comments 26

Kesää, jota odotin, ei ole olemassakaan

No tulihan se, sade, kun oikein potkii.

Jos ihminen (suomalainen) erehtyy sanomaan että koko ajan paistaa, voi olla varma ettei paista kauaa. Toisaalta, siitä tietää, että kesä on jo ollut hyvä, kun kukkien ja kaikkien mielestä on vain ihanaa kun vihdoin viskoo vettä.

Hanko on kaunis sateen läpi. Meri on lämmennyt, lapset kieppuvat vesikarusellissa vaikka sumukin on pelkkiä pulleita pisaroita. Lummelampi on villiintynyt, suorastaan vauhkoontunut kukkimaan. Ei tuule.

Viikolla sen sijaan tuuli, paistoi ja tuuli. Koko ajan oli suolan maku suussa, viimasta kirvelevät huulet ja hiekanjyviä nutturassa. Polkupyörällä sai painua etukumaraan ja runnoa vempelettä etenemään reidet pinkeinä. Sade oli ensin lempeä ja tuntui helpottavalta. Eilen keli kääntyi myrskyn puolelle, repiväksi ja riistäväksi. Terassin pinta on puista piiskatuista syreeninkukkasista pilkullinen.

Sateella on aikaa ajatella. Vähän liikaakin. Sitä, mistä kirjoitin vuoden alussa ja kaikkea muutakin. Vanhoja juttuja, uudessa valossa. Uusia juttuja, vanhoja vältellen.

Teen vielä ensi viikon töitä ja sitten aloitan kesäloman. Ei se (kesä, loma) nyt sitten kuitenkaan näytä seikkailulta, se näyttää aika paljon samalta kuin ennenkin. Graah. Rimpuilulta. Liikaa keittiövuoroja, liian vähän omaa aikaa. Jatkuvaa taistelua sen välillä, etten jaksaisi aina olla sanomassa, mutta jos en sano, mitään ei tapahdu. (Tai tapahtuu, kaaos.)

Mitään seikkailua ei ole eikä tule, jos minä itse en sitä asiaa edistä. Jos en kulje etujoukoissa karttaa hulmuttaen. Joskus toivoisin niin hartaasti, että joku muu ottaisi ohjat. Haluaisin olla vietävänä kuin kellohelmainen neiti tuomenkukkien alla tanssilavalla, edes hetken. On uuvuttavaa olla koko valtavan elämän matkanjohtaja.

Mietin, että pitäisikö vain viimein hyväksyä tietyt asiat vai saako kapinoida? Kannattaako?
Vuosikelloni tikittää kahden suuren kriisin tahtiin: kesä ja joulu, joita kumpaakaan en osaa. Molempia yhdistää suunnitelmallisuuden paine, pakollinen riemukkuus, halu paeta, sekä kirjoituslukko. Ja siivoaminen, jota vihaan.

Tiedetään, tiedetään, pohdin aina näitä samoja. Blaah blaah blaah… Vaan minkäs teet, en ole löytänyt ratkaisua vielä.

Samaan aikaan on niin jakomielisen kutkuttavaa, kun en voi kerta kaikkiaan tietää mitä kesä tuo tullessaan. Olemmehan vasta juhannuksen kynnyksellä. Alussa, kesän aatossa. Kaikki mitä tuleman pitää vain tulee, ja tulee, ja tulee. Tuuli tuo, aalto kiikuttaa.

Ja sitä paitsi tämäkin viikonloppu oli huikea. (Katso nyt Angsti-Anna, siitäs sait.) Aiheesta lisää pian.

Instagramia seuraavat ovatkin jo vähän kärryillä. 
Otsikko on yhdestä vanhasta kommentista.

