comments 29

Kaikenlaista

Joskus käy niin, että moni pieni juttu, ohikiitävä, jää kirjaamatta tänne ylös. Esimerkiksi sen takia, että aihe tuntuu liiaan vähäpätöiseltä. Kaikki isot asiatkaan eivät yllä blogiin, on vaikeaa pukea sanoiksi itselle merkittäviä elämänmuutoksia sortumatta kliseisiin. (Aika rientää, ja sen sellaisiin.)

Kirja- ja elokuva-arvosteluita olen vältellyt, koska jostain syystä viime aikoina olen luottanut vain johonkin ydinfiilikseen, pitänyt tai en pitänyt, osaamatta aina selittää miksi.  Ja sitten on tietysti asioita, joista ei voi tai ei halua kirjoittaa, sekin on bloggarille suotava.

Ajattelin nyt lempipäiväni tiistain illan iloksi kirjoitella menemään, kaikesta sellaisesta, josta en ole saanut juttua aikaiseksi. Elämänmenosta.

Meillä kävi juuri vieraita, aperitiiveilla. Mietin, käyköhän kenelläkään niin paljon vieraita kuin meillä? Olemme onnekkaita, ystäviä on paljon, ja he haluavat jopa nähdä meitä. Joimme helmeilevän kylmää proseccoa, jonka vieraat toivat, söimme hiukan juuston kulmaa, leikkeleitä, retiisejä ja cornichoneja. Ulkona oli jännittävä ilma, aurinko paistoi, mutta satoi, keittiön verhojen väleistä siivilöityvä valo oli ihmeellistä, sen aprikoosihilloni väristä.

Niin, verhot. Minähän olen ollut verhojen vastustaja koko ikäni. Kaksitoista vuotta jaksoin heiluttaa kaari-ikkunamme takana valokuvaaville matkailijoille aamukahvipöydästä, tukka pystyssä, tai iltateellä, virttyneenä ja väsyneenä. Tänä kesänä porasimme verhotangot mustiin ikkunanpokiin ja nostimme valkoiset pellavaverhot kaaren puoleenväliin hulmuamaan. Olo oli ihmeellinen, vapautunut. Ei enää akvaarioelämää! Tänä kesänä, enemmän kuin minään kesänä koskaan, on pihallamme käynyt väkeä katselemassa. Olen ollut tunnistavinani kolme ihmisryhmää:

ne, jotka marssivat suoraan pihan perälle, menevät oville asti, painavat kasvonsa lasiin ja kupertavat kämmenet silmien ylle nähdäkseen paremmin sisään. Vaikka istuisin pihalla vaahterani alla lukemassa, he eivät tervehdi, he puhuvat kovaan ääneen keskenään ja esittävät varmoina tietoina asioita pihapiiristämme, jotka eivät ole totta ollenkaan.

ne, jotka tulevat tosi, tosi varovasti portista, kulkevat melkein seinän viertä, etteivät häiritsisi, huhuilevat jo kaukaa, että he vain haluavat ihan pikkuisen kurkistaa, koska miten kaunista kaikki onkaan. Heidät me, minä ja naapurimme, kutsumme peremmälle, kerromme mielellämme lisää, taitamme laventelinoksan viemisiksi.

ne, jotka tulevat sisälle saakka, meidän eteiseen, kuten viimeksi eilen. He seisovat siinä ja kysyvät onko kyseessä joku hotelli tai ravintola, ja meistä tuntuu aina yhtä vaivautuneelta tuottaa heille pettymys ja sanoa ei, kyseessä on vain meidän kotimme.

Minua ei silti ole tämä kaikki haitannut oikeastaan ollenkaan, me olemme saaneet jopa uusia ystäviä tällä tavalla. Ja onhan talomme ihana! Mutta huomaan kyllä, että verhojen takana minun on hiukan helpompi hengittää, kiihkeimpinä kesäviikkoina. Sitä paitsi luen edelleen aamuisin Hesarin (ja edelleen paperihesarin!) lattialla venytellen. Pyjamassa möyryäminenkin on henkisesti helpompaa ilman yleisöä.

