comments 39

Kreikkalainen jumalatar

Tuosta kuvasta: ajatella että oli ihan hilkulla, että olisin missannut koko elämyksen.

Olimme Helsingissä maanantaista tiistaihin, yösijaksi valitsimme Jätkäsaaren topakan tornihotellin Clarionin. Hotellista lisää myöhemmin, nyt mun täytyy pohtia yhtä toista juttua.

Kotona pakatessa heitin uimapuvun viikonloppulaukkuun, koska ajan hermolla hiihtelevänä trendsetterinä tietysti tiesin jo hotellin katolla sijaitsevasta uima-altaasta. Mutta olin ihan satavarma, ettei uikkarille olisi käyttöä, minähän en ihan hevillä hillu vähissä vaatteissa yleisillä paikoilla.

Koska paksu.

Päästyämme perille menimme ensimmäiseksi katsastamaan hotellin 16. kerroksen maisemabaarin. Voi rakas Helsinki, miten kauniilta kaikki näyttikään sieltä ylhäältä, nosturit ja vanhat proomutkin! Tilasin Eira Beauty -nimisen cocktailin lapsuuden kotikulmien kunniaksi. Samalla kun siemailin mansikoilla koristeltua drinkkiäni mustalla pillillä, vilkuilin sivusilmällä kerroksen toisessa päässä sijaitsevaa allasta, joka työntyy ulos seinästä hurjan korkealla. Altaan seinästä kurkistavan päädyn pohja oli lasia, vesi välkkyi vihreänä.

Yhtäkkiä mua rupesi suututtamaan oma asenteeni. Sain jonkun herätyksen, pilli kirposi huuliltani.

Nyt helvetti mä en halua enää pienentää mun elämää koko ajan ja jättää tekemättä kaikkea kivaa sen takia että mä oon niin rajoittunut!!!

Purskahdin Parkkosen kauhuksi pitkään saarnaan, joka sisälsi yhteiskunnallista pohdintaa kauneusihanteista ja omista traumoistani. Sitten me menimme syömään ja kun me palasimme hotellille, liu’uimme suihkun kautta altaaseen ihan fiiliksissä. Uin pitkin vedoin höyryävän altaan päätyyn ja kurkistin kaiteen yli. Kylmä, öinen Helsinki vilkutti valojaan allamme. Ihanaa!

Seuraavana aamuna tein jotain vielä radikaalimpaa: menin uimaan sinne altaaseen ILMAN MEIKKIÄ. #extremesports

Jatkoin teeman pohtimista Parkkosen iloksi myös koko seuraavan päivän. Tajusin, että mietin vähintään puolet valveillaoloajastani sitä miltä näytän. Milloin kasvoja, milloin hiuksia, milloin kroppaa. Se on aikamoista ajanhukkaa…

Suurin osa ulkonäköpaineistani on aivan turhanpäiväistä höpinää, mutta osaan vatvomisesta on syynsä. Olen kärsinyt ihon punoituksesta aina, mutta tajunnut ja tehnyt asialle jotain vasta parin vuoden ajan. Nyt vasta tiedostan kuinka paljon se on vaikuttanut elämääni. Olen vältellyt esilläoloa ja taatusti rajannut mahdollisuuksia pois välttääkseni kiusallisia tilanteita. Monet sosiaaliset tilanteet ahdistavat edelleen etukäteen ja vaikka olisin esimerkiksi hyvä puhuja, en halua asettua katseiden kohteeksi. Ajattelen usein, että ymmärtävätkö ihmiset, jolla kyseistä vaivaa ei ole, kuinka HELPPOA heidän elämänsä on. Niin raskaalta se helottaminen tuntuu. Ei se pelkkä punastuminen, mutta sen mukanaan tuoma kuumotus ja tukala olo. Olen saanut apua eri kosmetiikkamerkkien anti-rouge tuotteista, mutta kokonaan kurissa ilmiö ei ole. Läikähdän ruususeksi jännityksen ja ujostelun lisäksi ihan vain silkasta innostuksesta, adrenaliinista. Siis tosi usein.

