comments 27

Kun sanat eivät riitä

Uni palasi, mutta sanat eivät.

On tapahtunut kummallisia asioita, kuten vaikkapa se, että muutaman viikon sisällä kaikki sormukset oikeasta kädestäni, kirjoituskädestäni, katosivat. Onko tämä jokin enne, viesti? Ensin otti ja katosi se musta sarviluusta tehty tähtimäinen iso sormus, sitten leveä hopeinen voimasormukseni, joka on ollut peukalossani 10 vuotta jokaikinen päivä, ja josta minut voisi tunnistaa, jos minusta jäljelle ei jäisi mitään muuta kuin oikea käsi. Viimeisenä katosi ohut nivelsormus etusormestani. Se oli muotoutunut ihan minun romuluisuuteni malliseksi ja istui kuin tauti, vaikka paikka etusormen ylänivelessä kieltämättä vähän riskaabeli olikin. Nyt sekin on poissa. Ja minä kun en koskaan kadota mitään.

Sormusten lisäksi kadotin vuodenvaihteen. Yleensä olen tammikuussa tiukasti iskussa, koen kalenterivuoden vaihdoksen konkreettisesti tyhjänä tauluna, puhtaana pöytänä. Olen pullollani intoa. Me emme Meksikossa mitenkään erityisesti viettäneet joulua tai uutta vuotta, molemmat aattoillat olivat yhtä hämmentävän kiihkeitä näytelmiä kuin kaikki muutkin kolmeviikkoisen matkan illat. Siksikö olen vähän tuuliajolla ja seilaan vanhan ja uuden välimaastossa ilman uuden alun energiaa ja puhkua? En ole jättänyt hyvästejä hurjalle 2017 vuodelle enkä tehnyt mitään rituaaleja vastaanottaakseni vuoden 2018. Lillun.

Kirjoittamisen suhteen aiheista tai asiasta ei ole puutetta. Olen vain hölmöyksissäni itse itselleni luonut jotkut säännöt, jonka mukaan minun tulisi artikkeleineni edetä, vaikka samaan aikaan kuulen päässäni teidän äänenne: kirjoita ihan mistä vain, kunhan kirjoitat. Kuten Kreikassakin, puhun teille kyllä päivittäin. Sitten asiani onkin jo sanottu, ohi, ja unohdan, ettei sitä kukaan koskaan kuullutkaan. (Instagram syö minua myös. Tuntuu, että olen kuvittanut jo kaiken, silloin kun kohdalla oltiin, ja mennyt on mennyttä.) Sisälläni on kuitenkin purkamaton sykkyrä, joka pyrkii supistusten saattelemana valahtamaan sormenpäistäni kuin paksu villalanka puikoille. Joku kuvio haluaa tulla esiin.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa Meksikosta. Vaikea puhuakin. Kun tutut pysäyttävät kadulla ja kysyvät miten Meksikon matka meni, aloitan pitkän ja hämmentävän monologin, sen sijaan että sanoisin hyvin, joka olisi totta sekin. (Ja kuulijalle varmasti ihan riittävä informaatio. Harvoinpa kukaan oikeasti jaksaa kuulla muiden matkoista. Matkoista, koirista, vauvoista.)

Sen sijaan siis, että heittäisin huolettomasti ilmoille sanan hyvin, joka olisi totta sekin, alan harhailla kohti vastausta sanomalla, että itse asiassa koen, etten voi sanoa Meksikosta juuri yhtään mitään. Olen nähnyt vain murto-osan tuosta valtavasta ja monitahoisesta maasta, joka jakautuu neljään aikavyöhykkeeseen, hyvin erilaisiin ilmastovyöhykkeisiin aavikoista tropiikkiin ja moneen kymmeneen, ellei sataan kansaan ja kieleen. Ihan kuin kysyisi, mitä pidän Euroopasta. Niin, sehän riippuu puhutaanko vaikkapa Rovaniemestä tai Marseillesta. Sen sijaan voin sanoa kalpean ja erittäin yleisluontoisen mielipiteeni Meksikon pääkaupungista Ciudad de Méxicosta ja jonkunlaisen oman hataran arvioni Oaxacan osavaltion pääkapungista Oaxaca de Juarezista. Voin kuvailla miltä näyttää kun ylittää kaktusten täplittämät vuoret tuhatta ja sataa kiitävällä minibussilla, ja miltä kuulostaa kun kuskimme Leo laulaa cowboy-hatussaan meksikolaishittejä. Aika hyvin voin sentään sanoa tuntevani San Agustin Etlan kylän, koska siellä oli oikeastaan vain yksi katu ja kadun varrella kaikki, joka oli aika vähän.

