comments 5

La Colombe D’Or

Nyt tulee se toinen merkintä sinne muistikirjoihinne (tai ties kuinka mones, riippuu mitä olette matkakertomuksista poimineet, mutta tämä on pakollinen).

”Kun menen vihdoin/ taas Ranskan Rivieralle, tottelen Kirjatoukkaa ja vierailen” :

Ravintola on järisyttävä kokemus, jo toistamiseen. Edellisestä kerrasta onkin aikaa vuosia. Kaikki meinaa kaatua kylläkin jo portilla, sillä emme ole varanneet pöytää. Luulin, että tähän aikaan vuodesta ja keskellä viikkoa riittää kun on ajoissa paikalla. Lounasaika ei ole vielä alkanut, ravintolakaan ei ole varsinaisesti auki kun leuhotan paksujen valkoisten pöytälinojen ja lautasliinoja taittelevien tarjoilijoiden keskelle takki auki ja nuttura vinossa.

”Chère Madame, ei meille mahdu, ravintola on juuri siirtymässä talvilomalle ja kaikki haluavat vielä kerran syömään. Pöydät on varattu jo viikkoja aikaisemmin!”

Mykistyn. Painan kämmeneni sydämen kohdalle, lähestulkoon nojaan tukalaa otsaani hovimestarin vakavaan rintaan kaksinkerroin ja kuiskaan, että meidän on PAKKO päästä sisään, ihan miten päin vain. Hovimestari pudistelee alistuneesti päätään ja katselee hiukan kysyvästi kiveykseen juurtunutta olemustani. Hän keinuu kannoillaan, kädet selän takana, ja minä yritän raivokkaasti miettiä jotakin keinoa, kuten äkkirynnäkköä ja pöydän jalkaan käsiraudoilla kiinnittymistä. Silloin nuori tarjoilijapoika, joka napittaa mustaa liiviä valkoisen kauluspaitansa päälle terassin päädyssä, katsoo kerran räpäjäviin silmiini ja heilauttaa kättään kuin elokuvan kohtauksessa.

Ehkä kuitenkin tänne, suuren puun alle? Hän viittoilee meidät katsomaan, kysyy huolestuneena suostummeko; tähän ei keskipäivän aurinko oikein ulotu kuin hiukan lehtien läpi, pyöreät pöydät terassin keskellä sen sijaan saavat aurinkovarjot ylleen. Sisäpihalla on lämmin, vaikka on lokakuu. Tuijotamme mykkänä joukkona ihanaa, pitkää pöytää alapihalle johtavien jyrkkien kivirappusten mutkassa. Pöydän päästä, kukkivien oksien lomasta aukeaa näkymä appelsiinipuille ja laaksoon, pihan toisella puolella Fernand Légerin mosaiikkityö toivottaa meidät tervetulleiksi. Nyökkäämme myöntävästi.

Tuohan on kuin taivaspaikka, kuiskaan seurueelleni.

Pöydälle laitetaan pahvikortti, pahvikorttiin kirjoitetaan ”Madame Anna” ja me lähdemme mittailemaan mukulakiviä odotellessamme lounaan alkua. Me pääsimme sisään. Me pääsimme sisään!

Ravintola Colombe D’orin tarina sai alkunsa vuonna 1920 kun paikallinen maanviljelija Paul Roux päätti pistää pystyyn oman ravintolan. Ensin kyseessä oli vain pieni bistro, sitten jo muutaman huoneen majatalo, joka nopeasti saavutti suosiota alueella viihtyvien taiteiljoiden keskuudessa. Ja sehän se sen taian tähän pieneen ravintolaan liimaa. Ajatus siitä, että istumme samoilla tuoleilla aikamme suurten jälkeen. Taidemaalarit, näyttelijät, muusikot… heidän mustavalkoiset kuvansa kiitävät silmien editse. Nuori, suloinen Simone Signoret, joka täällä kohtasi Yves Montandin, ja joiden häitä punatiiliterassilla aikaan vietettiin… myös nykynimet vierailevat täällä, mutta siitä ei tehdä numeroa. Ravintola on edelleen Rouxin perheen pyörittämä.

Minulla on nyt kiusaus ja synnynnäinen valistajan palo tuutata teidät täyteen ravintolan kuuluisia vieraita ja historiaa, mutta sen kaiken te voitte lukea asiantuntevammin kirjoitettuna muualtakin. Annan siis vain ihan käytännön vinkkejä ravintolassa vierailuun, siis muitakin kuin että…

