comments 6

Karusellissa, pyörityksessä

Sain kivan viestin, jonka kirjoittaja kiitti blogista, pohti omaa bloggaamistaan ja esitti kysymyksen:

“Blogisi on hyvin henkilökohtainen, mikä on osa sen viehätystä. Miten olet kokenut sen, että “kaikki” tuntevat tai ovat tuntevinaan sinut? Miten siis suhtaudut avautumiseen? Ilmeisen vapautuneesti, mutta onko siitä ollut haittaa?”

Ajattelin, että ehkä joku muukin on tätä miettinyt, joten julkaisen vastaukseni tässäkin:


“Todella hyvä kysymys. Minulla ehkä kynnys asettua “kaikkien” tuntemaksi oli pienempi, sillä edellisessä työssäni tietty yksityisyyden raja oli jo rikkoutunut. Olin jo tuttu kasvo useimmille täällä, jollain tavalla jo yhteistä omaisuutta. 

Blogin alkuaikoina olin varovaisempi aiheissani, ja tajuan nyt myöhemmin, että silloin tarvitsin vain kanavan omille inspiraatioilleni, en niinkään vuorovaikutusta. Pidin blogini aika visustikin piilossa, monet ystävänikään eivät tienneet sen olemassa olosta. Lukijoiden myötä blogin merkityskin muuttui, mutta vasta noin vuoden verran olen rohjennut antaa blogini oikeasti nousta siivilleen. 

Oikeastaan haluaisin kirjoittaa vielä paljon henkilökohtaisemmin. Sen estää kuitenkin se, että joudun väkisinkin miettimään lasten asemaa, pienessä kaupungissa. Omasta puolestani olisin valmis avautumaan enemmänkin. On niin paljon asioita, jotka ovat yksityisyydessään yleisiä ja joista puhuminen tekisi monelle hyvää. Joskus halu kirjoittaa yhtään mitään tyssää kuin seinään juuri siksi, että minulla olisi painavaa sanottavaa, mutta aiheista, joista en syystä tai toisesta voi avautua. Lapset ovat onneksi jo niin isoja, että voimme kesustella asioista: kysyn heiltä aina mielipidettä, jos postauksen aiheena on mitään vähääkään arveluttavaa. Esimerkiksi sairastumisestani ja rintaleikkauksesta kirjoittamisesta keskustelimme pitkään. (Syy avautumiseen siinä asiassa oli se, etten ollut koskaan lukenut tai kuullut asiasta ja vaivasta, joka on kuitenkin hyvin yleinen. Toivottavasti joku joskus hyötyy kirjoituksestani.) 

Jotkut kirjoitukset, joita olen aikoinaan miettinyt useamman yön yli ja jännittänyt “julkaise”-napin painamista, tuntuvat jälkeenpäin hyvin, hyvin triviaaleilta tai varovaisilta. Mitä oikein pelkäsin?

Avautuminen myös helpottaa matkan varrella, minä olen kirjoittanut blogiani tammikuusta 2011. Kynnys madaltuu, ja myös lukijoiden ihana palaute ja lämmin vastaanotto helpottavat kirjoittamista. Minä en ole saanut suoraa negatiivista palautetta koskaan. 

Tiedän kyllä, että ärsytän joitakin ihmisiä, he kokevat että olen liikaa esillä tai muuta vastaavaa. Kuitenkin vaakakupissa kaikki positiivinen painaa niin paljon enemmän, että viittaan kintaalla. Kaikkia ei voi miellyttää. Ne ihmiset, joita ärsytän, ärsyyntyisivät minusta vaikken tekisi yhtään mitään. 

Kirjoittaminen ja blogi ovat minulle todella tärkeä ikkuna muuhun maailmaan. Työskentelen useimmiten yksin, keittiön pöydän kulmalla. Kenelle puhuisin, jos blogia ei olisi? Loppujen lopuksi on kuitenkin paljon, paljon vaikeampaa saada lukijoita, kuin että massoittain ihmisiä olisi yhtäkkiä henkilökohtaisten asioideni äärellä! 

Tasapainoilua, sitä se kai on, bloggaaminen. Iso osa minua on blogissa esillä, mutta siltkin: vielä isompi osa on piilossa.” 
Se, mitä koin kun sain tavata kesäkaupalla lukijoitamme sekä Blog Awards-ehdokkuuden myötä saamamme palaute on ollut jotain ihan ihmeellistä. En ikinä unohda niitä halauksia, joita puodin ovella vaihdoimme (minua itketti usein!) ja ihmisiä, jotka ovat nähneet vaivaa äänestääkseen meitä. Ei ne äänet, ei mikään palkinto, vaan se tuki ja kannustus. Lämpöaalto.
Tällä hetkellä kirjoittaminen on vähän vaikeaa, koska elämäkin on vähän vaikeaa. Ja sitten: aamulla kello seitsemän postilaatikossa oli Hesarin alla pieni valkoinen kirjekuori, kirjekuoressa kaunis koru sekä kortti: 
“Parahin Toukka. Aina ei tarvi jaksaa. Muista kuitenkin miten hirveästi sinusta tykätään.”
Minäkin niin tykkään teistä kaikista. Ihan hirveästi!

6 Comments

  1. Tiedätkö mikä on parasta täällä Kirjatoukkalassa käydessä, se kun jaksat aina jotakin vastata kommentteihin. Siitä tulee lukijoille (minullekin) sellainen olo, että tämä on vuorovaikutusta ja siinä samalla tulee myös se mystinen tuttuuden tunne.

    Luin vähän aikaa sitten niitä vanhoja merkintöjä, kun pikkuveli teki paperisilpusta eiffelin tornin. Siellä arkistoissa oli mainioita juttuja ja näkee selvästi sen blogin kehityskaaren. Harmittaa vähän, ettei mun ensimmäistä blogia enää ole vuodelta 2008.

  2. Tämä aihe on minuakin mietityttänyt, kun jälkeenpäin ajattelin miltä se sinusta tuntui kun minä – outo ihminen – suoraan tulla kapsahdin kaulaasi siellä kaupalla. Enpä olisi silti toisinkaan voinut toimia, niin ihania lukuhetkiä olet tarjonnut jo vuosia, ja tuntui kuin tapaisin vanhan ystävän mutta vain ensimmäistä kertaa. Kiitos tästäkin kirjoituksesta. Harkitsen oman blogin aloittamista edelleen..

    Ja Eiffel-juttu on liikuttava! Lapset <3

    • Essi, se kaulaan kapsahtaminen oli yksinomaan, vain ja ainostaan ihanaa <3
      Aloita jo se blogi! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.