Takaisin alkuviikkoon ja Helsinkiin. Olimme siis aamu-uineet kello kuuden jälkeen ja ihan fiiliksissä omasta reippaudestamme. En kylpenyt vain altaassa, kylvin valossa ja ilossa.  Tarkoitus oli seuraavaksi lähteä Jonnan ja Kristan kirjanjulkkareihin. Mutta: olin valvonut koko yön. (Tässä vasta todellinen kriisinaihe: en enää pysty nukkumaan hotelleissa – minä, joka rrrakastan hotelleja – tai muissa ilmastoiduissa tiloissa. Vanhan, vuotavan kivitalon asukkaana vain suora ja raikas ristiveto ja pieni sisätilapakkanen tuudittaa minut uneen!) Valkoviinin lisäksi olimme juoneet pullollisen soijaa edellisen illan japanilaisherkkujen yhteydessä. Tai jos nyt emme ihan juoneet, niin dippailleet sisuksiimme. Jokainen tietää, mitkä silmäpussit siitä lystistä saa.

Väsyneenä, umpisuolattuna ja valmiiksi punastumisesta hermoilevana (joka on tietysti suorin tie takuuvarmaan liekehtimiseen) olin painokkaasti sitä mieltä, etten voi mennä kirjanjulkkareihin enkä muihin sille päivälle suunniteltuihin rientoihin.

Koska ruma.

Ja tukkakin oli huonosti.

Järjellä tiedän, että ihmiset kiinnittävät muiden ulkonäköön tuskin pennin vertaa huomiota. Ne, jotka pitävät sinusta, eivät lakkaa pitämästä silmäpussisyistä, ja ne, jota eivät edes tunne, heitä tuskin jaksaa kiinnostaa jonkun ventovieraan naama. Sama tietysti uimapukusillaan olossa: ketä kiinnostaa.

Ja menimmehän me sitten sinne julkkareihin tietenkin, ja olimme, ja nautimme. Tiedostan olleeni ehkä vähän välttelevä ja seiniä pitkin hiipivä, mutta sentään olin siellä.

Kreikka oli kropparintamalla muuten valtava oivallus: siellä rantaelämästä nauttivat pienissä bikineissä kaiken ikäiset ja kokoiset naiset. Valtavat takapuolet pyöräytettiin uljaasti rantatuolille, ja he kaikki näyttivät jumalattarilta. Ja sitä sanoi rakas, viisas oppaani Ullakin kun marisin jotain uimapuvun verhoamasta beach bodystani.

Sinullahan on kreikkalaisen jumalattaren kroppa, hehän olivat kurvikkaita.

Miehistä minua ei kiinnosta miellyttää kuin sitä yhtä ainoaa, ja hänen suurin ongelmansa minun suhteeni ei takuulla ole suuri takapuoleni, vaan suuri suuni. Muistatko kun kysyin postauksessa 20 asiaa Parkkoselta miksi hän minua nykyään kutsuukaan? Hän kuulemma kutsuu minua kansainvälisen luokan kaunottareksi. Ja niin hän todella joskus tekeekin, josta olen toki kiitollinen, vaikken uskokaan sanaakaan. (Sitä paitsi hänen näkönsä on huonontunut.) No eilen illalla hän kyllä sanoi hei pööpi, joka oli minusta selkeästi huonompi vaihtoehto.

Ajattelen kuinka paljon kuvia olen karsinut blogista vuosien varrella sen takia pois, että näytän omasta mielestäni kuvissa tyhmältä, lihavalta tai vanhalta. Ihan oikeastiko luulen, että häilyn mielessänne parimetrisenä, parikymppisenä kirahvinkaltaisena olentona, ja että hellimänne mielikuvat murentuisivat kuin macaron-leivos lentolaukussa, jos näkisitte minut? Ja eikö sentään ole parempi olla se mikä on, sillä jonkin illuusion esittäminen ja sitten kasvokkain kohtaaminen on totta vieköön helpompaa jos ajatus minusta ja se ihan oikea minä ovat jotakuinkin yhtä?

Mitä minä oikein pelkään paljastaa?

Mitä yritän siis sanoa on se, että minua on alkanut uuvuttaa tämä itseni jatkuva tarkkailu. Haluan olla se nainen, joka kääräisee aamulla hiukset nutturalle, ujuttautuu kaftaaniinsa ja astelee niine hyvinensä leveän hymyn ja kahvikupin kanssa rannalle ilman jumalatonta panikointia peilin edessä. Minähän OLEN kohta 45, minä OLEN synnyttänyt, syönyt ja stressannut, missä OLEN valinnut lukemisen useammin kuin lenkkeilyn. Punastun joskus korvanlehtiä myöten, itken herkästi, kulmakarvani ovat säälittävät. Haluaisin joskus olla vahvempi ja vähemmän jumissa, mutta muuten minusta on ihan kivaa olla minä. Minä olen minä, tämä kaikki on minua.

