All posts tagged: elokuvat

Ihana satu

Hei mulla on ihan kauhea kirjoitusblokki jostain syystä päällä. Mutta täällä ollaan ja tunnen, että kirjaimet alkavat taas asettua pikkuhiljaa riviin. Päässä, paperilla, blogissa. Nyt vain huikkaan lyhyesti, että kävimme katsomassa Beauty and the Beast -elokuvan, ja olihan se ihan satumainen satu! Nautin täysillä, vaikka ikärajaksi asettaisin kyllä K45 koska se oli NIIN jännittävä. Huomaan myös tulleeni vanhaksi ja viisaaksi, kun minusta se hirviö oli paljon komeampi kuin se nuori ja vähän nössö prinssi karvapeiteen alla. Emma Watson on täydellinen Belle ja muutkin hahmot kertakaikkiaan mainioita. Ah kun mä tykkäsin! Palataan pian asioihin, kai se routa tämänkin kivilinnan ympäriltä taas sulaa, vaikka tänään iltapäivällä taivas paiskasikin niskaan vielä yhden lumipyryn.

Talk to me

Yksi ranskalaislempparini, elokuva Pieniä, valkoisia valheita (Les petits mouchoirs, 2010) on saamassa kuulemma jatkoa. Ilahduin. Ihana Marion Cotillard näytteli silloin vielä tuoreehkon poikaystävänsä Guillaume Canetin elokuvassa, joka kertoi pariisilaisesta ystäväporukasta lomailemassa Atlantin rannalla, Cap Ferrat’n niemennokassa. Kakkososaa odotellessa (jos sattuu olemaan Ranskassa…) voi käydä hihittelemässä superpariskunnan uusimmlle elokuvalle Rock’n’roll, jossa totuus ja taru sekoittuvat iloisesti kun Cotillard & Canet esittävät melkein itseään. Mikä on totta ja mikä keksittyä? Ikäkriisistä käynnistyvät tapahtumat kuulemma ainakin ovat tapahtuneet. Jean-Baptiste Mondinon kuvasarja (ohessa) on osa Rock’n’rollin promootiota, teemana siinäkin julkisuuden ja tähteyden kirot. Huhumylly parin ympärillä on jatkunut koko heidän suhteensa ajan milloin mistäkin syystä. Tuoreet otsikot ovat kevyemmästä päästä, näillä hetkillä toisen lapsensa saava pariskunta kisaa Instagramissa siitä kumpi saa julkaistua toisesta nolomman otoksen. Kuuntele: Yodelicen mielettömän kaunis biisi Talk to me soi yhdessä elokuvan Pieniä valkoisia valheita avainkohtauksista. Koko soundtrack löytyy Spotifystä elokuvan ranskankielisellä nimellä ja hauska lautatalo, jossa elokuvan ihmissuhdesoppa pyörii,  elle.fr -sivuilta. 

Sittenkin toivoa?

Ja kas, tästä sitten jotenkin kuitenkin pidin. Jollain ihmeellisellä tavalla Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen oli kaikessa toivottomuudessaankin toiveikas. Alussa rasitti kaikki. Rasitti se iänikuinen mykkyys, töksähtelevät, vanhanaikaiset lauseet. Väkinäinen huumori. Rasitti interiöörit, Suomi-nostalgia, pitkät tyhjät kohtaukset. Irralliset musiikkiesitykset, äijät. Kossu ja rööki (voi taivas sitä röökin määrää!), kaiken nielevä menneiden aikojen kaipuu. Tuntui, että tämä on niin tätä. Mutta toista pääosaa esittävässä Sakari Kuosmasessa oli  – tai häneen roolihahmoonsa oli sisällytetty- jotain sellaista vinkeää pilkettä, jota en muista nähneeni pitkään aikaan Kaurismäellä. Lempeyttä, kepeyttäkin. Pieni hymynkare, vain häive, suupielessä. Naurahdin monta kertaa elokuvan aikana, sitä en ollut odottanut tekeväni. (Selvennykseksi: en ollut alunperin edes menossa katsomaan koko elokuvaa, arvostelut olivat ristiriitaisia, olin jo päättänyt olla pitämättä koko jutusta ja muutenkin ajattelin, että ahdistaa ihan tarpeeksi ilman Kaurismäen nuhjuista käsittelyäkin. Mutta Parkkonen kertakaikkiaan raahasi minut kesken spagettiannoksen leffateatteriin vain viisi minuuttia ennen näytöksen alkua!) Roolittaessaan Kaurismäki on kuin Fellini, rakastaa erikoisia kasvoja. Kaikki tutut vanhoista elokuvista ovatkin mukana, mutta ne nuoret pojatkin, mistä hän löytää niin karismaattista porukkaa? Turvapaikanhakijoita näyttelevät olivat nopeasti omaksuneet kaurismäkeläisen eleettömyyden, heidän kasvoihinsa voisi hukkua. Päähenkilöä …

