10 Comments

  1. Auts! Mutt tärkeä kirja. Samaa aihetta liippaa Selja Ahavan hieno Eksyneen muistikirja. Ja tietysti jo "klassikko" Lisa Genovan Edelleen Alice.

    • Edelleen Alicen olenkin lukenut. Kiitos tuosta Eksyneen muistikirjasta, sitä en tuntenut! Pistin samantien kirjastoon varauksen. Jensenin kirja on todella tärkeä opus, minusta ei vain muistisairauksien osalta, vaan kaikille, jotka jo nyt tai tulevaisuudessa hoitavat omia vanhempiaan.

  2. Herra Kameralle virtuaalihalaus ja voimia, sinullekin, et ole vähäpätöinen sivuhenkilö. Me olemme tuon matkan jo kulkeneet mieheni äidin kanssa. Valitettavasti en saanut ikinä tuntea anoppiani, silloin kun hän vielä muisti.

  3. Anonyymi says

    Me saimme äidin kanssa kokea että Alzheimer muutti isässä niin paljon muutakin kuin muistia. Tietysti moninaisilla lääkkeilla oli osuutensa. Sairaudessa on niitä monia vaiheita eikä kenenkään kohdalla voi ennustaa miten nopeasti siirrytään seuraavaan. Varmaa on vain ettei parane. Isä kuoli heinäkuussa. Hänen kohdallaan sairaus eteni todella nopeasti etenkin loppuvaiheessa. Sitä ihmetteli hoitohenkilökuntakin. Olemme äidin kanssa puhuneet että se saattoi olla onni siinä kamalassa tilanteessa. Uskon että ymmärrät miksi sanon näin. Tietysti olisin pitänyt isäni ikuisesti, mutta hän kärsi niin monin tavoin että oli helpotus kun hän pääsi pois lepäämään.
    Piilomajan Kati

    • Tässä sairaudessa on kiduttavaa se odottaminen. Ja kuten sanoit, se etenee erilailla ei ihmisillä. Onneksi Herra Kameran äiti voi vielä hyvin, juttelee, he kuuntelevat paljon musiikkia kahdestaan. Tulevaisuudesta ei tiedä. Osanottomme sinulle isän menetyksestä!

  4. Ihana kuva! Voimia teille. Hyvä, että käytte, tunnisti hän tai ei. Uskon, että tunnistamista voi tapahtua monella tavalla, vaikka ulospäin ei tulisi mitään merkkejä. Läheisyys on kuitenkin tärkeää, saattaa auttaa kipuihin tai muuhun huonoon oloon. (Äitini aivoinfarktin saanut sisko "tunnistaa" laulujen kautta.)

    Täälläkin Alzheimerin omainen. Isäni sairastui varhaisen aikuisuuden Alzheimeriin, poti ehkä viitisentoista vuotta ja kuoli 60-vuotiaana. Kammottava sairaus, myös omaisille, kun ensimmäiset vuodet ovat usein pelkkää epätietoisuutta, vääriä diagnooseja tai moninaisten kummallisten oireiden (ja käytöksen) piilottelua. Meillä isän sairastuminen sekoitti kyllä koko perheen elämän loppuiäksi, valitettavasti.

    Meillä oli sikäli onnellista, että isä tunnisti perheenjäseneet loppuun asti (viimeiset päivät oli tajuton), kaikkea muuta putoili pois. Hampaatkin, joista isä oli ollut aina tosi tarkka. Ihan samaa mieltä kuin Kati yllä, että se muistipuoli minustakin tuntui vähemmän merkitykselliseltä, oli niin paljon muutakin, sekä fyysistä että psyykkistä, kokonaisvaltainen karmeus. Omaisena mietin usein, miten ihmisarvotonta elämää isä joutui elämään tuon ajan ja luulin, että hänellä on itsetuhoisia ajatuksia jne. Isä kuitenkin koki toisin, oli lopulta niin sinut asian kanssa kuin tuossa tilanteessa voi olla. Lääkitykselläkin oli varmasti asian kanssa tekemistä. Kuitekin tuona aikana opin isästä sellaisia, mitä tuskin olisin muuten oppinut. Ja kasvoin vauhdilla aikuiseksi. Ja aloin kuin sormien napsahduksesta ymmärtää modernia runoa (kuulostaa hullulta!), jonka sisään en millään ollut aiemmin päässyt ja sain gradun aiheen. Sellaista sisäistä kasvua, mikä oli ihan uskomatonta. Ja oli hupaisiakin hetkiä. Alzheimer-omaisille taitaa kehittyä ihan omanlaisensa huumorintaju, ja se olikin tarpeen. Nauroimme aina, kun siihen oli mahdollisuus. Myös isän kustannuksella, hyväntahtoisesti. Muille sitä tuskin olisi sallinut ja turhanaikaisten dementia-letkautusten heittäjät olisin mieluusti sitonut (yhä sitoisin) sänkyyn vaippoihin, vaikka eiväthän kaikki ihmiset voi tietää (onneksi). Nyt tuntuu Alzheimeria olevan monenkin ystävän vanhemmalla tai appivanhemmalla. Jotenkin itselleni helpompi hyväksyä tuo vanhuusiän versio, vaikkei sitäkään kenellekään toivo.

    Jos haluaa lisää luettavaa aiheesta, mainitsen myös Anneli Kannon Pala palalta poi. Kertomuksia Alzheimerin taudista. En ole itse lukenut, tuo omakohtainen kokemus riittää tältä erää (silloin ei aiheesta juurikaan ollut kirjallisuutta). Uutta tutkimustietoa onneksi tulee jatkuvasti, esimerkiksi ravinnon merkityksestä ja elimistöä vaivaavasta kroonisesta tulehduksesta seltyksenä osalla tapauksista. Jospa tuohon jotakin keksittäisiin avuksi heille, joilla ei ole kyse perinnöllisestä versiosta.

    Anteeksi pitkä paasaus, aihe on niin läheinen.

    • Kiitos tästä Katja. Tosi kiva, että jaksoit kirjoittaa ja kertoa. Herra Kameran äiti tunnistaa myös edelleen poikansa, se on hienoa. Mekin kiinnitämme nyt huomiota noihin artikkeleihin ja tutkimuksiin mm. ruokavalion vaikutuksesta taudin puhkeamiseen/ etenemiseen. Ihmeellinen sairaus, johon luulisi jotain apua jossain vaiheessa keksittävän. Senkin luin ja omaksuin, että samppanja parantaa muistia, omaisten mustasta huumorista puheenollen 🙂

  5. Anonyymi says

    Voimia teille! Jaksamisia ja yhteisiä kauniita hetkiä teille toivon–jokainen päivä on arvokas!

    Nikadora

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.