Huomaan, että tästä tuli sekava ja poukkoileva kirjoitus. Minulla olisi aiheesta niin paljon sanottavaa, mutta ajatukset vasta pikkuhiljaa saavat muotoa omassakaan päässä. Oivaltaminen on edelleen puolitiessä, asioita on vaikea pukea sanoiksi. Mutta annan nyt olla, en hinkkaa. Uskon, että joku siellä jossain tietää ihan tarkalleen mitä tarkoitan. Tämä on sinulle, meille kaikille.

Sinä olet kreikkalainen jumalatar.

Lue lisää: mikä olikaan “happy paino”?

Punastumisesta ja siihen auttavista tuotteista olen kirjoittanut ainakin täällä, täällä ja täällä.

 

 

39 Comments

  1. Sari V says

    Niin samaistun tuohon. Itse itseäni rajoitan (koska ruma) ja olen pahin kriitikkoni (koska paksu). Ihana kirjoitus. ❤️

    • Anna says

      Älä rajoita ystävä hyvä, ala elää ❤️ Muista: olet kreikkalainen jumalatar.

  2. Tarja says

    no sinähän kietaiset sen nutturan, pujahdat kaftaaniin ja olet kaunis. Minä vieroitin itseni ripsiväripakosta viime talvena, kun itkin enemmän kuin tavallista. Mutta tukasta otan vieläkin pulttia….tarvii varmaan kasvattaa, että saan sen nutturalle?

    • Anna says

      Voi Tarja, voisinpa pyyhkiä kaikki kyyneleesi… Kiitos kauniista sanoista.

  3. Belgian Lempi says

    Mullakin on tuo lehahtamisvaiva! Se on kyllä välillä tosi rasittava, vaikken voikaan sanoa, että se olisi mun elämääni pahemmin rajoittanut. Tuntuu tosi tukalalta vaan välillä ja joissain tilanteissa myönnetään nostaa hermostumiskierroksia, koska sen varsinaisen asian lisäksi nousee ajatus, aargh nyt kaikki ajattelee, että olen superhemona, vaikken mä nyt niiiin hermona olekaan. Ja kuten sanoit, tälläiset hermoilut ei sitten varsinaisesti sitä punoitusta ainakaan laske.

    Hyvä sä, että menit uimaan! Mä en kyllä varmaan ois uskaltanut, jos siellä on LASIA joku altaan pohja! Kauhistus ja hirvitys!!

    Mistään uimapukuvartaloista tai muusta sellaisesta en ole koskaan tullut stressanneeksi, koska mun henkinen energia menee uimatouhuissa siihen, että keskityn hengittämään rauhallisesti ja toistelemaan hiljaa mielessäni a) meressä tai järvessä uidessani – “mikään kala EI tule koskettamaan mitään ruumiinosaani eikä pohjaan aukea yllättävä musta aukko, joka imaisee eikä korret, levät tai muut sellaiset, jotka jalkojani hiveltävät ole riittävä syy rynnätä takaisin rannalle” b) altaissa – “mikään noista suuttimista tahi muista mitä lie aukoista ei yhtäkkiä muutu superimureiksi tahi yllättäviksi mustiksi aukoiksi”. Onneksi tykkään uimisesta ihan tosi paljon, koska muuten olis kyllä varmaan näillä neurooseilla jäänyt uimatta…

    Ja ihanaa, että kirjoitit tästä, koska niin monien elämää juuri mainitsemasi ajatukset rajoittavat ja kaikkia noita ulkonäköpaineita vastaan pitää todellakin taistella. Joskus mun tyttäret puhuu samoista tunnelmista ja se riipii sydämestä. Niin helvetin väärin, että tytöt ja naiset päätyy miettimään tuollaisia!

    • Anna says

      Toi on jännä fobia! Mä RAKASTAN vettä, mutta tosiaan hiukan rajoittaa uimatouhuja kun pitäisi aina saada oma, yksityinen, sopivan lämmin uima-allas käyttöön 😉 Mutta tämä muuttuu nyt, jos ei muuta niin TYTTÄRIEN TÄHDEN!

