comments 11

Matissen jalanjäljissä

Tiedättekö mitä? Aion jatkaa kirjoittamista, matkakertomusta ja omia hölynpölyjäni kaikesta huolimatta. Ei, en pärjää asian kanssa enkä uhku pelottomuutta, mutta en usko että vaikertamiseni on sekään hyödyksi kenellekään. Vähän raskaalta tuntuu, kaiken muun raskauden ohella, että ihmisiä arvostellaan heidän surussaan, jos se sama suru ei ole purkautunut samalla lailla kaikissa maailmaamme terrorisoineissa kauheuksissa.

Mutta juuri tämä pitäisi juuri nyt muistaa: me olemme ihmisiä, siis inhimillisiä, emme osaa pakahtuessamme valita sanojamme, olla älyllisesti kantaaottavia, tasapuolisia, poliittisesti korreketja, viileän, väsymättömän analyyttisiä. Koemme asiat helposti itsemme kautta. Se, että minulla oli Pariisissa paljon tuttuja perjantaina 13. päivänä marraskuuta, joiden postaamista tunnelmakuvista tykkäilin vähän haikeana ennen nukkumaanmenoa, ja ystäviä, jotka asuvat ja elävät tapahtumapaikkojen lähellä, teki asiasta konkreettisen. Se, että luin aamulla herätessäni ensimmäisenä ystävieni juosseen yöllä pakoon verijälkisillä kaduilla, kuulleen konekiväärit, piiloutuneen vieraisiin asuntoihin, olevan shokissa, pystymättä puhumaan itkemättä tai oksentamatta… tottakai se teki kaikesta konkreettisempaa. Ja se, että on kävellyt niitä katuja, istunut niillä terasseilla, naureskellut ehkä juuri niiden tarjoilijoiden kanssa, jotka ovat – jos eivät ruumiita – todistaneet iskuja, joita eivät koskaan saa pyyhittyä verkkokalvoiltaan. Minä melkein olin siellä.

Jostain syystä minulle raskain symboli tapahtuneesta on kuva sellaisesta tyypillisestä pariisilaiskahvilan terassituolista, pyöreällä selkänojalla, kaareutuvin rottinkijaloin, vihrein tai punaisin punoksin… maahan kaatuneena.

Nyt tunnen näin, ja aion antaa itseni tuntea. Suren ja murehdin, olenhan surehtija ja murehtija, päivittäin maailmamme menoa, pienistä asioista isoihin ongelmiin, mutta tämä purkautui sanoiksi, moni muu asia ei.

Jatketaan.

Menimme heti matkamme ensimmäisenä päivänä Musée Matisseen. Heti ensimmäisenä päivänä, koska edellisillä reissuilla olen ollut koko ajan menossa, vain huomatakseni lopulta, etten sitten ehtinytkään.

Musée Matisse sijaitsee uskomattoman kauniissa Cimiezin kaupungiosassa, kukkulalla Nizzan keskustan yläpuolella. 1600-luvulla rakennetussa huvilassa toimiva museo ei ole mikään kotimuseo ensinkään. Minulle jää edelleen epäselväksi, missä kaikkialla ja missä järjestyksessä Matisse asui asetuttuaan viidenkymmenen korvilla Etelä-Ranskaan viimeisiksi vuosikymmenikseen.
Tässä veriappelsiinin värisessä villassa ollenkaanko? Ainakin entisessä Hôtel Réginassa, nykyisin yksityisasuntoiksi muutetussa palatsissa, jonka marenkikakkua muistuttavan julksivun ohi ajamme lähtiessämme. Ihan ensimmäiseksi kai Hotel Beau Rivagessa Nizzan keskustassa. Mutta että Vencessakin?

Henri Matisse rakasti Nizzaa, hänen kerrotaan sanoneen kaupunkiin muuttonsa jälkeen, ettei voinut uskoa todeksi, että hän sai herätä siihen valoon ja niihin väreihin joka ikinen aamu. Matisse ystävystyi muiden taiteilijoiden kanssa, tutustui Renoiriin, ja vieraili usein hänen talossaan. Niin mekin edellisellä kerralla, muistatko? Musiikki oli Matisselle tärkeää, hän soitti itse viulua, ja vähintään viulukotelo, ellei myös musikantti, näkyykin useissa maalauksissa.