Eilen illalla taas tosiaan eteiseemme käveli mies koiransa kanssa ja jäi juttelemaan. Minä olin silloin vielä kirjastossa, Parkkonen paistoi kanaa, munakoisoa ja fetaa. He juttelivat aikansa, mies lähti. Me mut perheenjäsenet haahuilimme pikkuhiljaa ruokapöydän ääreen, kuka mistäkin. Poika hyppytorneilta (merivesi on kuulemma lämmintä, uskokoon ken tahtoo), tytöt omista menoistaan.

Illallispöydässä esikoinen alkoi taas puhua lempilempi-ihmisestään, nykyisin kokonaisen imperiumin pyörittäjästä, brittiläisestä Zoellasta. (Ei, en minäkään olisi tiennyt…) Zoella sitä ja Zoella tätä ja pop up shop Lontoossa ja se olisi mun unelmieni täyttymys.
Kuuntelimme aikamme, sisarukset pyörittelivät silmiään niin kuin vain sisarukset voivat. Jos te olisitte nähneet ne loistavat kasvot ja käsien vääntelyt, tekin olisitte tehneet kuten me teimme.

Mene hyvä ihminen, mene! Ja niin me yhtäkkiä ostimme lentoliput, hätyyttelimme Lontoossa asuvia ystäviä, löysimme yösijan ja hän hyppi, hyppi ympäri keittiötä! Hän lähti tänä aamuna, yksin, Lontooseen, palatakseen torstain ja perjantain välisenä yönä, aloittaakseen perjantaina työt ja muuttaakseen viikonloppuna Helsinkiin.

Niin, näin isoja asioita meillä täällä tapahtuu. Meidän tiiviistä viisikostamme yksi on vuokrannut pikkuruisen yksiön, löytänyt työpaikan ja aloittelee omaa elämää. Se tuntuu sydämen pohjassa.

Olen ihan hirmuisen onnellinen hänen puolestaan. Miten ihanaa elämää! Ja kaikki on juuri kuten pitääkin, aika on oikea, hän on valmis, me olemme valmiita. Minun työni on tehty.

Pelottaako sinua, äitinä, kysyy joku. Ei pelota, enää mikään, sillä kaikkea voi tapahtua, milloin vain, missä vain. Meidän ei auta kuin elää, ja siinä me olemme kyllä aika hyviä!

Laittelen kotona tavaroita ja huonekaluja uuteen järjestykseen, tyttären lähtö ei jätä aukkoa vain sydämiimme, vaan myös huusholliin. (Raahaan yhden rautasängyistä uuteen nurkkaan, se on Helmin sänky, aina Helmin sänky. Petaan siihen pehmoiset lakanat ja nostan jalkopäähän korin, jossa on puhdas pyyhe, hammasharja ja villasukat.)

Esikoinen ei päässyt tällä kierroksella yliopistoon. Hän aloittaa opiskelut avoimessa ja pyrkii ensi vuonna uudestaan. Me tutkimme yhdessä vaihtoehtoja keväällä, silloin kun pääsykokeisiin ilmoittautumisen aika koitti. Kaikki oli monimutkaista, minullekin uutta. (Minähän en ole opiskellut ollenkaan, olen ns. luonnonlahjakkuus.) Yliopistoille haluaisin sanoa, että te suollatte tekstiä ikään kuin sisäänpäin, kaltaisiltanne kaltaisillenne. En usko, että olemme ainoat eksyneet, enkä halua uskoa, että olisimme tavallista yksinkertaisempia. Mutta me emme osanneet hakea oikein, tajuan sen nyt.

Vaikka perhe aloittaa hajaantumisen (seuraava tytärhän kirjoittaa jo tänä syksynä ja ensi keväänä, ja jatkaa sitten omaa matkaansa valitsemalleen tielle), iloitsen siitä, että me haluamme yhä vain viettää paljon aikaa yhdessä.