Blaa blaa Land

Mitä mä just sanoinkaan siitä vastarannankiiskeydestä? Olen ilmeisesti maailman ainoa ihminen, joka ei lämmennyt La La Landille. Minusta elokuva oli pitkäveteinen ja tuskallisen hidas, pääparin välillä ei kipinöinyt, alun ruuhkakohtausta lukuunottamatta mikään musikaalinumero ei jäänyt mieleen (eikä siitäkään itse biisi), juoni ontui ja kaiken kukkuraksi elokuvassa oli todella raastava valaisu. Ne neonvihreät ja muut, kuin olisi vedellyt lasinpalalla ohimoihin. Veivasin leffateatterin penkillä kuin pieni puolukka. Emma Stonessa ja Ryan Goslingissa on hurmaavutta ja taituruutta kerrakseen, sitä ei käy kieltäminen.  John Legend oli kuumis. Tapahtuu kuitenkin sama, kuin oikein korostetun taidokasta romaania lukiessa joskus käy. Vaikka teksti olisi kuinka hienostunutta, älykästä ja taitavaa, mutta ei mukaansa tempaavaa, ei kirjaa kertakaikkiaan voi luokitella hyväksi. Vai voiko? Sanoisinko, että La La Land oli hyvä? No ei se nyt kai varsinaisesti huonokaan ollut. Katsoisinko sen uudestaan? En kuuna kullan valkeana. Enkä sitä paitsi itse asiassa ollut ainoa, myös perheen nuoriso-osasto oli ymmällään. (Ja he sentään ovat kauniita, vilpittömiä sieluja, aina kaikesta ihastuksissaan, toisin kuin kyyninen äitinsä.) 14 Oscar-ehdokkuutta sai meidät pyörittelemään kotimatkan verran päitämme epäuskoisina. Kotimatka kesti muuten vaivaiset …

Call me Rosita

Unohtakaa kaikki ranskalaiset ihmissuhde-elokuvat, tweediä sisältävät dokumentit vanhoista linnanomistajista, politiikkaradiot sun muut höpinäni. Lempielokuvani on löytynyt ja se on SING! Ja sitä paitsi nyt tiedän mitä laitan uuden vuoden bileisiin päälle.

Eläköön Kalaallit Nunaat

Pika-moi! Leffafestariviikonloppu takana, yllättäen suosikiksi nähdyistä nousi Sumé – The sound of a revolution, dokumenttielokuva grönlantilaisesta folk rock -bändistä. Sumé oli jotakin ennenkuulumatonta 1970-luvun Tanskassa ja Grönlannissa: ensinnäkin he lauloivat grönlannin kielellä, ja toiseksi laulut olivat vahvoja ja suoria kannanottoja Grönlannin itsehallinnon puolesta Tanskan kolonialisimia vastaan. Nuoriso suorastaan sekosi. Grönlantilaisia oli siihen asti taivuteltu luopumaan omista tavoistaan ja omasta kulttuuristaan, jopa omista asuinsijoistaan. Kokonaisia kyliä tyhjennettiin ja ulkoilmassa omavaraisesti eläneet asukkaat sullottiin massiivisiin betonilähiöihin. Lähetystyöntekijät kielsivät rummut ja tanssit, tilalle tuli virrenveisuuta tanskaksi. Sumén musiikin myötä, biisi biisiltä, inuiitit rohkaistuivat ottamaan päätäntävaltaa takaisin itselleen. Arkistomateriaali on lumoavaa katsottavaa, teki välittömästi mieli lähteä Grönlantiin. Tai 70-luvulle. Sumén albumit (niitä on vain kolme, Sumén elinkaari yhtyeenä jäi lyhyeksi) löytyvät netistä kuunneltaviksi, leffan traileriin pääset tästä. Tässä liikuttavassa klipissä taas nähdään bändiläiset vuonna 2015, kiertämässä Grönlannissa biisinsä Inuit Nunaat tahtiin. Hanko on hautautunut lumeen, näkymä ikkunasta on kuin katsoisi iglusta ulos. Taidan lähteä lumitöihin, palataan juttuihin myöhemmin. Kreikkaakin olisi vielä kertomatta, vieläkö jaksatte kuunnella?