  • … varaa hyvä ihminen ajoissa se pöytä.
  • Kannattaa ottaa alkuun kattaus erilaisia alkupaloja. Pöytä täyttyy pienistä kipoista, makkaranpätkistä, suuresta korista tuoreita vihanneksia, rapeakuorisesta leivästä ja kullankeltaisista voipalleroista. Maisteltavien määrä saa melkein purskahtamaan nauruun, nämä kaikkiko? Selviydymme tapamme mukaan kunnialla, olemme erinomaisia syömään. 
  • (Naapuripöydistä puheenollen: me olimme ainakin päällisin puolin ainoat varallisuutensa rajamailla lounastavat. Miten sileitä ovat herrojen kauluspaidat, miten läikähtää silkki rouvain puseroissa. Kauniit, hopeiset kampaukset olkihattujen alla kallistuvat samppanjalasien puoleen hillityin elkein. Lohduttaudun ajatuksella, että kyllä se oli maalitahroissa Picassokin, kun samettihousujensa takapuolta kiiltäväksi täällä kulutteli… No nyt liioittelen, istuu siellä sekalaista seurakuntaa edelleenkin. Kahden vähän nuuskamuikkusmaisen vanhan rouvan näpäkkä väittely muratin alla tuo mieleeni Gertrude Steinin ja Alice B. Toklasin. Ei tarvitse pingottaa.)
  • Palvelu on hyvin, hyvin ystävällistä, ja tarjoilijat auttavat mielellään valinnoissa. Annoksia kannattaa jakaa ja yhdistellä. 
  • Lihat ja kalat leikataan valmiiksi sivupöydällä ennen kuin annos lasketaan eteesi. Lisukkeita sopii vallan hyvin pyytää lisää. 
  • Päivän lista on tietysti aina suositeltava. Oman, kuvissa vilahtavan hummerisalaattini valitsin siitä. Myös pysyvä lista on niin suppea, ja paikan taso sitä luokkaa, että voit luottaa kaiken olevan tuoretta. Annoksista arvelee, että näin täällä on kokattu jo kohta 100 vuotta, niin klassista ruokaa ravintola tarjoilee. Cuisine Provencale, parhaimmillaan.
  • Ravintola ei siis ole edullinen, vaikka erinomainen onkin. Voit syödä yhtä hyvin ja pienemmällä rahalla monessakin paikassa. Minä lasken kuitenkin osan elämyksen hinnasta pääsylipuksi ja huinin sitten koko rahan edestä ravintolan sisätiloissa eleettömästi ripustettujan taideteosten (käsittämätöntä, käsittämätöntä!) ääressä ja ihan vain ikivanhasta, kauniin kuluneesta sisutuksesta nauttien. Hymyilen ja nyökin henkilökunnalle, istahtelen eri jakkaroille silkasta istahtelun ilosta. Tuijottelen tyhjään tulisijaan ja haaveilen talvi-illoista täällä. Jään kirjoittelemaan korttejanne ikuisuudeksi. Myös sisäpihan uima-allasalue on ihana, viivyttelemään houkutteleva. Kiinnitä huomiota Calderin mobileen. Colombe D’Orissa ei ole kuin yksi kattaus per lounas ja illallinen, kiirettä ei siis tarvitse tuntea. 
  • Harmillista kyllä, me kadotimme upean, käsinkirjoitetun kuitin, jonka olisin halunnut säilyttää muistona, ehkä jopa kehystää keitttiön seinälle. Ota sinä omasi talteen. Ei täällä joka päivä rampata.
  • Me otimme vain kahvit aterian päälle, skippasimme ravintolan jälkiruoat ja lähdimme selvittämään päätä jäätelötötteröiden kanssa keskiaikaisen kukkulakylän kapeille kujille. Näkymät ylhäältä muureilta ovat hengästyttävät. Siestaa voi viettää myös katsellen boulen pelaajia vastapäisellä kentällä. Kentällä ja kentän reunan ravintolalla Café de la Place’lla on varsin nimekäs historia. Sen sanon, että heinä-elokuussa en välttämättä välittäisi olla täällä. 
  • Ravintola Colombe D’Or on ihan lähellä Fondation Maeghtia, yhdistä nämä kaksi elämystä mutta varo, ettei sydämesi läiky yli.

Ystävälläni Tuulalla oli ihana unelma: hän haaveili viettävänsä 50-vuotispäivänsä La Colombe D’Orissa rakkaidensa kanssa, syöden, juoden ja sitten vielä yöpyen. Siinäpä toive, jonka haluan lainata. Saanhan? Ulotan jo ajatuksen seuraavallekin päivälle, kun juhlien jälkeen naurualtis seurue saa café au lait-tarjottimensa uima-altaalle, jossa viihdytään taas seuraavaan lounaaseen saakka… Ryhdyn metsästämään täydellistä olkihattua.


Seuraavaksi otan teitä kädestä kiinni ja menemme Colombe D’Orin sisätiloihin, eikö olekin kuumottavaa!

5 Comments

  1. Ja tässä tämä kolmanneksi viimeinen kuva iskee täysin!
    Ihan kernaasti tuolla söisin, vaan eipä taida olla koskaan mulla varaa moiseen. Mutta ihanaa että nyt pääsin pöytään teidän viemänä.

    • Unohdin vallan , että tuo kuva nuoresta mademoisellesta ihastuttaa myös ja itse neitonenkin. Hurjan suloinen.

    • Liivia, mäkin rakastan pöytiä aterian jälkeen, se on jotain niin kaunista! Tyhjät lasit, muruset, rutistetut lautasliinat…
      Kerron mademoiselle terveiset, hän ilahtuu. Minusta hän on aivan kuin maalauksesta tuossa <3

    • Ja piti vielä tulla sanomaan, että harmitti jälkeenpäin, että puhuin näin ihanan paikan kohdalla rahasta… plaah miten tylsää. Ei se esimerkiksi kahden ihmisen matkabudjettia kaada, ei se ole ollenkaan sillä tavalla mahdoton hinnoiltaan. Mutta meitä kun on se viisi, tai tässä tapauksessa kuusi, niin tuleehan siitä, väkisinkin. Mutta siis mene, et joudu konkurssiin ja elämys on joka pennin arvoinen!

  2. Anonyymi says

    Ah, ihanaa sohvamatkailua. Niin mukaansatempaavaa. Kiitos taas 🙂

    Vaikka haaveilen kyllä jo oikeastakin matkasta…

    Jenni

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.