comments 10

Maailman ääressä

Suomen eteläisin kärki, Uddskatan on ollut yleisöltä suljettuna puoli vuosisataa. Tulliniemen pohjoinen ranta oli unohtunut Vapaasataman aidatulle alueelle, kunnes eilen uusi luontopolku avattiin juhlallisin menoin ja pitkospuilla alkava reitti johdatti riemuitsevaa kansaa kohti monien kauan kaipaamaa pistettä.

Me kaksi sen sijaan päätimme lähteä iltamyöhällä hiipimään merisumun läpi. Tuntui tärkeältä päästä avajaispäivänä polulle.

Ilta pimeni nopeasti. ”Aurinko laski juuri nyt”, sanoi Herra Kamera kun olimme vasta menomatkamme alussa. Hoimme toisillemme, että eihän meidän olisi pakko mennä perille saakka, pääsisimmehän takaisin milloin vain, kunhan nyt saisimme vähän kuluttaa kengänpohjia historiallisella reitillä ensimmäisten joukossa.

Polku kuitenkin veti mystisesti yhä syvemmälle metsään. Ohitimme harmaana kaartuvat, pyöreiden kivien rannat, joille näytti haaksirikkoutuneen esihistoriallisia aluksia, ellei peräti hirmuliskojen luurankoja. Metsä kumpuili sammalmättään alla, puut kasvoivat vinoon, korppi lehahti lentoon aukealla kentällä.

Ensimmäisen metsikön jälkeen oksien lomassa häämötti vanha rakennus, sitten toinen, parakkeja, raunioita. Olimme vanhan naisten rangaistussiirtolan alueella, joka hämmästykseksemme oli romahtanut keskelle reittiä ja jätetty silleen. Kuljimme ohi lautakasojen ja pystyyn jääneiden tiilihormien. Oli aivan hiljaista, rikkinäiset ikkunat ja avoimet ovet tuijottivat meitä. Sumu leijui kaiken yllä kuin paha uni. Rintaa puristi.

Tihensimme askeleitamme, tuntui melkein helpottavalta päästä kulkemaan hetki autokenttien aidattua reunaa, vaikka sinne syttyneet valot loistivatkin kuumaa keltaista kuin taivas olisi ollut tulessa.

Sekä rannoilla, metsässä että niityillä, joita ohitimme kasvoi ainutlaatuisia kasveja, joita emme tunnistaneet. Satakielet lauloivat hurmiossa. Kaikki oli hyvin, hyvin kummallista.

Ymmärsimme, että me jäisimme kohta säkkipimeään, jos emme pitäisi kiirettä. Reitti oli paikoin vaikeakulkuista. ”Tiesitkö, että intiaanit osaavat juosta metsässä yölläkin, niin yhtä he ovat luonnon kanssa?” kysyi Herra Kamera.

Me kiisimme oksien alta kuin noiduttuina. Lopulta pääsimme viimeisille kallioille. Polun vieren poukamassa vesi keinahteli vihreänä, tuoksui ensikeväältä niin että päätä huimasi. Kauris juoksi ohitsemme lehtoon. Nousimme kallion laelle, tuijotimme hopeanharmaaseen sumuun. Muutama reittiä ohjaava pylväs vielä, niin olisimme perillä.

Katsoimme toisiamme ja käännyimme hiljaa takaisin. Jotain taikaa oli jätettävä seuraavaankin kertaan.

Paluumatkalla puun alle oli joku jättänyt meille kaksi suurta valkoista sulkaa osoittamaan tien kotiin. Ja niskanikaman.

Reitti on melkein seitsemän kilometriä pitkä, ja me suosittelemme tutustumaan siihen valoisan aikaan. Lisätietoja täältä.

10 Comments

  1. Kävin eilen puolessa välissä lastenlasten kanssa. Silloin juuri tihkui vettä ja sumu peitti ympäristön. Vaikka oli iltapäivä, niin kulkiessamme vanhojen romahtaneiden talojen ohi, halusi 7-vuotias muuten rohkea lapsi, hanakasti tarttua käteeni, häntä pelotti tunnelma siinä kohdassa reittiä…
    Ihanasti kuvasit reittiä, yritän tänään päästä yksin kulkemaan sen päähä asti. Tiistaina oli aika monia ihmisiä vaeltamassa alueella. Tämän luontopolun avaaminen on yksi parhaita asioita mitä Hangossa on tapahtunut vähään aikaan..

    • Kiitos Margareta. Lapsia varmasti sopivasti kutittelee tuo reitti, ihan pienille se tosin on liian pitkä. Hienoa, että reitti on nyt auki, monet meistä ovat sitä odottaneet niin kauan.

  2. Anonyymi says

    Mikä tunnelma tekstistä ja kuvista välittyi! Hiljattain kesähankolaistuneena luen nyt blogiasi aivan uudesta näkökulmasta, kiitos ihanista tarinoista.

    • Kiitos sinulle kun luet! Ja tervetuloa kesähankolaiseksi, teitä tarvitaan <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.