisia juttuja, ja jotenkin sillä lailla koittaa pitkittää matkaa. Tässä tapauksessa sitä hiukan myös yrittää ujuttaa kokemaansa muillekin. Ensimmäisenä iltana söimme pieniä lihapullia, katkarapuja ja mustekalarenkaita, toisena iltana kokkasin tsatsikia, kanaa ja jälkiruoaksi hunajaisia hedelmiä. Sain Kreikan vuokraemännältä tuomisiksi ihanaa, maailman parasta, paksua, vihreää kalamatalaista oliiviöljyä ja Kalamatan oliiveja. Ne olivat tietysti pääosassa. Rapean, sitruunaisen uunikanan ohje on Soppa 365-sivustolta, se henki tarpeeksi välimerellisiä tuulia käydäkseen melkein – ihan tarpeeksi – kreikkalaisesta. Hieman alkuperäistä reseptiä tuunaten tein ruoan näin: Sitruunainen kanapata Pese perunat ja puolita ne sen kummemmin kuorimatta. Isoimmat potut voi laittaa neljään osaan. Lado suureen, öljyttyyn uunivuokaan, valele öljyllä ja mausta suolalla. Nakkaa perunat uuniin saamaan nopea väri pintaan ja sitten pois, on aika lisätä muita vihanneksia. Lado toiseen öljyttyyn uunivuokaan tarpeellinen määrä kanaa, mielellään jotain luista osaa. Minä käytin Naapurin maalaiskananpojan paisteja, jotka on jo esimaustettu sitruunalla ja persiljalla. Lisämausta tarvittaessa. Ruskista kanat ihanan rapeakuoriseksi erikseen, ennen kuin kaikki yhdistetään. Lohko nyt myös punasipulia, paprikaa, kesäkurpitsaa ja vaikka muutama pehmenemään päin oleva tomaatti. Kumoa …

Penelope palaa kotiin

Minullehan tunnetusti juuri mikään ei ole helppoa. Ei lähteminen, ei oleminen eikä näköjään myöskään palaaminen. Ei ole ollut ihan yksinkertaista solahtaa taas omaan arkeensa. Olin koko taksimatkan Kalamatasta Ateenaan ja lentomatkan Ateenasta Helsinkiin maalaillut mielessäni tunteellista, huumaavaa ensikohtaamista perheen kanssa lentokentällä, vain päätyäkseni kiukkuisena ja pettymyksen kyyneleitä nieleskellen viestittelemään ulko-oville että missä hemmetissä te oikein ootte. Eivät he sentään unohtaneet olleet, olivat vain väärällä saapuneiden portilla, tähyilemässä ihan muita tulijoita. Sain kävellä yksikseni läpi kaikkien sydämillä tai japaninkielisillä kirjaimilla koristeltujen kylttien, vastaanottokomiteoiden, omistajiaan vasten hyppivien koirien ja toisiaan syleilevien parien ja mennä piiloon ilmoitustaulun taakse hätyyttelemään omiani. Ja sitten kun vihdoin kohtasimme, ja sain puristella niitä kaikista rakkaimpia poskia (voi miten kauniilta he näyttivät!!), he olivat unohtaneet takkini ja syyssaappaani kotiin. Kompuroin autoon kylmästä kalisevin hampain. Taivas, miten palelinkaan, oikeastaan kaksi kokonaista vuorokautta. Palelin autossa, palelin kaupassa ja palelin jopa peiton alla. Leuat vain loukkua löivät. Nyt keho vähitellen tottuu, tai sitten vain muistan miten näihin säihin pukeudutaan, sisällä kivitalossa, ja ulkona. Kun Odysseus palasi retkiltään, hän ei varmastikaan ajautunut ensimmäiseksi hellan ääreen ja pyykkihommiin. …