Ihan kuin – vaikka emme vatvo asiaa – ymmärrettyämme tilanteen vakavuuden olisimme senkin takia pelanneet taas ahkerammin yhdessä iltaisin pelejä. Korttia, lautapelejä… Yhtenä iltana hyppäsimme autoon ja kaahasimme kaksikymmentä minuuttia ennen sulkemisaikaa urheilukentälle testaamaan Trivialin kysymyksen kiistoittamina sadan metrin juoksuaikoja. Siellä he kiisivät, upeat lapseni, pienessä sateessa, niin kovaa kuin kintuistaan pääsivät!

Eloon hiipivä aavistus syksyä on saanut meidät taas elokuvateatteriin. Kävimme katsomassa Diane Keaton tähdittämän Hampsteadin, joka oli aikamoisen huokoinen, mutta ihan katsottava aikuisten satu. En jotenkin osannut edes tuohtua sen huonoille puolille, joskus se on tosin ihan olotilastakin kiinni. Tarkkailin enimmäkseen Keatonia itseään, hänen tyyliään, ja päätin taas alkaa käyttää ahkerammin silmälasejani.

Sujahdimme eräänä toisena iltana, juuri valojen himmetessä salin punaisille penkeille kun Rakkaudella Béatrice alkoi. Pidin niin kovasti! Voi Deneuve, Deneuve, ja hänen hurmaava hulttiohahmonsa! Ja Pariisi, arkinen laitakaupunkien Pariisi, ja munakas ja ranskalaiset, ja se suolapurkkikin, joka aiheutti akuutin Ranska-ikävän… Elokuvan yksi näyttämö on synnytyssairaala. Minua supistelee vieläkin aina kun katson synnyttäviä naisia. Varsinkin tässä elokuvassa, jossa synnytykset ovat oikeita tilanteita!
(Ja nyt sen sanon, vastahan minäkin puskin omiani ulos, ja nyt he jo…)
Toista pääosaa esittävä Catherine Frot on ihana hänkin, ja minä olisin halunnut huutaa että ota nyt se Paul! …mutta en kerro enempää, saatte itse mennä katsomaan.

Elokuvan jälkeen istahdimme omille kiviportaillemme filttien kanssa ja katselimme siinä nököttäen ulkoilmaelokuvaa, jota esitettiin kaupungintalon pihalla. Näimme suoraan valkokankaalle.

Niin, ja sitten on semmoinen juttu, joka valvottaa minua yhä pimeämpinä öinä, koska synnynäinen matkanjohtaja minussa on ehkä nielaisemmassa kokoaan (egoaan) suuremman palan: jos kaikki menee hyvin, me vietämme joulun Meksikossa. Mutta missä siellä, ja millä rahalla, se olisi vielä ratkaistava.

Niinpä muun muassa sellaisia asioita minä ratkon öisin, kun Bulevardin lehmusten latvat niiaavat ikkunoiden takana elokuun painosta, peltikatoille kerääntyy kastetta ja lasten unet huojuvat ympärilläni kuin virvatulet.

Lue lisää: mm. tässä blogissa nojaillaan meidän talon seinään, näihin törmää aina silloin tällöin!

Päivän kirja: Vivi-Ann Sjögren, Meksikon päiväkirja.

29 Comments

  1. Nimetön says

    No nyt! Näistä hiippareista.. Toissa kesänä vuokrattiin vklopuksi asunto siitä teidän pihapiiristä. Tätä ennen monesti mietin että missäköhän silloiset Kirjatoukka ja Herra kamera asuvat kun niillä on niin IHANA se ikkuna. Noh pyllähdettiin sitten tähän sisäpihalle ja voi APUA se ikkuna oli siinä! Nykäsin Ukkelia hihasta ja hiljaa sanoin, arvaa mitä arvaa mitä!!! No ei se arvannu enkä mä voinu siinä kohtaa kovalla äänellä alkaa selittämään mistä oli kyse ? -Kerron sitten ku päästään asuntoon sisälle. No siinä pyörittiin ja pyörittiin eikä oikeeta ovea löytynyt. Ai kauheeta ja kohta Herra Kamera tupsahti teidän ovesta ja kysyi, tarvitaanko apua ja etsittekö kenties sitä yhtä tiettyä ovea? Näin oli käynyt ilmeisesti aiemminkin kun ovesta puuttui numerokyltti. Sittehän mä olin ei HITTO toihan on Herra Kamera iha itee ? Kiitimme avusta ja sujahdimme äkkiä asuntoon. Sisällä sitte suu vaahdossa selitin Ukkelille mistä oli kyse ?