26 Comments

  1. Anonyymi says

    Onko se tämä ikä vai mikä (40plus) mutta aivan samat aatokset täälläkin. Kauan odotettu kesä ja se kutkutus, että mitä vain voisi tapahtua ja kaikki vain valuu käsistä huolehtiessa muista ja muiden kesästä.Kun olisi sitä omaa aikaa,ajatella ja antaa tapahtua. Pitäisi kai vain osata ottaa se oma aika, hellittää. Ehkä kaikki sujuisikin ihan hyvin, ja kuin huomaamatta olisikin omaa aikaa..
    Kaisi

    • Juuri tuo, että kaikki valuu sormien lomasta, tai ainakin tunne siitä. Hellittäminen, sitä yritän opetella niin että sattuu. Tavoitetta kerrakseen. Kiva kun jätit viestin!

  2. Anonyymi says

    Niin se vain on Kirjatoukka, ettei seikkaluja tule, jollei me itse niitä viritellä. Luulen, että miehet on liian mukavuudenhaluisia. Minä poden, joka kesä sitä tuskaa. Ei seikkailuja, ei ainakaan yllätyksenä.

    Mutta sade on ihanaa tai ainakin silloin, kun tuuli ei vihmo. Tai oikestaan syksyllä sade ja vihmova tuulikin on ihanaa ainakin meren rannalla. Mutta nyt on kesä roseeta lasiin, kirja käteen – sillä on hyvä aloittaa.

    Riitta

    • Hyvä pointti, tuo miesten mukavuudenhaluisuus. Sade on hyvä, rosee on hyvä, kirja on hyvä. Kyllä me pärjätään Riitta!

  3. Kuules Anna, meillä taas sattuu ja tapahtuu seikkailua siihen malliin, että vähempikin riittäisi. Tsekkaa blogini ja terkut täältä Helsinki-Vantaalta. Pus!

  4. Tuohon tunnelmaan, että eikö se seikkailu koskaan tule… mulla meni sillain, että muutoksen kaipuu oli hitaasti hiertänyt sen about 15 vuotta… ja jotain sen eteen tuli tehtyäkin, vaikka tuntui aina että ei tämä vaan tästä lähde… Sitten tuli vastaan Kriisi, ja tietenkin eri suunnalta kuin ikinä olisi arvannut. Siinä kohtaa sitten luovutin, annoin niin sanotusti mennä, päätin mennä kuopan pohjamutineen. Käynnistyi Muutos, joka alettuaan virrata virtaakin sitten pakottavana ja itsestään ja vie viisikymppistä naista mukanaan. Kellomekossa, tukka takana.

    • Joo, tiedostan tuon, että muutos tai "seikkailu" voi tulla tavalla, jota en ole ajatellut. Tietenkin toivon, ihminen kun olen, että saan kaiken samaan aikaan ja haluamallani tavalla. Eat the cake and save it too. Mutta kaikesta huolimatta sinä ainakin kukit, kuvista päätellen, kellomekoissasi! <3

  5. Miten tuttua, oi miten tuttua! Olen tullut siihen tulokseen, että ite pitää, ei muuten. Ja toisinaan mietin, että olenko jotenkin koukussa siihen kuvaamaasi "rimpuilu"-tilaan, etten vaan haluakaan muuta? Höö tätä naisen päätä. Tarttisin varmaan eniten viikon vapautta kaikesta, olla hiljaa jossakin rantakalliolla, katsella tyyntä merta ilman ketään toista. No, tod.näk. nousisi myrsky ja kaipaisin perhettä enemmän kuin koskaan. Ja vapaata ennen kaikkea itsestäni 😀

    • Olen ajatellut samaa, onko rimpuilu niin iso mua, mun persoonaa, että pidän siitä kiinni ihan itse? En olisi minä iloisena Pollyannana, olisinkin joku muu. Olen tavallaan valinnut eksistentialistisen kriisipirkon osan 🙂

  6. Ihana Anna <3 Kiitos. Joskus tuntuu, että kuinka joku voikin noin hyvin puhua niistä samoista asioista, mitä itsekseen pienessä päässään päivät pitkät pyöritelee! Niin, että siis siksikin kiitos <3

    • Kiitos kun luit. Paljon jäi kirjoittamattakin, pyörittelin kauan enkä vieläkään saanut puettua sanoiksi ihan niin kuin haluaisin. Mutta ihanaa jos joku samaistuttava ydin sieltä pilkisti.