  4. Nimetön says

    Ihana kirjoitus, ihana kuva ja ihana Anna! Hyvä sinä.

  5. Essi says

    Voi että hei Anna! Mun silmissä sä oot just se nainen joka kääräisee aamulla hiukset nutturalle ja kietoutuu kaftaaniin, loihtii ihanan aamiaisen eilisillan jämistä ja valuvista munista ja sen nautittuaan loikkaa ulos upean boheemista kodistaan joko rannalle tai kirjakauppaan tai jollekin mahtavalle matkalle kaunis perhe kintereillään. Tältä näytät muiden silmissä joten huoli pois! ♡ kiitos muuten vinkistä, toi allas on koettava! 🙂

    • Anna says

      Maailman ihanin viesti, kiitos Essi. Mä tallennan tuon sydämeeni.

  6. Nimetön says

    Hyvä sinä. Täällä toinen, joka ei koskaan ole mielestään onnistunut kuvissa. Koska näyttää joko paksulta, vanhalta, äidiltään tai ilme on tyhmä. Tukkakin huonosti aika usein. Muuten ulkonäkökriiseilen vain ja ainoastaan painon vuoksi tai siksi, että kaapissa ei ole mitään järkevää päälle pantavaa. Naaman suhteen olen kai tajunnut joskus ajat sitten, että sen kanssa täytyy tämä elämä elää, joten ihan turha narista mistään.

    • Anna says

      Hei tää on jännä juttu, mulla on niin, että omassa päässäni näytän upealta, ja peilikuvaankin olen ihan tyytyväinen. Mutta valokuvat itsestäni… KUKA VANHA KLÖNTTI SE SIELLÄ! Mitä ihmettä siinä oikein tapahtuu… Olen painonikin suhteen ihan happy, mutta joo, vaateostoksilla ei naurata.

      • Belgian Lempi says

        Tähän on vielä pakko kommentoida. Valokuvauksellisuus tosiaan on ihan oma juttunsa. Tai kai siihenkin auttaa, jos opettelee sitä valokuvissa olemista, mutta toisten naama ja olemus vaan kerta kaikkiaan on edukseen just niissä valokuvissa ja toisten sitten taas ei niinkään.

        Ja sitten tietysti on se, että valokuvaa katsoo eri tavalla kuin peilikuvaa – omaansa varsinkin. Näin ulkopuolisena täytyy sanoa, että enpä ole koskaan täällä blogissa katsellut sun kuvaa ajatellen, “oh Lord, mikä vanha klöntti se siellä”. Aika säteilevältä olet mun silmääni kuvissakin näyttänyt. Ja sun äitis on taas kerran ihan oikeassa – ajattelen aina: Voi vitsi miten IHANA iho Annalla onkaan!

        Mutta voisin kyllä aavistella, että sä kuulut enempi siihen “luonnossa vieläkin häikäsevämpi” kategoriaan enempi kuin siihen, josta livenä tavattaessa pulpahtaa häviäväksi hetkeksi mieleen ajatus “siis oliko siinä profiilikuvassa joku toinen vai oliko sitä vaan niin taitavasti photoshopattu?” sakkiin.

        • Anna says

          Mä oisinkin kyllä alkanut kirkua jos sä oisit ajatellut mun kuvien kohdalla klönttiä! 😀 😀 😀
          Kiitos kun sanoit noin kivasti. Yritän tukeutua tiukan paikan tullen tuohon luonnossa vieläkin häikäisevämpi-juttuun <3

  7. Nimetön says

    Ja edellisen kirjoitti Paluumuutajatar, joka ei meinaa nyt osata kommentoida täällä uudessa blogissa, kun ei TAJUA, että mihin se nimi pitäisi laittaa. Ensi kerralla yritän muistaa keskittyä:). Nyt täytyy lähtä töihin.

  8. Ophélie says

    Kiitos kun tästä kirjoitit ❥

    Olen monesti miettinyt miten itseä tulisi katsoa kuin vieraan silmin. Koska eikö totta, että itse muita katsoessaan kiinnittää huomiota niihin hurmaavin asioihin toisissa, ennemminkin kuin ns. epäkohtiin? Eihän niitä toisessa näe! On kauniit piirteet, valloittava hymy, nauravat silmät, upeat hiukset, sirot korvat, pisamia, pitkät ripset, kauniit sääret, veikeä hymykuoppa tai kepeä askel.