    Sanna

    • Anna says

      Eikä!!! Toivottavasti teillä oli ihana Hanko-viikonloppu? Olisit tullut lasilliselle, niin kaikki muutkin tekevät! 😀

      • Nimetön says

        ?? ai hitto vieläkin naurattaa!!
        Oli meillä ihana Hanko viikonloppu niinkuin monena muunakin kertana. Olen innokas Hangossa kävijä ollut jo 20 vuotta. Ympäri vuoden tulee käytyä. Usein saatetaan lähtee vaan kahveelle ja pullalle sinne. Hanko off season parasta!! Jos muilta kysyy niin menee kuulemma jo hiukan hulluuden puolelle mun Hangosta vaahtoominen ? ne muut ei vaan tajuu!!
        Kiitos Anna ihanasta blogista ?

        Sanna

        • Anna says

          Just niin, muut ei tajuu, jatka vaan vaahtoamista! Mekin aikoinaan ajoimme vain pariksi tunniksi kahville (tai pizzalle) Hankoon, kun ikävä oli niin kova. Ei siitä sitten kauankaan mennyt kuin muutettiin kokonaan 😉
          Kiitos kun luet Sanna <3

    • Anna says

      Kyllä se hetki tulee, kun on valmis. Silloin on vain niin iloinen toisen puolesta, että oma haikeus unohtuu. Kun näkee kuinka siivet kantavat…

  2. Kaisa says

    Voi… elin niin mukana tarinassasi. Tuli mm. elävästi mieleeni omien lasteni ”pesästä lento” . Huoh, siitä on jo aikaa…Nyt elän isoäitiyttä, joka on maailman ihaninta.

  3. Belgian Lempi says

    Niisk! Niin ihanaa ja haikeaa on tämä vaihe, kun lapset liitelevät omilleen. Mutta mahtavaa, että teidän esikoinen on löytänyt töitä ja asunnon!

    Noi opintojutut on kiemuraisia vissiin joka puolella. Ei ole aina helppoa hoksata, mikä olisi se sopiva vaihtoehto. Niille on tietysti jossain mielessä helpompaa, jotka haluaa lääkäriksi tai juristiksi. Tietävät ainakin minne pitää koettaa hakea….

    Ja hauskaa, että teilläkin pelataan korttia. Lyötiin korttia paljon mun lapsuuden perheessä ja sain tämän omankin pesueeni innostumaan pelailusta. Meidän tuttavapiirissä monet ei moista harrasta. Onneksi on omasta takaa peliseurue koossa. Kuopus on meillä varsinainen korttihai ja on huvittavaa seurata sen ja vaarinsa – joka on se ürkorttihai – analyysisessioita pelien jälkeen. ”Sun ois kyllä kannattanut lähteä ajamaan iso pää edellä, kun näit edellisellä kierroksella, että tolta loppui valtit…” Siinä jää jalkapallostudiot toiseksi.

    Kiva myös, ettei teitä pihankatselijat pahemmin haittaa. Mä saattaisin kyllä jossain vaiheessa tuskastuakin, vaikken mikään yltiöpäisen kaino olekaan. Ymmärrän kyllä hyvin niitä katselijoita ja nojailijoita. Kyllä mäkin noin ihanan talon ympärystöjä varmasti tutkailisin, kunhan vaan saisin itseni sinne Hankoon!