  7. Anonyymi says

    Kirjoitus ja kommentit herättää seuraavia ajatuksia:
    – oletteko sanoneet puolisolle /lapsille mitä toivotte tai mitä ette halua tehdä tai olla?
    – ohjautuuko elämänne ulkoa vai sisältä?
    – olisiko kaameaa jos tulisi "kaaos"? Onko toisten tapa toimia tai olla toimimatta lähtökohtaisesti mielestänne väärä? Toiset eivät osaa "kunnolla"…?
    – miksi "palvella" muita, ottaa keittiövuoroja liikaa, olla koko ajan moottorina jos ei pidä siitä?
    – miksi haluatte (luulette että pitäisi) koko ajan kannatella kaikkea, kaikkia?

    Ja sitten se että mun on ihan mahdoton ymmärtää tätä joulu/kesä -juttua. Kovin monelta näihin liittyvistä vaikeista asioista saa kuulla. En ole osannut selvittää mistä ne tunteet ovat syntyneet.

    Toivon että kukaan ei suutu tai loukkaannu sanomastani. Uskaltaudun ottamaan esille nämä kysymykset, sillä olen ne omalla kohdallani käynyt läpi ja minulla on itselleni vastaus näihin. Olen ymmärtänyt että puolisoni ei ole ajatustenlukija, että olemme hyvin erilaisia ja nautimme melko eri asioista (toki samoistakin!), että minun tapani ei ole oikeampi tai parempi kuin muiden, että haluamansa on tehtävä tietäväksi ja otettava itse haltuunsa, että on parempi sanoa ei kuin tehdä vastantahtoen, että kaasupolkimen lisäksi tarvitaan jarrua, että kukaan tai mikään ei aseta minulle paineita – korkeintaan mina itse, luuloni siitä että minulta odotetaan.

    Teen yksin reissuja, käyn paikoissa, elän niin että voin sanoa että puoliso ja lapset ovat plussaa, ei jotain jonka vuoksi tai ansiosta elän tai olen.

    Piilomajan Kati

    • Voi, elämäni ei ohjaudu, se vain lilluu. En pysty olemaan noin rationaalinen, sori.

  8. Miksi sori? Ei tarkoitus ollut sanoa että näin pitää ajatella. Tarkoitus oli ilmaista että näinkin voi olla. Tiedän kyllä ettei tällaiset kommentit ole kovin suosittuja. Eikä mulla kyllä ehkä mitään annettavaa olekaan!

    • Kömpelö stubismini "sori" liittyi oikeastaan vain siihen, että teki mieli pahoitella keskutelun typistymistä minun osaltani. Minun on mahdoton ymmärtää, että jonkun on mahdoton ymmärtää. Onhan elämässä nyt kummempiakin ilmiöitä kuin se, että joku ei välitä joulusta. Minulla on yksi (!) erityisen järkevästi ajatteleva ystävä, jonka kanssa keskustelu liukuu juuri näihin poteroihin. Hän ei ymmärrä miksi ongelmia ei vain ratkaisemalla ratkaista, ja minusta koko elämä on yksi suuri ratkaisematon arvoitus. Keskustelu jää usein aika hedelmättömäksi. Tuo kysymyspatteristosi on kyllä tosi mielenkiintoinen, tekee mieli yrittää vastata siihen ihan omassa postauksessaan! Ehkä sitten hahmotat, miten kummallisesti ajatuksenjuoksuni toimii. Kommenttisi oli kaiken kaikkiaan oikein hyvä ja takuulla pisti monen ajattelemaan, kiitos siitä.

  9. Anonyymi says

    Minulla on omat ratkaisemattomat ongelmani, usko pois. Elämässäni on ongelmia joihin on haettu ratkaisua vuosikausia, mutta niille ei vieläkään ole voitu mitään. Minulla on myös omat syvät syyllisyyteni ja voimattomuuden tunteeni. Välillä aika raskasta.