    Että katsoisi itseään yhtä hyväksyvästi kuin ystäväänsä ja löytäisi ulkonäöstään tyytymättömyyden kohteiden sijaan kaiken sen ihailtavan, sen jonka muut kyllä huomaavat, mutta joka jää itseltä kritiikin alle.

    Tuntuu että uskallamme nykyään sentään myöntää ääneen älykkyytemme ja tiedollisen taitavuutemme, mutta ihan kuin ulkönäkökriittisyys rajoittaisi vielä jotenkin kokonaisvaltaista itsensä hyväksyntää.

    Ja niin kuin sanoit, onhan tässä jo eletty. Keho on ollut lastemme koti, ravinnon lähde, se on elänyt mukana tunteissamme. Pitänyt puoliamme. Sairastanut. Parantunut.

    Jälkiä jää, mutta sen kuuluisi virheettömyyden sijaan olla arvostuksen kohde, se todellinen kauneusmittari.

    Ehkä sitä voisi julistaa pienen jumalatar-vallankumouksen? Että toitottaisi kanssasisarille kreikkalaiset jumalattaret, kertoisi kaiken kauniin mitä näkee, aina kuin se nyt jotenkin korrektiuden nimissä on mahdollista?

    Kiitos, saitpa tosiaan pohtimaan aihetta!

    • Anna says

      NO JUST TOI!!!!! Mä en keksimällä keksi mitään vikaa yhdenkään tutun ulkonäössä, ei sellaisia katso! Päinvastoin! Olet viisas ja ihana. Ja kaunis.

  9. annu says

    Anna perhana!
    Mun henkilökohtainen mielipiteeni on seuraava.
    Nyt sä oikeasti, just tällä kirjoituksella, ihan oikeasti aloitit sun uuden blogin.
    Pistit taas itsesi likoon. ( Tää kielikuva muuten sopii tähän asiayhteyteen.)
    Kirjoitit itsestäsi mutta hämmensit jotain mikä koskettaa kaikkia naisia jollain tavalla. Ihana ihana ihana kirjoitus! Mä lähtisin just nyt uimahalliin jos se ei olis remontissa…

  10. Tant Karin says

    Ihanaa!
    Ihanaa omakohtaista vuodatusta piiiiiitkästä aikaa.Nyt on blogin nimi kohdillaan anna palaa Anna tai Anna palaa anna, kuinka vaan.

    Aikuiskouluttajana esillä ja äänessä, lehahtelen punaiseksi poskilta ja kaulalta.
    Milloin hermostuksissani, milloin innoissani.Meni kauan käsittää kuinka psykofyysinen olenkaan.Ja mitä sitten.Kuulijat eivät ole jumiutuneet ihon värin vaihteluun, kun asia on ollut kiinnostava ja mukaansa tempaava.

    Huomasin kirjoitustasi lukiessani, etten erityisemmin pidä kesästä.Se paljastaa.Paitsi Kreikassa.Kurvit kohdillaan, siellä.Mutta Esim.Bellevuella nuori perheenisä patsastelee hiekalla ja palattuaan perheensä peitolle ,raportoi lähidyynien muodokkaat naiset varsin äänekkäästi.Toisella kotimaisella tietenkin.Ivaten hylkeeksi ja rantautuneiksi valaiksi.Pienistringisellä puolisolla töröttää rintojen paikalla nortin natsat ja takamus on kaksi pikkuruista nyrkkiä.

    Naisseurueemme uhkein tekee samoin.Ja palattuaan luoksemme hänkin raportoi toisella kotimaisella lähidyyneissä makoilevien miesten etumusvarustuksen koot jne.Heitämme kaftaanimme hiekalle ja ryntäämme koko keho hytkyen mereen kahlaamaan.Pitääkö kurvikkaan kysyä lupa nauttia auringosta?Kuka meidät määrittelee?Voitko Stefan katsoa toiseen suuntaan?

    • Anna says

      Inhottava rantaleijona. Mutta muistetaan me, että emme sorru samaan vaikka ketuttaisikin!

  11. Nikadora says

    Mikä elämys!
    Tuonnepa ehkäpä jo tahtoisin, altaaseen rauhoittumaan, yläilmoihin tuulettumaan!
    Vaan oletko vasta viimeaikoina kadottanut hotelliunesi? Mysterious…

    Ja kaikista pienen ihmisen ulkonäköpaineista totean vain, että ollapa kivikaudella.
    Kaikki samoissa turkinrepaleissa, tukka rastoittuneena ja valmiina valloittamaan metsän antimia.
    LUONNOLLISENA.

