comments 3

Paluu tuttuihin maisemiin

Reilu viikko sitten sunnuntaiaamuna kello yhdeksän jälkeen niiasimme nätisti Nizzan lentokentälle. Aikaisessa lennossa on puolensa, koko ihmeellinen ensimmäinen matkapäivä aukeaa edessä ihan tuoreena ja kahvintuoksuisena. Jérôme oli vastassa, poskipusuja, kuulumisia.

Niin, me palasimme siis jouluisen matkamme maisemiin. Välillä minusta jo tuntuu, ettei kyse ole enää siitä, että me haluaisimme Ranskaan, vaan siitä, että Ranskakin haluaa meidät. Niin ihmeellisen onnekkaasti meidän matkamme ovat järjestyneet viime vuosina. Tällä kertaa kävi niin, että jouluna vuokraamamme villan omistajat Sari ja Juha pitivät edellisen reissumme kuvista ja lähettivät meidät kuvaamaan lisää. Ja mehän lähdimme.

Niin, Villa Le Menestrel, olipa ihana palata. Ja vähän jännittävää, olinhan suositellut villaa monelle. Oliko se todella niin kiva kuin muistin? Vai olinko taas ollut jossain ”tiloissa” jouluntienoon, sekään ei olisi minun tapauksessani mitenkään harvinaista?

Mutta villa oli ennallaan, viehättävä, rauhallinen, rento ja kaunis. Piha oli tietenkin moninkertaisesti kukassa joulukuuhun verrattuna. Saimme nostaa pihakalusteisiin tyynyt ja uima-altaan reunalle kasan pyyhkeitä. Kiipesimme uudelle yläterassille ja koeheitimme vastarakennetulle petanque-kentälle kiiltävät kuulat. Sijainti tuntui entistäkin paremmalta. Olen alkanut kiintyä Cannesiin enemmän kuin Nizzaan, ja joka tapauksessa kaikkialle on lyhyt matka.

Olen ajoittain tuntenut tuskaa siitä, että kun koko maailma on tuolla hämmästyttävänä ja kiehtovana ja erilaisena ja opettavaisena… miksi me ajaudumme aina samoihin maisemiin? Tällä matkalla annoin itselleni armoa. Minä olen kotonani täällä, eli siellä, eli Ranskassa. Käyn täyttämässä jotain tyhjiötä, joka ei kotimaassa täyty. (Kaiken eniten sydäntäni muuten itkettää kotona se, että niin harva tervehtii. Eivät nekään, jotka tuntevat. Ja tuolla taas, ihan jokainen, vaikkei tunne…) Minulla on myös hurja haltuun ottamisen tarve. En voi kuvitellakaan miten hysteerinen olisin ihan uudessa maassa, kun haluaisin HETI tietää ja tuntea kaiken koodiston, puhua paikallisten kanssa, osata jokaisen termin, aistia eri nyanssit ja tietää salaiset paikat.

Ranskassa olen jo vähän sisällä. Osaan kieltä, pysäyttelen vanhoja ukkoja ravintolavinkkien toivossa ja vaihdan reseptejä torirouvien kanssa. Me tiedämme parhaat oikotiet ja osaamme sukkuloida supermarchéssa ruuhka-aikaan. Ja voi, onhan Ranskassa vielä paljon haltuunotettavaa, ihan jo noilla kulmillakin. En vieläkään ehtinyt Musée Matisseen!

Takaisin ensimmäiseen päivään. Kävimme kaupassa, ostimme grillatun kanan, parsaa, mansikoita, samppanjaa ja vettä. Hihkuimme vähän auringossa, joka lämmitti. Teimme muutaman tunnin töitä. Nukuimme päiväunet. Illalla lähdimme ajamaan meren rantaa pitkin, Cannesista aina Fréjusiin asti. Sateli hiljaa. Joskus vielä haluaisin matkata koko rannikon edestakaisin junalla.

Oli jo myöhä kun kotiuduimme. Sammakot huusivat kevätkiimaansa, sirkat sirittivät, ilma tuoksui jasmiinilta ja savulta. Nukahdimme suljettujen ikkunaluukkujen takana, lempihuoneessani, siinä appelsiininvärisessä.

3 Comments

  1. Allekirjoitan viidennen kappaleen omalta osaltani täysin. Henkinen kotikaupunkini on Pariisi, henkinen kotimaani Ranska- niin se vaan on, ja täällä sinun luonasi sen kehtaa myöntää. Itken aina kun Ranskaan saavun ja kun sieltä lähden, se tekee käsittämättömän kipeää.
    Ranskalainen mentaliteetti on lähimpänä omaani, ymmärrän sitä vaivatta.

    Ihanaa, että on joku toinenkin, joku joka käsittää tämän.

    • Minäkin itken. Jos se ei olisi juuri Hanko, johon palaan, en tiedä mitä tekisin.

    • Ja siis just tuo, mentaliteetti on sama, rytmi jotenkin sama, temperamentti sama. Helppoa hengittää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.