Oliko mahtava reissu?, kysyvät, ja siihenkään en osaa vastata. Mahtava? Sitäkin. Minulla ei ole sanaa kuvaamaan matkaa. Sanonkin joka kerta jotain erilaista. Elämys, mielenkiintoinen, erikoinen, once in a lifetime -juttu. Huomaan kuitenkin aina sanovani ja rankka. Miksi ihmeessä, kun kaikki meni kuitenkin niin hirveän hyvin? Olin aivan loppu kun pääsimme kotiin, eikä se johtunut vain matkan fyysisestä rasituksesta.

Meksiko, se vähä mitä siitä näimme, tuntui valtavalta mysteeriltä, jonka avaamiseen aika ei lähimainkaan riittänyt. Olin koko ajan kuin salaisuuden portilla rynkyttämässä, mutten päässyt sisään. Ihan kuin vaivainen kapasiteettini ei riittäisi tajuamaan Meksikoa.

Minulla oli matkalla jatkuvasti olo, että ihmisillä oli paksut, pitkät juuret syvälle maan alle, ja me olimme kuin hologrammeja heidän rinnallaan, ohuita ja ääriviivattomia, lyhyen historiamme vain vaivoin värittämiä heinänkorsia. Joka ikinen kerjäläinen Oaxacan varjoisilla kaduilla oli enemmän kuningatar kuin minä, me, koskaan. Pikkuriikkiset, tummakulmaiset intiaanit olivat jättiläisiä, joita katsoin ehkä varreltani alaspäin, mutta henkisesti ylöspäin, niskat kenossa, ja tätä ristiriitaista lausetta en osaa selittää.

(Meidän elintasomme myös erosi niin paljon monen kohtaamamme meksikolaisen elintasosta, että olisi teennäistä väittää, että olisimme voineet senkään takia kohdata ihan samalta viivalta, vaikka kuinka yritimme. Varsinkin Meksikon alkuperäiskansojen jälkeläisten olosuhteet ovat usein lähinnä kehitysmaatasoa, heidän ihmisoikeutensa hävyttömän huonot, ja heiltä on viety suurinpiirtein kaikki mihin heillä olisi oikeus, kuten maat ja mannut. Upeat kulttuurit on typistetty matkamuistokojujen äärettömiin tavararöykkiöihin, jotka ovat enää kalpeita kopioita alkuperäisistä taidonnäytteistä. Näitä asioita on vaikea ohittaa, jos yhtään pitää silmiään ja korviaan auki.)

Tapitin vastikään yötä myöten Areenasta dokumentin kaksituhatta vuotta sitten kukoistaneesta Teotihuacanin kaupungista, sen synnystä ja sen tuhosta. Se auttoi ehkä ymmärtämään omaa hämmennystäni paremmin. Sellainen historia, ei se voi olla vaikuttamatta kaikkeen vielä tänäkin päivänä. Pääkaupunki Méxicon keskustassa on yhtäkkiä valtava Zocalon aukio avoinna kuin leikkaushaava ja esiin paljastuu asteekkitemppelin rauniot. Iho sävähtää kylmille väreille, pyörryttää. Asteekit uskoivat paikan olevan universumin keskipiste, minulla ei ole mitään syytä epäillä asiaa.

Saapuessamme lievästi sanottuna pökerryksissä Meksikoon, oli vastassa lentokentällä Edgar, jonka kanssa juttelimme ensimmäisellä taksimatkalla niitä näitä. Itsestäänselvyyksien jälkeen hänen perheestään, erosta, etääntyvistä suhteesta lapsiin. Edgar lähetti eilen lauantaina viestin, perhosen kuvan, ja toivotti siunausta ja kaikkea hyvää koko perheelle. Kyseli kuulumisia. Olin ihmeissäni ja iloisesti yllättynyt, vastasin sujauttamalla 10 000 kilomterin päähän kuvan jäätyneistä laiturinportaista, hileisestä merestä ja lumen peittämistä kallioista ja sanoin, että meillä on kaikki hyvin. Ajattelin itsekseni, että matka olikin siis kuitenkin totta, koska siellä jossain on ihmisiä, jotka yhä ajattelevat meitä.

Vaikka kaikesta muusta olen epävarma ja vähän pihalla, tämän tiedän: parasta aina ja kaikkialla ovat kohtaamiset. Ne välähdykset, kun ollaan hetki yhtä, saman auringon alla…

(Noin. Tästä tuli näköjään tämmöinen sekava ja pateettinen purskahdus, mutta olkoot. Kutsutaan tätä vaikka sen sykkyrän purkamiseksi. Jospa pääsisimme jo eteenpäin? Melkein emme päässeet, sillä juuri kun olin julkaisemassa tätä juttua, wordpress heitti minut pihalle. En päässyt takaisin millään, en tiennyt mitä oli jäänyt jäljelle, jos mitään. Kaikkea sitä… miksi joku kumma voima yrittää estää minua kirjoittamasta?)