    Vaan silti, tytärtemmekin vuoksi, ja miehiämme hämätäksemme, meidän on TODELLAKIN pidettävä päämme ja kroppamme ylpeästi pystyssä.
    Kaikissa olosuhteissa. ( Ainakin annettava se vaikutelma!)
    Vaikka pärstä punoittavana, tukka toiselle puolen tyynystä liimaantuneena.
    Silmätulehduksella, tai ilman.

    Ja mitä eräässä mukissa kerran lukikaan…
    MITÄ MIES TODELLA TARVITSEE?

    -Ole alasti
    -Tuo olutta

    ( Eri asia, toteutuuko =)

    • Anna says

      Kyllä mulla on ollut vaikeuksia hotelleissa jo jonkin aikaa, tai riippuu tietysti hotellista. En van ollut tajunnut tätä(kään) asiayhteyttä.Ystävän mies juuri kertoi, että hän aina varaa huoneen, josta saa ikkunan auki. Kuinka en ollut tuota tajunnut!

  12. says

    Jumaliste me tarvitaan yhä enenemmän naisia (toki myös miehiä), jotka alkaa oivaltaa just tätä, jotka uskaltaa olla, häpeämättä..Mutta rauhassa annettakoon itsellemme se aika, minkä tarvitsemme.

    Uskon myös ihan kybällä siihen, niin omalla kuin kaikkien muidenkin kohdalla, että se mikä tulee sisältä,säteitlee sieltä ulos, ON tärkeämpää, on itseasiassa se, mitä loppujen lopuksi tavoittelemme, mikä tekee ihmisestä kauniin ja karismaattisen. Tietämmehän, että jos tapaamme vaikka kuinka sievän yksilön, ei sillä ulkomuodolla ole juurikaan painoarvoa, jos se mitä on sisällä, mättää…

    Luen mielelläni, jos aihetta pohdit vielä joskus lisää.

    • Anna says

      Niin armollisuutta tämäkin vaatii, eivät asiat muutu napista painamalla, vaikka järjellä jotain jo tajuaisikin. Rauhassa, rauhassa. Sisintä kuunnellen. Luulen, että palaan aiheeseen vielä hiukan, omatkin ajatukset ovat kirkastuneet tämän ensimmäisen hätäisen ja vähän jännittyneen purkauksen jälkeen.

  13. Teija says

    Niin samaistuttavaa. Itse oon joutunut tai halunnut opetella tekemään asioita huolimatta ulkonäöstä ja pitänyt aika pitkälle suuni kiinni siitä kuinka huono itsetunto mulla on. En halua siirtää näitä ongelmia mun ihanalle tyttärelle. Mutta kyllä tätä tulee tosi paljon mietittyä. Kiitos tästä kirjoituksesta 🙂

    • Anna says

      Mua ihmetyttää omalla kohdallani se, että monen asian suhteen mulla on tosi hyvä itsetunto, mutta tässä joku sokea piste. Olet niin oikeassa, että lapsille näitä traumoja ei kannattaisi siirtää. Kiitos kun luit.

  14. Leenamari says

    Mä tiedän, mä olen jo 45. Mutta alkaa jo helpottaa, ehkä ikä tekee tehtävänsä kun tajuaa ettei todellakaan voi enää edes yrittää olevansa 25, ei edes 35. Joten, olkaamme siis 45, rehellisesti.

    Vanhassa talossa asuvana allekirjoitan tuon hotelliongelman. Heräsimme pitkäperjantain aamuna koko perhe tukossa kuivasta hotellihuoneesta.

