comments 5

Lucha Libre

Arena Mexico, yhtenä arkisena iltana joulukuussa. Pudottaudumme taksista kadulle hyvissä ajoin, mutta silti liian myöhään. Jono lippuluukulle on jo kuin kuusipäinen lohikäärme. Minä kieltä taitavana painun urheasti rauta-aitojen rajaamaan kapeaan karsinaan, joka taittuu aina päästään kaksinkerroin, siksakiksi. Seisomme, me liputtomat, tiukasti toisiimme puristuneina ja pääsemme vain puoli varpaanmittaa kerrallaan eteenpäin. Tarkkailen jonoa, eniten on isiä lasten kanssa, ihan pientenkin lasten.

Mistä herran tähden voin tietää mitkä liput minun kannattaa ottaa? Rohkaistun kysymään asiaa edessä seisovilta, pian keskusteluun osallistutaan oikealta ja vasemmalta. Oranssi katsomo, punainen katsomo, vihreä katsomo, lohko se ja se, mutta ei ainakaan se. Kun pääsen lopulta postimerkin kokoiselle luukulle seinässä (joka on suurinpiirtein napani korkeudella, ja josta ei edes näe lipunmyyjä, saati kuule hänen puhettaan) soperran viisi lippua ja sullon seteleitä mustaan aukkoon. Saamme tietysti paikat suuren näytön takaa.

Kadulla on sillä välin meno vain kiihtynyt. Pieniä telttoja on vieri vieressä, suurimassa osassa on lucha libre -kamaa, joissakin sentään tacoja. Etsin perheeni, joka jumittaa maskikioskilla. Punavihreä, hopeisilla yksityiskohdilla ärhäköity naamio on rahan vaihtoa vaille meidän. Kadun myöhemmin, etten ostanut enemmän lucha-rekvisiittaa. Maski on paljon enemmän kuin maski, se on pyhä esine.

Ja sitten me astumme lipuntarkastajien ohi aulaan, siniliivinen paikannäyttäjä nappaa minua käsikynkästä ja meidät kiidätetään paikoillemme. Show on jo alkanut.

Tempaudumme heti mukaan. Minulla on ensimmäistä kertaa sellainen olo, että me olemme siellä missä meidän pitääkin olla. Ympärillä on satoja meksikolaisperheitä, meteli on infernaalinen. Penkkien väleissä juoksee kauppiaita kantaen päidensä päällä laatikoittain hodareita, nachoja ja ties mitä naposteltavaa. Tilaamme oluet, saamme tynnyrilliset, eikä olutrouva ota uskoakseen, että me emme tarvitse saavin reunaan chilijauheesta ja chilikastikkeesta tehtyä tahmeaa rinkulaa.

Me huudamme jo täyttä kurkkua muiden mukana ennen kuin edes olemme päässeet kunnolla kärryille meiningeistä.

En tiedä mikä lucha libressä minuun vetosi. En olisi ikinä uskonut, että kaiken kokemamme jälkeen sanoisin varmaan ensi kertaa Meksikoon menijälle että koe ainakin lucha libre.

Minua itketti liikutuksesta monta kertaa, täällä, kaikista maailman paikoista. Minua itkettivät ne jo vähän varttuneemmat luchadorit, jotka pienissä kalsareissaan kukkoilivat lavalla, suutelivat hauiksiaan, paukuttivat rintaansa. Kiipeilivät kehää kiertäville naruille ja seisoivat siellä teryleeniviitoissaan pönäköinä kuin pyhimyspatsaat samalla kun katsomon huudot valelivat heidät hunajalla. Minua itketti se, että luchan tarinat olivat aina hyvän voittoa pahasta, pienet ja ketterät voittivat isot jättiläiset. Kiltit voittivat tuhmat. Myös luchadorat, naispuoliset painijat saivat minut kyyneliin. He eivät olleet mitään koristeita, he olivat järeitä emäntiä, he omistivat koko areenan. He piiskasivat ilmaa mustilla hiuksillaan ja värisyttivät pakaroitaan.

Areena Mexicosta sanotaan, että jos ei ole siellä taistellut, ei ole luchador lainkaan.