Olen ajatellut lukion espanjanopettajaani paljon. Hänen nimensä oli Irmeli Varmavuori ja hänellä oli muistaakseni vihreäksi lakatut varpaankynnet eikä hän vaihtanut sandaaleitaan talvikenkiin ennen kuin oli aivan, aivan pakko. En tiedä miten saisin häneen yhteyden, jotta voisin kertoa, että Meksikossa avasin suuni ja sieltä alkoi tulla sanoja, joita en edes tiennyt osaavani. Sellainen on hyvä opettaja, hän istuttaa sinuun kokonaisen kielen lähteen, joka pulputtaa vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Jos joku tuntee Irmeli Varmavuoren, hän välittäköön kiitokseni. Ilman kieltä emme olisi saaneet irti sitäkään vähää suuresta arvoituksesta nimeltä Meksiko.

Lue lisää: Mikä tuhosi asteekit? (HS)

27 Comments

  1. Riikka says

    On selvästi ollut monella tapaa vaikuttava matka!

  2. Nimetön says

    Vau kirjoituksellesi. Jäätyneet portaat 10 000 kilometrin päähän- kohdassa ja kohtaamisista silmä kostu.

  3. Kaisa says

    Huh, varmasti mieleenpainuva matka! Minulta menisi varmasti ainakin vuosi sulatella. Kiitos lisää matkakertomuksia ?

    • Anna says

      Minusta tuntuu, että minullakin menee, vähintään vuosi. Mieleenpainuva on hyvä sana!

  4. annu says

    Me olimme kuin hologrammeja heidän rinnallaan.
    Hologrammi on ( ollessaan pieni osa jostakin ) myös täysin tarkka kopio kokonaisuudesta. Eli jokainen osa on itsessään yhtäkuin kokonaisuus. Juuri siksi sanat eivät riitä. Juuri siksi haluaisit jakaa koko sen tunteen, vaikutuksen. Tavallaan olet mahdottoman edessä, etkä kuitenkaan ole. Sillä hetkellä kun tunnistat paradoksin olet selättänyt sen.
    Rakas Anna. Tee tilit selväksi hurjan vuoden 2017 kanssa ja ala käyttämään voimaasi.
    annu

    • Anna says

      Oh, mahtava viesti, meni aivot solmuun ja käsivarret kylmänväreille!

  5. Nikadora says

    Henkisesti riisuttu?
    Hiljentynyt suuren kokemuksen jälkeen?
    Nöyrempi?
    VOIN vain kuvitella.
    Tunnistan tuon sulattelutarpeen, sen jälkeisen ihmettelyn, pienen itsensä hukkaamisen hetken ja ylösnousun ajallaan…
    Muuttuneena, mutta selväpäisempänä ?

    • Anna says

      Jep, olen jossain tiloissa, ja olen aivan varma, että yhtä lailla sekoaisin tosiaan Japanissa!

  6. Anne says

    Ai jeesus, en tajunnut että blogit voivat olla tällaisia! Stellan blogista linkkasin itseni tänne. Ei ollutkaan mitään ”miksi kannattaa käyttää kasvovettä” -hommaa – vaikka kasvovesikin voi olla tärkeä asia. Tätä olen etsinyt. Kiitos, Anna, kiitos Stella ja kiitos Mexico! Tänne täytyy palata.

    • Anna says

      Hei tulin tosi iloiseksi tästä kommentista, kiitos! Muistakin palata!

  7. Mmmmm says

    Anne, damn, varastit mun replat!

    Kyllä, olen kokenut ”Japanit” ja nyt haluan kokea ”Meksikot”! Ja mahtava, että löytyi tämmöinenkin blogiulottuvuus – pitkään kaipaamani. Yksi uusi vakkarilukija ilmoittautuu.

    • Anna says

      Ah, ihanaa, olen tosi otettu! Kiitos kun luit, ja luet toivottavasti jatkossakin. (Vaikka mulla onkin nyt pieni kirjoituksellinen jäätyminen päällä, mutta kyllä mä kohta taas pulppuan.)

  8. minna says

    Lillun.
    purkamaton sykkyrä

    Kaunis Kiitos Anna, nuo sanat pysäyttivät❤️
    Stellan blogista tänne löysin

    • Anna says

      Tämä vuosi ei oikein ota käynnistyäkseen, ja minulla kun oli (taas) niin suuria odotuksia…
      Kiitos kun tulit käymään, toivottavasti jäät!

  9. Nimetön says

    Olinpa minäkin CdMx:ssä samoihin aikoihin tammi-helmikuussa.

    • Anna says

      Hauskaa! Mitä pidit? Olitko ensimmäistä kertaa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.