Musée Matisse on itseasiassa aika kliininen, mutta taideteokset kyllä puhuvat senkin edestä. Rakastan Matissen piirroksia, mustaa viivaa. Rakastan myös Matissen maalausten värejä. Ajauduin taas varsinaiseen Matisse-kuumeeseen käyntimme jälkeen, joka ei hevillä hellitä. Kahlaan kiihkeästi taidekirjakauppojen valikoimia ja haaveilen parista julisteesta, joissa aukeaa ikkuna tai ovi johonkin sellaiseen, mikä soittelee sydäntäni.

Museon sisäänkäynnin vieressä, rauta-aidan takana on pienen mielen aikahypyn aiheuttava näky: roomalaisen amfiteatterin rauniot, ajalta ennen ajanlaskumme alkua. Hiekkapölystä valkoisten raunioiden yllä huojuu vain hiljainen tuuli, oliivipuun lehdet rapisevat.

Muuten ympärillä sykkiikin sitten Elämä, kaikessa viattomuudessaan. Museota ympäröivä puisto on suosittu lapsiperheiden, päiväkotien ja koulujen kokoontumispaikka. Ihan pienet, juuri  ja juuri jaloilleen päässeet söpökkäät teputtelevat nurmikolla piknik-peittojensa ympärillä tai vinkuvat karuselliin. Lukiolaispojat, haivenia huulissaan istuvat kivetyksellä ja piirtävät opettajan valvovan silmän alla Matissea omiin kansioihinsa. He huojuvat myös sisällä museossa, varsinkin alastontutkielmat kiinnostavat.

Lapset eivät ymmärrä viehtymystäni hautausmailla vaelteluun (memento vivere, memento mori?), joten jätämme väliin vierailun viereisen fransiskaaniluostarin hautuumaalla, johon Matisse on haudattu. Ensi kertaan jää myös Matissen Chapelle de Rosaire -kappeli Vencessa.

Tiesitkö? Nizzassa on enemmän museoita kuin missään muualla Ranskassa, Pariisia lukuunottamatta. Meidän käynnillämme jäi taas jotain ensi kertaan, kiihkeä halu palata ei ihan heti hiivu: Musée Chagall on suljettu korjaustöiden vuoksi alkuvuoteen 2016 saakka ja etukäteen varattavat vierailut Cap Moderneen, josta Virpi vinkkasi (mihin joutuisin ilman Virpiä!) olivat loppuunmyytyjä lähes kuukaudeksi eteenpäin. 

Juuri kun olin viimeistelemässä tätä kirjoitusta, törmäsin tähän linkkiin, jossa listataan Matissen asumuksia Nizzassa ja lähiseuduilla.  Ja myös linkkiin, jossa kerrotaan huolellisesti Matissen tukikohdista, kuvitettuna hänen teoksillaan kustakin kohteesta. Nauttikaa!

11 Comments

  1. Anonyymi says

    Olit mielessäni tänään Kirjatoukka, kävin Ateneumissa Henri Cartier-Bressonin näyttelyssä (tietyt kuvat olivat kovin ajankohtaisia ja tähän hetkeen sopivia, pyyhkiskelin silmäkulmista kyyneleitä ihmisten keskellä) ja tihrustin hänen ottamia kuvia Matissesta ja hänen kodistaan/työhuoneestaan, herra Matisse tuntui rakastavan kukkia ja kyyhkysiä ja tyhjät viini ja shamppanjapullot kukilla veivät ajattelemaan illanistujaisissa hänen kanssaan, ja mietiskelin että onkohan Kirjatoukka ja Herra Kamera vierailleet Matissen kotona, ja kotiin tullessani olit julkaissut tämän joten taikuutta vähintään! 🙂
    Jatkot oli mulla tietenkin Akateemisessa, jossa myös valokuvanäyttely ja löysin mm. valokuvakirjan ovista, joku muukin kuin minä on näköjään niiden kuvaamisesta innostunut!
    Höpöttelen jo liikoja, ja kirjoitin kunnon pilkkuhelvetti-tekstiä, piti sanoa myös, että voimia ja rutistus sulle Kirjatoukka <3
    Tiina

