comments 25

Jumissa

Ihan näin tiltissä kirjoittamisen suhteen en muistakaan vielä olleeni. Yleensä pahin jumi menee muutamassa päivässä ohi, mutta nyt tuntuu ettei helpotusta ole ihan heti luvassa. Siis sellaisin vapaaehtoisin keinoin: talutin itse itseni äsken korvasta koneelle ja avasin uuden, tyhjän artikkelipohjan saatesanoilla ”nainen on hyvä ja istuu ja kirjoittaa, tai itkee ja kirjoittaa, tai ihan mitä tahansa tekee kunhan kirjoittaa.” Joten tässä ollaan. Takapuoli ei nouse tuolista ennen kuin olen painanut Julkaise-nappulaa. En saa keittää kahvia, en vilkuilla kännykkää. Vain kirjoittaa. Tulkoot vaikka tyhmiä sanoja peräkanaa, niin minähän jumalauta kirjoitan.

Kirjoitusjumiin voi olla monta syytä. Joskus ei vain ehdi, ja osittain siitä nytkin on kysymys. Alkuvuosi on ollut varsinaisten töiden osalta vilkas ja täysi. Koneella istumisen, kirjoittamisen ja luovana esiintymisen kiintiö täyttyy päivätöissä. Illalla hartiat eivät enää halua läppärin ääreen ja se kuuluisa takapuolikin on puuduksissa. Lisääntyvä valo houkuttelee ulos.

Olen myös aktiivisesti lisännyt asioita ja ihmisiä elämääni pitkän, sisäänpäin kääntyneen kauden jälkeen. Huomasin nimittäin, että viikonloputkin alkoivat käydä hankaliksi. Samalla tavalla kun onnistun saamaan itseni lukkoon kesälomilla ja joulunpyhinä, alkoivat viikonloputkin ahdistaa. Mitä ihmiset oikein tekevät viikonloppuisin??? Kaikki joutilas aika tuntuisi järkevältä täyttää työnteolla. Minulla on ollut aina suuria vaikeuksia erottaa työtä ja vapaa-aikaa toisistaan, eikä se taipumus ainakaan vaikuta hellittävän.

Nyt olemme kuorruttaneet viikonloppuja ohjelmalla ohjataksemme ajatuksia muualle. Viime viikonloppuna muun muassa söimme ensimmäisen terassilounaan ja höllensimme kaulahuiveja, joimme kuohuviiniä hotellin aulassa, kuuntelimme flamecokitaristia Bravasissa mahtavan porukka-paellan äärellä. Kävimme katsomassa Kiehumispiste-dokkarin ja heti sen jälkeen (ajoitus oli sattumaa) nautimme lounaan erään turvapaikanhakijaperheen kanssa. Me myös tapasimme Hankoon muutosta haaveilevan helsinkiläisnaisen, sekä vanhan koulukaverini, ja ajelimme Gunnarsinrantaan. Kiipesimme tietysti Tullarin kallioille ja katsoimme kuinka laivat irtosivat satamasta. Nukuimme päiväunet, kokkasimme kermaista tattipastaa ja katsoimme Rimakauhua ja rakkautta. Se oli hyvä viikonloppu se.

Täydet viikonloput toisaalta tarkoittavat, että kirjoitusaikaa putoaa pois. Ensi viikonlopuksi lähdemme Tallinnaan enkä ajatellut ottaa läppäriä mukaan.

Viikotkin ovat olleet erilaisia. Vanhimmalla tyttärellä on ylioppilaskirjoitukset loppusuoralla, tänään on viimeinen koitos. Se on tarkoittanut kaiken muun jännittävän lisäksi sitä, että kotona on lukulomapäivisin ylimääräistä energiaa, joka on  – niin paljon kuin tyttöni seurasta nautinkin – tuonut omat haasteensa arkeen. Huomaan toivovani omaa työhuonetta, kotona työskentely alkaa käydä hankalaksi. Hyväksyn itsessäni tavallista suuremman oman ajan tarpeen ja tiedän, että se on työskentelyllenikin oleellista. Hiljaisuus, tietynlainen tyhjyys ympärillä.

Kirjoitusjumiin on vaikuttanut myös se, että yhtäkkiä alkoi tuntua siltä, että olen sanonut jo kaiken, toistan itseäni. No hei väkisinkin, kuusi vuotta ja kolmatta tuhatta kirjoitusta myöhemmin se on väistämätöntä. Enhän elä mitään kovin jännittävää elämää. Toistoakin pahempi tunne on se, että mitä jos ketään ei kiinnosta? Tai että miksi ketään kiinnostaisi? En ollut osannut pukea aavistuksiani sanoiksi ennen kuin luin samaan aikaan muissa blogeissa poreilemaan puhjennutta keskustelua siitä, että tavallinen bloggaaminen on kokenut inflaation, kun ammattimaiset blogit tekevät kaiken isommin ja paremmin, tai ainakin näyttävämmin. Omat eriskummalliset aiheet ja arkinen ote hirvittää, en tunne riittäväni millään. (Parkkosen kuvat nyt ovat toki helmiä, mutta kuten olette huomanneet, ne ovat olleet hänen kiireidensä takia aika kortilla.)