Before Midnightin kuvauspaikoilla

Tämä kiehtoo nyt mieltä. (Te tiedätte minut, innostun aina niin helposti.) Before Midnight on kuvattu näillä nurkin. Ei ihan Kalamátassa, paitsi alun lentokenttäkohtaus, mutta täällä Peloponnesoksella, Mánin niemimaalla. Ja se ihana talo, kirjailijaresidenssi, jonne perhe laskeutuu elokuvan alussa, se on vuonna 2011 edesmenneen englantilaisen kirjailija-seikkailija Patrick Leigh Fermorin kotitalo Kalamitsissa, Kardamiliassa, täältä alle puolen tunnin ajomatkan päässä.  Minulla on nyt missio, sinne on päästävä! Kirjailija testamenttasi talonsa Benaki Museumille, tarkoitus on ollut avata ovet yleisölle sekä vuokrata taloa kirjailijoille, runoilijoille ja muille taiteilijoille. Ymmärtääkseni kunnostustyöt ovat vielä käynnissä, mutta vierailu saattaisi onnistua. Niin ainakin toivon. Päivän kirja siis: Mani: Travels in the Southern Peloponnese,  Patrick Leigh Fermor. Ja kaupan päälle vielä elokuvassa soiva kaunis kreikkalainen tango, parakaló. Lue lisää: Elokuvatrilogiasta on ollut puhetta mm. täällä.

Havana Moon

The Rolling Stonesin papparaiset heittivät maaliskuussa legendaarisen (inhoan tuota sanaa, mutta yliviljelen sitä silti) keikan Havannassa. Legendaarisen, sillä se oli Rollareiden ensimmäinen siellä, hissukseen taloussaarrosta vapautuvassa Kuubassa. Ihmisiä oli paikalla joidenkin tietojen mukaan lähes puolimiljoonaa, jotkut puhuvat miljoonasta, kaikkine liepeineen. Historiallinen superkonsertti oli katsojille ilmainen. Konsertista tehtiin tallenne nimeltä Havana Moon, joka esitetään yhden ainoan kerran elokuvateattereissa ympäri maailmaa tänään perjantaina*. Ja kun sanon ympäri maailmaa, tarkoitan myös Hankoa. Joten rokkirotsi niskaan ja Kino Olympiaan klo 20. Keith on kovassa vedossa ja jos jotkut osaavat bailata, niin kuubalaiset. Tunnelma tarttunee. Elokuva on ikärajaton. Liput 20 euroa. Traileriin (ja fiilikseen) pääset tästä. *… paitsi Helsingissä ja muutamilla muilla paikkakunnilla, jossa elokuva nähdään vasta 27.9.???

Julieta

Kävimme katsomassa Almodóvarin uusimman, Julietan. Paljon väriseviä huulia, uskottavuuden rajamailla hilluvia juonenkäänteitä ja valtavaa suurempia tunteita. Paikoin tunne, että olen nähnyt tämän kaiken. Silti, pakahduttavan hyvä. Ehjä. Nautin kuitenkin ehkä eniten Madridista, espanjan kielestä, interiööreistä (kalastajan talon keittiö! Isän talon keittiö!), Rossy de Palman käsittämättömistä kasvoista. Elokuvan päätttää upea kappale, Chavela Vargasin Si no te vas. Kävin myös katsomassa Absolutely Fabulous-leffan, äitien ja tyttärien suhteita siinäkin. Bonuksena tuttuja maisemia Etelä-Ranskasta ja kirsikkana (pannu)kakussa mielikuvitustani kiihottanut kuplatalo!

Te rakkaat, rakkaat

Kerroin jo uusista ystävistä, joita sain, joista iloitsin. Mutta elämään, kesään, on tullut myös vanhoja ystäviä, uudelleen. Ja se on tuntunut ihanalta. Yhteiselo on ihmeen vaivatonta, ja minullehan MIKÄÄN ei ole yleensä vaivatonta. Ei tarvitse viihdyttää, ei tehdä temppuja. Lähellä on hyvä olla. Sillä lailla, että tekee mieli painaa pää olkapäälle tai halailla koko ajan. Tui. J. on tuntenut minut ihan teinistä, ollut se läheinen poika, vaikkakin kaverin pikkuveli. Olemme riehuneet yöt läpeensä, nähneet toisemme pyjamassa ja tutustuneet hissuksiin toistemme ihastuksiin. Nyt posotamme muutaman yöttömän kesäviikon verran uunikaupalla ranskalaisia perunoita lapsilaumoillemme, whatsappaamme rantakoordinaatteja ja vaihtelemme Hesarin osia takaovelta. Emme välttämättä ole ollenkaan samaa mieltä kaikesta, kuten vaikkapa Kauheasta Kankkusesta (elokuva). Jota en ole nähnyt. Mutta pelaamme hyvin yhteen, meidän tiimit. (Teidän ketsuppi muuten jäi meidän jääkaappiin!) M:n perhe on uudempi vanha tuttavuus. En ole nauranut niin paljon pitkään, pitkään aikaan kuin nyt heidän kanssaan, ripsivärit vain noruivat poskia pitkin, eikä kerrankin sekään haitannut. Jos yritän kertoa miksi ja mille nauroimme, ei se kuulosta yhtään miltään. Sitä haluaisi olla ihan koko ajan kimpassa, ja olemmekin, lapsosetkin …