    • Tiina, minä en ole vieläkään päässyt näyttelyyn, odotan innolla! Viimeksi taisin nähdän C-B:n näyttelyn Pariisissa… Matissesta on olemassa ihania kuvia juurikin mm. tuolta Hotel Reginasta. Katselin kuvia juuri tänään tätä kirjoitellessani. Hauskaa että ajattelit meitä kuvien äärellä ja kiitos viestistä. rakastan kuulla mitä te lukijat puuhailette ja miten maailmaa koette. Halaus <3

  2. Jamblinne says

    Chère Mme Kirjatoukka, kiitos tästä kirjoituksesta.

    Jatkaminen on ainoa vaihtoehto, vaikka se pelottaakin. Me meidän perheen kalkkikset aiomme mennä (liian) pitkästä aikaa lauantaina nauttimaan livekeikasta. Ihan periaatteesta.

    Bizes de Bruxelles.

  3. Anonyymi says

    Ihana Kirjatoukka!
    Ajattelen hyvin samoin kuin sinä. Eihän se, että suren minua lähellä olevia ihmisiä, vähennä jonkun toisen oikeutta surra hänelle läheisiä. Koen, että minulla on oikeus surra maailman kauheuksia omalla tavallani. Eikä se varmaankaan ole keneltäkään pois. Nyt leviävän käsityksen mukaanhan en voisi surra jos joku omaiseni kuolisi koska joku toinen on voinut menettää tietämättäni kaksi omaista!

    Mutta kiitos jälleen kerran sinulle ihanasta blogista. Se auttaa minua jaksamaan
    Ja terveisiä äidillesi. Hänen innoittamana aloitin kesällä harjoittelemaan kärrynpyöriä. Kuvittelin, että se on taito jonka haluan opettaa jälkipolvilleni. No huonosti kävi, takareisi venähti eikä ole parantunut vieläkään. Ehkä tyydyn päällä seisontaan.

    Hyvää maanatai-iltaa,
    Ella

    • Se on niin paljon vaadittu, että osaisi surra ihan oikein koko maailman kannalta. Haluan oppia olemaan isommin ajatteleva ihminen, mutta tämmöisten tapahtumien äärellä sitä on ihan kääpiö, eikä suruaan osaa suitsia tai ohjailla. On vain se suru ja huoli. Mutta nyt huoli pois, vaikka siihenkin joutuu luontoaan vastaan itseään tsemppaamaan. Sillä Victor Hugo sen jo sanoi: "Ce n'est rien de mourir, c'est affreux de ne pas vivre."
      Ei kuolema mitään ole. Hirvittävää on olla elämättä.

  4. Suru on suru eikä sen tarvitse olla oikea ollakseen suru. Kirjoitit niin kipeästi ja kauniisti että tuli itki kurkkuun.

    Halein,
    Carina

  5. Anonyymi says

    Kaikki tämä kauheus ei saa kaataa meitä aitoja, oikeita ihmisiä. Emme saa antaa enempää valtaa epäoikeudenmukaisuudelle.
    Taide voi auttaa tähän tunnelmaan. Katsoin juuri vanhan matkadokumentin Picasson keramiikkapajasta ja muista 1800-luvun lopun kohumaalareista.
    Elämä on tässä ja nyt. ELÄKÄÄMME.

    Nikadora

  6. Kyllä: eläkäämme. "Hirvittävää olla elämättä", niin hyvin sanot.
    On ollut melkoinen viikko näitä uutisia ja omia ajatuksia seuraillessa. Monella tavalla järisyttävää, koskettavaa ja raastavaa. Niin tuttuja paikat kadut kaikki, yhdessä isketyssä kahvilabaarissa tyttöni kanssa pari vuotta sitten istuin. Ei voi käsittää.

    Tuolla Gimiezin museossa olen kahdesti käynyt (samoin Chagallissakin) ja kokemukset oli tyystin erit, olihan siinä kymmenen vuotta välissä- minä olin eri.
    Mutta Matisse on Matisse. Se rakkaus ei muutu. Toisin kävi Chagallin kanssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.