Samaan aikaan toisaalla syyllistetään tuoksukynttilöiden polttelijoita ja ihoöljyllä valelijoita, halutaan todempaa, suorempaa, kantaaottavampaa ja karumpaa, vaikka se ei olisi yhtään sen enempää totta kuin iänikuiset leikkokukatkaan. En osaa tätä peliä. En ole ilmeisesti tarpeeksi tavallinen, enkä missään nimessä tarpeeksi erityinen.

Olen ihan pihalla. Jonkun hegemonian ulkopuolella.

Myönnän, että tunnen myös paineita tuosta Shop-sivusta, tällä tahdilla ja ihan minusta johtuvista syistä se ei toimi suunnittelemallani tavalla. Ja niin kovasti haluaisin sen toimivan! En haluaisi tuottaa mukana oleville yrityksille pettymystä, onneksi kukaan ei vielä maksa näkyvyydestä. Se lohduttaa. Rakennan rauhassa.

Lokakuun Kreikan matkani jälkeen (taivas, lähdöstäni on kohta jo puoli vuotta!) olen jotenkin hakenut paikkaani. Kotona äitinä ja vaimona, työelämässä (vaikka nyt onkin hyvä vaihe), bloggaajana. Minuna. Graah-osastolle olisi paljon kirjoitettavaa, mutta se vaatii juurikin sitä aikaa, häiriötöntä, kirjoitusfiiliksen sävyttämää aikaa.

Tässä kirjoitellessani Parkkonen on käynyt jakamassa kanssani munakkaan (pylly ei pysynyt penkissä, kokkasin), Anders istahti pöydän päähän ja yritti ratkaista yhtä wordpress-ongelmaani. Ahmed soitti ja kysyi saako tulla illalla meille kylään. Kaksi lapsista on juuri kotiutunut, on kaikenlaista juteltavaa ja näytettävää. Sanat lentävät kuin peipposet pois sormistani, keskeneräinen ajatus karkaa. Kuulen haukankorvillani, että yläkerrassa pyykinpesukone on pyörinyt ja pyykit pitäisi nostaa kuivuriin uuden satsin alta. Entä illallinen? Jotain kivaa sen ahkeran abin kunniaksi.

Tuntuu, että vuosi vuodelta tiedän varmaksi yhä vähemmän asioita. En tunne tarvetta julistaa enkä valitettavasti usko muuttavani maailmaa vaikka olisinkin siinä erinomainen. Mutta kaksi asiaa tiedän: veden juominen auttaa melkein kaikkeen, ja puhuminen kannattaa aina. Silloinkin kun se on vaikeinta.

Tästä se taas lähtee.

25 Comments

  1. Tero says

    Turhaan sä siellä vertailet. Olen paras sinä! Se riittää mainiosti.

    • Anna says

      No toi oli kyllä aivan ihanasti sanottu. Ja totta. Mutku mä haluun olla joku KUUMIS!!!

  2. Sini says

    Aika paljon haahuilen blogeissa enemmän ja vähemmän aktiivisesti niitä seuraten, harvoin jos ikinä kommentoiden. Tämä on kyllä jostain syystä suosikkini, ihan vaikkei olisi mitään sanottavaa. Riviera vaikka vain haaveissakin, Hangon ja se Välimerellisempi versio, reseptit, erityisesti ne ja kaikki tavallinen kirjoista leffoihin, mitä en ikinä katso, riittää kyllä selkeästi viihdyttämään.

    • Anna says

      Toi on tiedätkö ihana, tuo ”jostain syystä suosikki”. Se antaa mulle itsevarmuutta, koska teen siis ilmeisesti jotain oikein, jota ei voi edes oikein sanoiksi pukea. Eli en voi edes pinnistelen yrittää sitä, mun täytyy vain luottaa ja jatkaa olemalla minä. Ja näköjään aiheetkin kelpaavat. En aina ymmärrä itseäni, miten saankaan lietsottua itseni niin alhoon, vaikka mulla on niin kivoja (ja kärsivällisiä) lukijoita?

  3. Nimetön says

    Anna, Anna, Anna … sinä et ole tavallista nähnytkään vaan kuulut ihan oma kategoriaasi, ja LUOJAN KIITOS et ole ammatillinen, laskelmoiva, kaupallinen. Se, mikä on yhdelle tavallista; on todella ekstraa toiselle (esim. kaltaiselleni ulkosuomalaiselle). Ja se, mikä on isoa, karua, ”erityistä”, voi myös olla yksioikoista, alleviivaavaa ja poissulkevaa. Elämä on niin monisäikeistä – kuten blogisi! Siitä ei puutu mitään. Annat vain palaa, silloin ja siten kun itse haluat ja tunnet niin (CQFD = ce qu’il fallait démontrer). Sinä paätät, mutta toivottavasti et koskaan lopeta. Lämpimin terveisin, Unu

    • Anna says

      Unu, ihana kuulla susta pitkästä aikaa. Hei tatuoisinko mä ton itseeni, CQFD? Jotenkin kaunis. No ehkä en, mutta kiitos, hyviä pointteja. Tosi hyviä. Sitä paitsi vasta julkaistuani kirjoituksen tajusin, että onpa itsekästä ja omahyväistä minulta ajatella, että lukijat jotenkin päivystäisivät näytön äärellä sormi refresh-nappulalla odottamassa että minä suvaitsen kirjoittaa! Kahjo oon kyllä.