    • Anna says

      Ahahahaha! Toi vaarin analyysi naurattaa, meillä on tuommoinen iso-eno, jolta tulee parhaat opetukset ja sutkautukset : ”Ristiseiska pöytään, kuka kuppaa!” Ja volyymit nousee peli peliltä. Kakarat ovat pienestä pitäen imeneet korttioppinsa hänelta ja muilta korttihirmuilta.
      Koitas nyt raahata vihdoin ne luusi tänne Hankoon. Vaikka siinä kävisi kyllä niin, että mä menisin ihan sanattomaksi, fangirl moment <3

  4. Leenamari says

    Mulle tulee aina rimakauhu kun yritän kommentoida. Tulee fiilis etten osaa enää kirjoittaa ollenkaan kun luen soljuvia tekstejäsi. Sä osaat kuvata tunnelmia niin että mun päässä lähtee välittömästi projektori käyntiin. Hihitin melkein ääneen äsken kun näin sut möyrimässä pyjamassa ja ihmisten tirkkimässä kotiinne.

    Kerro jatkossakin myös näistä ohikiitävistä hetkistä, elämästä ylipäätään. Kiitos <3

    • Anna says

      Oi, älähän nyt, ilahdun niin hirmuisesti kommenteistanne!
      Tätä oli kiva kirjoittaa, ehkä rohkenen jatkaa näitä haahuiuja, nyt kun saan näin kannustavaa palautetta.

  5. Cosette says

    Olisipa minunkin tuttavapiirissäni puoliksikaan yhtä aktiivinen ja varsinkin luonteva kyläilykulttuuri kuin teillä! Niin usein kuin kavereitani tapaankin muilla tavoin, juuri kukaan ei pyydä kotiinsa käymään. Näin oli jo ennen kuin kaikki saivat lapsia, ja näin on yhä edelleen, lasten ikävuosista riippumatta. Minusta se on sääli. Omaankaan kotiini en hevillä saa ihmisiä hengailemaan, koska lapset/muuta/kiire/väsy/vaimo/mies.
    Mutta! Olen tehnyt havainnon: jos kutsun jonkun luokseni syömään, siitä ei nähtävästi kieltäydytä koskaan.

    • Anna says

      Se ON iso kynnys, kutsua kotiinsa. Tulee siivouspaineita ja tarjoilupaineita ja ties mitä turhaa. Meillä on vähän eri asia kun asumme katutasossa keskellä kaupunkia ja ovet ovat aina auki; piipahtelu on luontevaa ja helppoa ja mekin olemme ihan tottuneita. Niin tottuneita, että usein katan yhden ylimäärisen lautasen, koska ”joku kumminkin tulee”! Kerrostaloasuntoon ei niin vain poiketa.
      Minä en ole kyllä mikään suurien illalliskutsujen järjestäjä, koska haluan itsekin aikaisin sänkyyn lueskelemaan. Tämä keksimämme aperitiivi-konsepti (tai siis Etelä-Euroopasta kopioimamme) on paljon armeliaampi. Pari tuntia, kippis ja pulinat ja sitten taas rauha maassa 😀 Tervetuloa siis meille, seuraavan kerran kun olet Hangossa <3

      • Cosette says

        Voi kiitos! Tulen varmasti.

        Tämä mahtaa kuulostaa sietämättömältä, mutta olen onnistuneesti vapaa moisista paineista. Tähän tepsi aikoinaan päätös pitää niiden ottamista huonolla tavalla vanhanaikaisena. Sinne menivät eivätkä takaisin tulleet. Mitä useammin kutsuu, sen matalammaksi kutsukynnys käy. Niin ainakin omalla kohdallani eikä mitään kynnystä enää edes olekaan. Puhun nyt siis ns. tavallisesta syömisestä, en sen kummemmin rakennetuista vastaanotoista tai muista spektaakkeleista. Vielä.

        • Anna says

          Mä niin haluaisin olla paineista vapaa, mutta kyllä mä stressaan siivouksesta, haluaisin että kaikki on nättiä. Ja mikä siinä onkin, että kaikkien näiden reseptieni keskellä en muista yhtään järkevää ruokalajia, jos minun pitää järjestää illalliset. Jäädyn. Mutta kuten sanottu, aperitiivit pelastavat!