    Tätä joulu/kesäahdistusta olen yrittänyt ymmärtää siksi, että se näyttää koskevan niin monia. Haluaisin jotenkin tuntea millaista on se että joulua odottaa viikkokaupalla jne. Minua katsotaan kieroon kun sanon etten välitä joulusta tuon taivaallista. Uskon että lapsuudenkodista saatu "malli" (tai se miten asioihin suhtaudutaan, miten ne tehdään) voi vaikuttaa meihin syvemmin kuin uskommekaan, halusimme tai emme.

    En tarkoittanut noita kysymyksiksi välttämättä. Tietysti mukava jos joku alkaa ajatella ja etenkin jos kokee että sai jonkun idean. Mun on itseni ollut pakko tämän yli 20 vuotisen suhteen aikana ajatella paljonkin näitä, koska olen voinut pahoin odotuksineni ja ajatuksineni. Olen saanut valtavan paljon kun olen alkanut toimia kuten kuvailen ekan kommenttini loppupuolella. Ja, HUOM. koko perhe voi paremmin…Minusta yhdellä (ja se olin mina…) ei ole oikeutta jatkuvasti olla oikutteleva ja räjähtelevä kiukkupussi, aina napisemassa ja korjaamassa muiden toimintaa, aina marttyyrinä hääräämässä.

    Kati

    • Niin, siis minähän en missään nimessä odota joulua viikkokaupalla 😉
      En osaa ajatella omien toiveiden julkituomista napisemisena, mutta nyt voi kyllä olla että puhumme eri asioista: sinä luit tekstini omien kokemustesi kautta ja minä kirjoitin aika salamyhkäisesti omista sisäisistä pohdinnoistani. Mahtavaa, että oma tiesi on kulkenut oikeaan, toivotunlaiseen suuntaan ajattelua muuttamalla. Siinä minulla olisi varmasti paljon oppimista <3

  10. Anonyymi says

    Tuolta tykinnokan vierestä alastomalta kallioilta minusta on otettu kaunis taidekuva viisivuotiaana.
    Nuo narukeinut vedessä, niin mennyttä ja kaunista.
    Lapsuuden kaitafilmillä paistaa kuuma aurinko ja laskemme liukumäestä siskon kanssa suoraan rantaveteen…

    Nikadora

    • Oi, oletko sinä ehtinyt laskea sitä liukumäkeä! Minä olen vain nähnyt siitä kuvia…

  11. Anonyymi says

    Oi, olen ehtinyt ja usealla muullakin rannalla.
    The Golden Seventies…
    Miksei niitä liukumäkiä tuoda enää rannoille?

    -Huokaus & Haikeus.

    -N-

  12. Voin lohdutella että sitten kymmenen vuoden päästä on yhtä pihalla taas, eli kuin täyttää 50 niin angsti tulee kovalla vauhdilla varsinkin kun se on maustettu sillä että rakas tytär muttaa pois kotoa. Mikän toisaalta ihan hyvä mutta toisaalta merkitsee että itse on auttamatta vanha iältään vaikka kuinka puhutaan että ikä on vaan numero ja pläh plää. Ei ooo kuulkaas.
    Eli nyt en voi sanoa ettei olisi aikaa…koska kyllä sitä on. Mutta miten ja mihin sitä nyt käytettäisi? Että tuntuisi hyvältä? Ettei kuolinpetiltä vaan kaduttaisi ne jutut jotka jäivät tekemättä. Arvaa jos pohdin tätä joka päivä…
    Näin se vaan on, olemme enemmän tai vähemmän pohdiskeleviä ja aina ei löydy vastausta.

    Ja sitten vielä se kesä joulu juttu. Meihin kohdistuu kaiken maailamn paineita joihin ei aina ole helppoa kamppaila vastaan. Ja tätä" älä välitä mitä muut siitä sanovat" ei kertakaikkiaan aina onnistu. Se on vaan näin. Toiset pystyvät, toiset ei.

    Hali Carinalta joka toivoo piipahtavansa Hangossa heinäkuun viimeisen viikon aikan kunhan Mu:lle sopii ja tyttären pomo antaa lomaa 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.