comments 5

Penelope palaa kotiin

Minullehan tunnetusti juuri mikään ei ole helppoa. Ei lähteminen, ei oleminen eikä näköjään myöskään palaaminen. Ei ole ollut ihan yksinkertaista solahtaa taas omaan arkeensa.

Olin koko taksimatkan Kalamatasta Ateenaan ja lentomatkan Ateenasta Helsinkiin maalaillut mielessäni tunteellista, huumaavaa ensikohtaamista perheen kanssa lentokentällä, vain päätyäkseni kiukkuisena ja pettymyksen kyyneleitä nieleskellen viestittelemään ulko-oville että missä hemmetissä te oikein ootte.

Eivät he sentään unohtaneet olleet, olivat vain väärällä saapuneiden portilla, tähyilemässä ihan muita tulijoita. Sain kävellä yksikseni läpi kaikkien sydämillä tai japaninkielisillä kirjaimilla koristeltujen kylttien, vastaanottokomiteoiden, omistajiaan vasten hyppivien koirien ja toisiaan syleilevien parien ja mennä piiloon ilmoitustaulun taakse hätyyttelemään omiani. Ja sitten kun vihdoin kohtasimme, ja sain puristella niitä kaikista rakkaimpia poskia (voi miten kauniilta he näyttivät!!), he olivat unohtaneet takkini ja syyssaappaani kotiin. Kompuroin autoon kylmästä kalisevin hampain.

Taivas, miten palelinkaan, oikeastaan kaksi kokonaista vuorokautta. Palelin autossa, palelin kaupassa ja palelin jopa peiton alla. Leuat vain loukkua löivät. Nyt keho vähitellen tottuu, tai sitten vain muistan miten näihin säihin pukeudutaan, sisällä kivitalossa, ja ulkona.

Kun Odysseus palasi retkiltään, hän ei varmastikaan ajautunut ensimmäiseksi hellan ääreen ja pyykkihommiin. Tämä Penelope sen sijaan huomasi vaatteidensa taas tuoksuvan paistinrasvalle vain tovi kynnyksen yli astumisen jälkeen. Osta pyykinpesuainetta, osta tiskiharjoja, osta suolaa, alkoi heti rooli raksuttaa. Älkää ymmärtäkö väärin, oli ihanaa kokata taas isommalle joukolle. Yksin en ollut vaivautunut laittamaan itselleni salaattia tai munakasta kummempaa, ja niitäkin vain harvoin. Kunhan tulin ajatelleeksi Odysseuksen kotiinpaluuta.

Kaikki mitä olen kokenut, olen kokenut yksin. Se on erilaista. Ketään kotona ei tunnu kiinnostavan Peloponnesoksen kartta, jonka levittän pöydän kulmalle. He eivät ehdi edes vilkaista kuinka sormeni piirtää teitä, rantoja ja antiikin pylväitä, rinkuloi kylien ja kaupunkien nimiä. He eivät jaksa kuunnella reissujuttujani, ja ymmärrän sen ihan hyvin. Elämä jatkuu, on jatkunut ja loikkinut eteenpäin ihan koko ajan ilman minuakin. Ehkä olisi pitänyt aloittaa kykloopeista ja seireeneistä eikä kertoa vain pienistä tavernoista, joiden edessä aaltoili suolainen meri ja joiden rappusilla kissanpennut kisailivat.

Viimeiset yöt meluisassa Kreikan kodissani olin alkanut haaveilla hiljaisista öistä. Mutta kun se hiljaisuus lopulta laskeutui omaan sänkyyni, se ei ollutkaan unelmaa. Se oli kuin paksu villaryijy, jonka alle tunsin tukehtuvani. En ole juuri nukkunut, olen vielä välitilassa. Sormeilen aavistuksen päivittyneessä ranteessani pyörivää korua, jossa on Fatiman käsi, ja yritän siirtää itseni kokonaan tähän elämään.

On vaikeaa päättää jatkaako siitä mihin jäi, vai onko tämä jonkin uuden alku.

Kuvat: Suloinen pikkukaupunki Pylos. 

5 Comments

  1. Oi, mitä ihanaa sinisyyttä kuvissa! Ilman muuta on vaikeaa palata kotioloihin arkisine velvollisuuksineen. Tuttu tunne lyhyempienkin reissujen jälkeen. Ja vielä kylmyyteen ja pimeyteen. Mutta: ajan kanssa.

  2. Anonyymi says

    Kuulostaa minulle tyypilliseltä: Mikä ihmeen oman pään sisäinen hehkutus, kun muinoin vietin kuukauden kaukaisella saarella.
    Harhakuvitelna, että kaikki suomalaiset vanhalla vilkkaalla kotikadullani huomaisivat muka välittömästi, että sitä on VIHDOIN palattu MUUTTUNEESEEN kotikaupunkiin ja (vähintään muuttuneeseen koko Suomeen!)
    (Herra jumala, ai kuukaudessa?!) Kyllä, niin vakaasti uskoin.

    Lopputulos: yövyin huoltoasemalla rinkkani kera kuumissani nahkatakissani kesäkuun loppupuolella, kehtaamatta pyytää ketään hakemaan keskellä yötä.

    Taksini oli aiemmin kurvannut lentokentältä lempikuppilani eteen, joka ehti juuri parahiksi valomerkin vilauttaa.
    Koneessa tarjottu Irish Coffee oli kitalaessa enää häivähtävä muisto vain…
    Mikä kotiinpaluu. HAH.

    Ja kaikki oli pysynyt ennallaan. Ihan kaikki.
    Terve vaan, mikä mielikuvitus!

    Nikadora

    • Voi mikä kotiinpaluukokemus sullakin! 😀
      Tavallaan olen kyllä tosi onnellinen, että kaikki ON pysynyt ennallaan <3

  3. Voi tiedän just miltä tuo paluu tuntuu. Niin tuttua kaikki mitä kerrot. Sekin ettei ketään juuri kiinnosta. Mutta onneksi on blogi, täällä on niitä joita kiinnostaa.
    Se paluublues…oi voi, se voi kestää…Muistan kun kuukauden Pariisin jälkeen kaikki mikä oli latteaa lähtiessäni, oli palatessani vielä moninverroin latteampaa. Se ei ole mieltä ylentävä huomio.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.