  6. Nikadora says

    Hengästyttävää tarinaa -ja aitoa sellaista!
    Paljon siis tapahtuu taas jälleen…
    Esikoistytär, yksiö ja Helsinki jäi erityisesti mieleen. Koko elämä alkamassa.
    Ja Meksiko. Voi mahoton, mikä tilaisuus…ja kaikki isokin ja jännittävä soljahtaa taas paikoilleen.

    • Anna says

      Toivottavasti. On hetkiä jolloin Meksiko (tai siis koko elämä!) tuntuu vähän liiankin isolta ja jännittävältä. Mutta luotan soljahtamiseen, jos niin sanot <3

  7. Kati says

    Aah, ihana teksti!
    Tiedoksesi, että sitten on vielä neljäs ihmisryhmä (tai ehkä se olen vain minä), joka ei uskalla edes portille ihastelemaan taloa ja pihapiiriä, vaan katsoo tien toiselta puolelta hi-taas-ti kävellen (mutta ei huomiota herättävän hitaasti), että tuollahan se tutunnäköinen kaari-ikkuna pilkistää:) Miten sitä tällaista tavallista reipasta ihmistä voi ujostuttaakin niin paljon, ettei lähemmäksi viime kesänä uskaltautunut!
    Ensi kesän reissulla tulen jo portille kurkkaamaan! Tai sitten tulen jo talvella, koska toi Hanko off season kiinnostaa minuakin!
    Kerrothan muuten taas pian mitä teidän mutsille kuuluu. Ne jutut on parhautta!:D
    Kaukaa fanittaen,
    Kati

    • Anna says

      Hei Kati kaukaa, tämä viesti sai mut nauramaan! (Anteeksi kun vastaamisessa kesti, elämä hyökkäsi taas kirjoittamisen väliin.) Tulekin talvella, tai nyt syksyllä, minusta kaikki juuri alkamaisillaan oleva on jotain niin mahtavaa. Kesähän nyt on kiva missä vain. Mutta myrskyt Hangossa, voi pojat, se vasta on hienoa!
      Mutsi oli italialaisten ystäviensä kanssa Loviisassa ja saivat kuulemma varoituksen ravintolalounaalla, koska italialaiset (takuulla kuitenkin mutsi…) puhuivat niin kovaa ja huudattivat jotain formuloita puhelimiensa näytöiltä. Niin että taas se aiheuttaa hämminkiä jossain päin Suomea. Tänäänt se on kuulemma Lahdessa. Tai LAHESSA, joka sen piti puhelimessa sanoa monta kertaa ja nauraa päälle omalle nokkeluudelleen. Laittoi mulle taas pitkän tekstiviestin mitä kirjoja mun pitää hänelle varata Hangon kirjastosta, mutta tapansa mukaan ei katso (tai näe) näppäimiä kun kirjoittaa, joten en saanut ihan selvää. Klingen se aikoo ostaa vasta kirjamessuilta, kuulemma.
      Kati, ensi kerralla portin kulmilla, eiks vaan!

  8. Merja says

    Mä niin samaistun Sun ja muiden kommentoijien juttuihin! Taitaa olla yleissuomalainen piirre, ettei kehdata kohdata uusia ihmisiä vaikka haluttais, kutsua edes tuttuja ei-ihan-täydellisesti-järjestetylle vierailulle – mun kohdalla tää kehtaamattomuus ulottuu jopa blogikommentointiin: omat mielipiteet tuntuu niin triviaaleilta ja kun joku muukin jo sanoi samaa tms. Nyt taas ryhdistäydyin ja totean, että blogisi lukeminen tuo joka kerta iloa, lohtua, yleistä elämänuskoa – yhtäkkiä kaikki tuntuu omassakin elämässä mahdolliselta, hullunrohkeat ideat saattaa sittenkin toteutua. Mistäs aloittais…

    • Anna says

      Voi kuule, ONNEKSI kommentoit! Kiitos! Mä tulen niin, niin iloiseksi näistä kommenteista, ja onnelliseksi. Jos jotain tuollaisia fiiliksiä onnistun teille lukijoille (sinulle) luomaan, niin olen kerrankin saanut elämässä jotain aikaiseksi. <3

