comments 4

Pyhiä paikkoja

Mont Saint-Michel näkyy jo kaukaa

Muutama kesä sitten, Normandiassa. Ei maihinnousujen perässä, vaan luostarisaari Mont Saint-Michelin. Ja ihan pikkuisen merenelävien, hyvän merisuolavoin ja rapeiden valkoviinien tähden.

Mont Saint-Michel on ihmellinen. Se on Unescon maailmanperintökohde, mutta sitä todella verrataan myös maailman seitsemään ihmeeseen. Kun luostari piirtyi näkyviin jo kymmeniä kilometrejä ennen perille pääsyä, tuntui kuin sadat, ja sadat, ja sadat vuodet historiaa olisivat puhaltaneet vasten kasvoja. Saari on ollut aina pyhä paikka, ensin druidien auringonjumalaa palveltaessa, myöhemmin kristinuskon merkeissä. Ensimmäinen rukoushuone saarella on ollut 300-luvulla. Luostari perustettiin vuonna 966.

Meidän pyhyyden kokemuksemme olivat maallisempaa. Meitä kiehtoi vellova vuorovesi, sen ajan ihmisen rakennustaito, se historia, joka paikassa on läsnä. Matkailukohteena Mont Saint-Michel on vetovoimainen, markkinahäly ja krääsäkojut herättävät ensin syvän pettymyksen, mutta perillä, ylhäällä, ymmärtää miksi tämä oli matka oli tehtävä, miksi tämä oli nähtävä, koettava.

Mont Saint-Michel tuli mieleeni, kun luin Terrence Malickin elokuvasta To the Wonder, jossa luostarikin on yhdessä sivuosassa. Traileri ainakin on vahvatunnelmainen. Elokuvasta en  vielä tiedä.

Lue aikaisempia postauksia Normandian kesästämme, klik ja klik.

4 Comments

  1. Anonyymi says

    Olen perheen kanssa pyörinyt tuolla jonkun verran. Olen täysin rakastunut Mont Saint-Micheliin, en vain sen fyysiseen puoleen vaan myös siihen mitä minulle itselleni tapahtuu siellä. Ja illalla siellä on ihanaa.
    Kati
    http://www.piilomajassa.wordpress.com

    • Juu, mitä se onkin, se mitä siellä tapahtuu? Jonkunlainen ymmärrys…jostain? Historian ja ajankulun taju? En tiedä, mutta ihmeellistä se on. Illalla se on varmaan aivan käsittämätön.
      Blogisi uusi ilme on uuuupea, onnittelut!

    • Kiitos, Kirjatoukka. Halusin muuttaa ilmettÄ.
      Vielä Mont Saint-Michelistä: mulla oli muutama vuosi sitten aivan pakkomielteinen tarve päästä sinne viikoksi pariksi asumaan ja osallistumaan luostarin töihin jne. Sehän on mahdollista, olen tutkinut. Sitten en sanaut kuitenkaan aikaiseksi, mutta se ajatus jotenkin elää aina vaan.

    • Oh-hoh, se oli varmasti elämys! Minulla ja katolisella kirkolla vaan on niin erilainen näkemys monesta asiasta, että lienee parempi, että meikäläinen on siellä vain satunnainen vieras 😉 Pienenä tyttönä tosin halusin nunnaksi… Mutta halusin mä sirkustaiteilijaksikin, ja kaikista eniten mustaihoiseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.