comments 4

Lähtisitkö silloin kanssani…

No mites nyt on niin vaikeaa aloittaa kirjoittamista… Tai ei aloittaa, vaan jatkaa. Tai juu, aloittaa, sitä matkakertomusta.

Tuo edellinen ilonpurkaukseni tuntuu näin jälkeenpäin luettuna melkoisen mahtipontiselta, mutta kiva ja kiitos kun otitte sen niin hilpeästi vastaan! Ja ihan siltä se kyllä juuri silloin uuden vuoden yönä tuntui, huippuhuippuihanalta kaikki! Herra Kameralla on taipumus ärsyyntyä iänikuiseen melankoliassa laahaamiseeni, mutta nyt tuli todistetuksi, että myös ylitsevuotava riemuni osaa olla rasittavaa. Olin koko matkan kuin kevätpullein peipponen, enkä todentotta epäröinyt sanoa onneani ääneen. Noin 100 kertaa päivässä. Laulaen.

Paluu on ollut hiukan tahmea. Eteisen pöydällä odotti inhottava paksu kirjekuori (magneettikuvaus se ja se tammikuuta, kirurgian poliklinikka se ja se helmikuuta), satoi räntää, oli pimeää, perheen dynamiikka muuttui lomallaoloyhteydestä jokaisen omaan, umpihiljaiseen sinisen valon reviiriin. Vatsakin kiukuttelee, mikä siinäkin on. Niin paljon kuin Ranskaa rakastankin, elimistöni kuitenkin jotenkin hylkii sitä reissu reissun jälkeen. Tosin mehän emme matkoilla himmaile, kulauttelemme ostereita kadunkulmabaareissa, nuoleskelemme churroista sokerisia sormiamme ja sen sellaista… Joka tapauksessa olo on vähän voimaton, saamatonkin.

Mutta jos nyt vain siirtyisi asiaan. Aloitetaan vaikka siitä, etten ikinä koskaan milloinkaan tule käsittämään, miten valtava alue Alpit ovat. Minusta jotenkin tuntuu, että pelkkä tieto siitä, että allani aaltoillut kuumaisema oli 55 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneen törmäyksen tulos, auttoi siirtämään minut kymmeneksi päiväksi aikaan ja paikkaan, jossa olin hetken huoleton.

Tylsä mutta kenties tarpeellinen tietonurkka: Nizzaan, jonne siis lensimme, ei ole tähän aikaan vuodesta suoria lentoja, mutta me hyppäsimme koneesta toiseen Munchenissä, ja kaikki oli kauhean sujuvaa ja sukkelaa. Lähdimme Helsingistä Suomen aikaa klo 13 ja olimme Nizzassa klo 17 Ranskan aikaa. Yhden vaihdon takia ei siis ainakaan kannata jättää talvista Rivieraa väliin! 

4 Comments

  1. Ihanaa, että oli ihanaa ja sen saa ja täytyykin sanoa ääneen. Jopa laulaen 😉
    Pidän täällä sormet ja varpaat ristissä ruskean kirjekuoren sisällön tarpeettomuuden puolesta, mutta tuli, mitä tuli, sinä voitat tyttö!!!

  2. Onni kannattaa sanoa ääneen. Silloin se muuttuu itsellekin ikäänkuin todemmaksi. Minä siis puhelen tiheästi itsekseni. Kerron talolle, että rakastan sitä. Luonnolle, että kyllä se on kaunis. jne. Elämälleni, että onpa se ihana. Luulen, että se nimenomaan on tehnyt minusta keskivertoa onnellisemman ja tyytyväisen ihmisen:D.

    • Tuo on totta, se on sitä kiitollisuutta, joka onnellistaa! Kun vain muistaisi, pahoinakin päivinä…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.