    • Anna says

      Mä en kestä jos mä menetän hotellielämän kokonaan, nyyh…

      Mutta tuohon ikäasiaa: olen saanut viestejä myös seitsemänkymppisiltä naisilta, jotka murehtivat samoja asioita. Voi meitä naisia! Ajattele mikä määrä menetettyjä rantapäiviä maailmanlaajuisesti…

  15. Nikadora says

    Nainen on nainen kaiken ikäisenä, rakkahin Anna 😉💄
    Kun täysi-ikäisyys on saavutettu, alkaa naiseus lähestyä pikku hiljaa, salakavalasti.
    Eiköhän me kaikki olla vähän epävarmoja ja pohdiskelevia…
    Toiset vain peittävät sen paremmin.
    Tosin, jos on sattunut syntymään äkkisuoraksi käytännön ihmiseksi, olen huomannut, että helpommalla pääsevät.
    Kun avautuu mietteistään kyseiselle ihmistyypille, saa vastaukseksi: “Älä mieti liikaa.”
    Aijaa, ÄLÄ MIETI LIIKAA! Silloin palaa päreet, vaikka hiljaisesti.
    Sama kuin, LOPETA ELÄMINEN!
    Ei hei, tunneihmiselle tuo on syvä loukkaus.

    Mutta yhden asian kuvittelen lopullisesti käsittäneeni.
    KAIKKEA EI VOI SAADA.
    Se rauhoitti minua kummasti.
    Tosin, olin tietysti ( kuten yleensä siihen asti ) tehnyt miltei kaikki virheet elämässä, jotta tämän uskoin.
    On nähtävä ja tehtävä, niin on viisaampi.

    • Anna says

      Joo, mullakin on tommosia järjen ääniä ystävinä, mutta kun ajatusmalli on itsellä AIVAN eri, eli sotkuinen lankakerä tai jotain, niin ei siinä järjen äänet auta!

      Ja toi on JUST SE JUTTU: kaikkea ei voi saada. Mä haluan elää herkutellen ja joutilaasti, silloin ei voi saada fitness beibin kroppaa. Ei vain voi. Helpottavaa.

  16. Heti alkuun disclaimeri, että nyt tulee yhtä harhaileva kommentti kuin lukukokemus. Luin tän postauksen, harhailin siihen sun paino-postaukseen, luin kommentit, surffailin Pekka Hiltusen kirjasta, aamupussailin tässä välissä, surffailin vauvapalstalla Sloggi Maxeista (luoja ties kuinka sinne päädyin), mietin säärikarvojani ja taannoista jumalaisen hyvännäköisellä lääkärillä käyntiä, funtsin kuinka eri näköiseltä yksi suosittu ja kuvissa tosi upee bloggaaja näyttikään livenä taannoin Amsterdamissa ja totesin, että Kauko Röyhkä todella taitaa rakastaa naisia.

    Mun kommenttini ydin on ehkä se, että kaikki ajattelee jotain nähdessään toisen ja se on aika herttisen yhdentekevää mitä ne miettii. Ja kaikki ei ajatellessaan siis ryhdy kauheasti analysoimaan, vaan saattaa pelkästään rekisteröidä “okei, ihminen edessä, älä ui päin”. Peruselämä ei juur hetkauta, vaikka joku olisikin hotellin uima-altaalla sitä mieltä toisesta, että hitsi mikä hylje (toivottavasti ei sano ajatuksiaan kuitenkaan ääneen). Ollaan vaan ylpeitä alleistamme ja kaksoisleuoista ja selluliiteista. Ja toki siitäkin jos niitä alleja, kaksoisleukoja ja selluliitteja ei ole.

    Pekka Hiltusesta sen verran, että suosittelen hänen kirjoittamaansa kirjaa nimeltä Iso. Se on aika pysäyttävä ja ajatuksia herättävä kirja. Kirja alkaa ja loppuu tähän: Olen toisineläjä. Elämä alkaa halusta, ja toisin eläminen haaveista.

    Ei mulla muuta tähän aamuun, lähden laittautumaan ettei tarvitse miettiä samaa kuin eilen. Toimistolla yksi tän puuman silmää miellyttävä nuori mies tuli vastaan ovella ja kysyi siinä “kaikki okei?” (juoksin puolelta päättyneestä paltsusta puolelta alkaneeseen paltsuun, kun ajatuksen voimalla en ihan vielä osaa siirtyä). Ja mikä oli mun eka ajatus: Damn, jätinkö aamulla meikkaamatta.

  17. Anna says

    Juuri noin mieli toimii, ajatuksia tulee ja menee, harhailee. Osa niistä liittyy itseen (suurin osa) ja jokunen muihin, mutta loputa kaikki vain virtaa, eikä ainakaan kannata jäädä murehtimaan ja arvailemaan toisen ihmisen ajatuksia kun omissakin on tarpeeksi. Hyvä viesti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.