Painijoita on vaikka kuinka paljon ja heidän lisäkseen lavalle marssitetaan porukkaa enemmän kuin pienessä suomalaiskaupungissa on asukkaita. Kuuluttajan ääni tanssi korkealle ja matalalle kun hän kiihkeästi esittelee Meksikon armeijan urheat sotilaat, jotka ovat auttaneet parin kuukauden takaisen maanjäristyksen jälkien korjaamisessa. Ja todentotta, sieltä heitä tulee, jokaiselta kehää kiertävältä käytävältä, maastopuvuissa, koirien kanssa, torvisoittokunta perässään.

Vähän ajan kuluttua Areena pullistelee mariachi-muusikoista, heitäkin on satoja, siltä se ainakin kuulostaa. Heidän suuret hattunsa ovat kuin kuita ja planeettoja ja heidän kasvonsa loistavat kuin tähdet kun he musiikillaan saattelevat kolme kansallispukuihin pukeutunutta satakieltä ihastuksesta ulvovan kansansa keskelle. Viulujen vaikeroivat jouset vetelevät syviä viiltoja sydänriepuuni, joka ei tahdo pakahtumatta kestää tätä kaikkea.

Sitten taas heitetään äijää tatamiin, uhotaan ja pullistellaan oikein olan takaa.

Olemme näännyksissä kaikesta riehumisesta kun areena sylkäisee meidät lopulta ihmisjoukon mukana kadulle. Haluaisimme heti uudestaan, meitä uhotuttaa ja naurattaa, me haluamme lisää! Paitsi tyttäret.

Tajuamme vasta yöpalaksi tilaamamme tacovadin ääressä, että nuo viattomat koivunvitsat eivät todella ole koko aikana ymmärtäneet, että paininmäiske on suurimmaksi osaksi näyteltyä. Showta. He ovat olleet kauhuissaan käsi kädessä koko parituntisen. Miten äiti on meidät tuonut TÄMMÖISEEN!!

Lisää? Dokumentti Lucha Libre Netflixissä. Minusta se kertoo Meksikosta ja meksikolaisista jotain oleellista, ja taas, liikuttaa. Nimet kuten ”1000% komea”, en kestä… Sitä paitsi on ihanaa katsoa Mexico Cityä, katunäkymiä. En edelleenkään ihan saata uskoa, että me todella olimme siellä. Varoitus: elokuvassa esitellään myös lucha libren eräänlaista alalajia, hard core luchaa, joka on ainakin minulle (jopa minulle) ihan liikaa.

5 Comments

  1. Maaja says

    Voi ei ! Ymmärrän hyvin teidän Koivunvitsoja.
    Kävin nopeasti vilkaisemassa mikä tää Lucha Libre ylipäätänsä on. Selvisi heti ettei tämä show ole minua varten.
    Tottakai teidän kannatti käydä, mutta en usko että menisitte uudestaan, vai mitä ?
    PS Kyllä meidän suomalaisten miesten ”vaimonkanto” on hauskempaa eikä niin raakaa. Jono Hartwall Arenalle vaan ei ehkä olisi kuusipäinen lohikäärme.

    • Anna says

      Menisin ehdottomasti uudestaan, sen shown ydin ei ole väkivalta, vaan jotenkin kummallisesti kuitenkin ystävyys ja yhdessäolo.

      • Maaja says

        Hyvä niin, en perehtynyt sitten ihan juuria myöten.

  2. Belgian Lempi says

    Ooh, sun kuvauksen perusteella ryntäisin heti lippua jonottamaan! Tosin perheestäni en varmasti saisi mukaan kuin kuopuksen. Muut perheenjäsenet kauhistuisi jo sisäänmenokaaoksen menoa…

    • Anna says

      Tää oli kyllä iso elämys. Ihan ensi riveille en menisi istumaan, kun on riskinä että luchadoret lentävät syliin, mutta taaempana voi nauttia ihan rauhassa vaikka vain yleisön seuraamisesta ja kisaeväistä! (Anteeksi kun vastaaminen kesti, tämä jäi jotenkin huomaamatta!)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.