  9. Esittelin lapsena itseni kyläluutana ja tarjouduin vapaaehtoisesti kyläilemään tuntemattomien ihmisten luona, siinä vaiheessa äiti vähän toppuutteli. Olisinkin luuhannut kaikki illat muualla kuin kotona, jos vain olisi ollut mahdollista. Ymmärsin jo varhain kahvin merkityksen ja 6-vuotiaana join sujuvasti kahvia seurassa, nykyään sellainen olisi kai aika outoa ja jonkun pitäisi varmasti väkisin huolestua asiasta.

    Joissakin hyvissä kyläilypaikoissa sitä tulee sellainen täyttymyksen tunne, kun on hetkisen saanut istua jonkun muun teekupista hörppien ja ajatuksia kuunnellen. Jaksaa viikon tai kaksi pelkästään sillä energialla, mitä vierailusta sai. Siinä on jotakin turvallista ja tiivistä. Mutta silti on ihan kamalan jännittävää kyläillä jossakin ekaa kertaa, kun oikeastaan tekisi mieli enemmän katsoa mitä kirjoja on hyllyssä ja tämmöistäkö maisemaa ne saa ikkunasta tuijottaa päivittäin, siinä vaiheessa saattaa puheliaallakin tulla puhehalvaus, kun uusien ihmisten elämä tuntuu usein niin kamalan mielenkiintoiselta, muttei ensimmäisenä halua kuuluttaa innostustaan.

    Mitä ihmiset sanovat, kun käyvät teillä ensimmäistä kertaa?

    • Anna says

      JOO, sama! Siis tuo, että ekalla kertaa haluaisi vain haahuilla, ja ihmetellä, on vaikeaa puhua ja katsoa samaan aikaan. Minäkin saan valtavasti impulsseja uusista ihmisistä ja paikoista. Mä muuten oikein TOIVON että omat vieraat suostuisivat ihailemaan mun kirjoja, mulla on niin ihania kirjoja <3
      Mitäköhän ihmiset sanovat meille tullessaan, ensivisiitillä? Kattoa kyllä ihastellaan aika usein, se on sellainen jännästi aaltoileva tiilikatto nimittäin. Ja ehkä väreistä huomautetaan, kun on niin värikästä. Ja sitten halutaan tietää historiasta, mikä talo on ollut, ja kuinka vanha, ja sen sellaista. Yläkertaan lasken harvoin ihmisiä, se on makuusoppeineen meidän omaa, privaattia aluetta. Mutta muuten minusta on kyllä tosi kivaa näyttää meidän kotia (jos on edes jotakuinkin siistiä...) sillä silloin aina hteken aikaa näkee kaiken vieraiden silmillä, kaiken kivan ja jännän. Itsehän sitä tuppaa kiinnittämään pidemmän päälle huomiota vain epäkohtiin, kaikkeen, mitä pitäisi tehdä ja korjata ja laittaa...

  10. Hanna says

    Mää olin tänä kesänä himpan rohkeampi kuin Kati yllä, sillä ohitin teidän portin kahdesti ihan siltä samalta puolelta katua ja toisella kerralla paremman puoliskoni neronleimauksesta jopa pysähdyin portin eteen poistamaan kengästä kiveä (jota siellä tietenkään ei alkuaankaan ollut) ja tähyilemään. En ikuna olisi tohtinut marssia pihaan, mutta jos olisinkin, olisin ehdottomasti ollut kakkostyypin ihminen. 🙂 Vanhat talot on ihania, valkoiset mustalla silatut sellaiset vielä enemmän ja tää blogi on kyllä ainakin yhtä ihana kuin ne. 🙂 Kiitos, kun taas kirjoitit!

    (Tämä tais olla mun ensimmäinen kommenttini tänne!)

    • Anna says

      En kestä! KIVI KENGÄSSÄ! 😀 😀 😀
      Tosi kiva kun kommentoit, kiitos todella paljon. Ja erityisesti kiitos, että luet <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.