  4. Rakas Anna,

    Puhun suoraan ja vain omasta puolestani: olet ainoa bloggaaja jonka tuoksukynttilän polttelussa on aitoutta. Ja jos joku (sinä) saa minut etsimään henkkamaukan sivuilta jotain puolukkaöljyasiaa (en tiedä miten teit sen!), siinä on oltava jotain taikaa.

    Kaikki tämä on sisältä elettyä, ei ulkoa kuvattua. Yksi parhaista on tämä sinun tonttisi – ei epäilystäkään siitä.

    • Anna says

      Ahahaha! Se puolukkaöljyasia on vaan superihanaa, ostin sitä taas viime reissulla ja lotraan itseeni joka aamu 😉 Kiitos tosi kivasta viestistä, lämmittää kun tulee vielä niin taitavalta.

  5. Nimetön says

    Anna, jokainen ihminen on ainutlaatuinen omana itsenään. Hänen elämänsä on hänen, kaikkinensa. En kestäisi ihmistä, jonka elämä on jatkuvaa noususuhdannetta. Eikä kukaan sitä paitsi voi yltää taivaaseen omilla avuin. Kannattaa siis suostua meidän kuolevaisten elämään, jossa ei ole jatkuvasti jännittävää. Mutta totuus on silti tarua ihmeellisempää, koska sen voi oikeasti elää. Se on oikeasti totta. Sinä olet totta.

  6. Nimetön says

    Hups. Edellisen kirjoitti ajatustaan nopeampi Paluumuuttajatar. Joka on myös ihan oikea ja totta.

    • Anna says

      Mulla on aina ollut vähän vaikeuksia olla tavallinen kuolevainen, mutta saan tuosta ajatuksesta kyllä voimaa, että todellista elämää saa sentää todella elää, toisin kuin tarua. Kiitos.

  7. Joo siis oot ihana ja blogiisi palaan aina vaan, vuosi toisen jälkeen. Shoppikin on aivan järkyttävän ihana – mutta mulla vaan ei ikinä oo millä shoppailla 🙁

    Ja ps. sinun elämäsi on juurikin kiinnostavaa ja sinulle / teille just tapahtuukin ihania juttuja, joista on kiva lukea! Ainakin mulle oot kuumis 🙂 ! Jee!

  8. Nikadora says

    Välillä jumittaa, kohta taas kulkee!
    Kevät on vähän kaaoottista täälläkin.
    Muista, olet inspiroiva mielestäni aina!
    Aina ei tarvitse olla asiaa, jo kuulumisia on mukavaa lukea 😉
    NOU HÄTÄ.

    • Anna says

      ”Aina ei tarvitse olla asiaa”, tää on se just mikä mua on alkanut jännittää. Mutta NOU HÄTÄ auttaa siihenkin 🙂

  9. Nimetön says

    Juuri tällaisten kirjoitusten ja aitouden takia blogisi on kiinnostava ja siihen tekee mieli palata kerta toisensa jälkeen. Luen kirjoituksesi aina aamubussissa täällä Atlantin toisella puolella ja työmatka tuntuu aina hitusen mukavammalta kun pääsee hetkeksi Hankoon 🙂 Kiitos! -Annina-

    • Anna says

      Uuu, teitä on todella ympäri maailmaa! Vilkutan täältä kaukaa ja kiitän tosi kivasta viestistä <3

  10. Jaana says

    Voi hyvä nainen sinähän olet paras koska olet aito. Käyn joka päivä tarkastamassa oletko julkaissut jotain. Ihan mitä vain. Olen kyllästynyt ammattimaisesti tuotettuihin (en tarkoita etteikö blogisi ole tasokas) ”täydellistä” elämää esitteleviin blogeihin. Kaikista löytyy samat matot, marmorit, kynttilänjalat, lamput ja laukut. Aargh! Onneksi olet olemassa ja pelastat tämän planeetan!!! Lisää vaatii lukijat.

    • Anna says

      Kiitos Jaana, mahtava viesti! ”Pelastat planeetan”, heh, apua, paineita. Mutta voin mä yrittää! 😉

  11. Leenamari says

    Anna, sä olet kuumis meille lukijoille. Sä olet aito, rehellinen ja ihanan sekoileva. Jutut mainioita, valuvat tunnelmaa ja tuovat hymyn huulille. Pysy just tuollaisena, emme me lukisi tätä jos sä et olisi sä!

  12. Juuri näin! Sait sillä omalla ihanalla tavallasi kirjoitettua juuri mistä tästä elämästä on kyse. Ikä ja kokemusta tulee lisää, mutta joskus miettii että lisääkö sitä viisautta vai onko vaan vielä enemmän hukassa…
    Mutta jos vettä auttaa melkein kaikkeen niin mitään ei kyllä voita Rakkautta ja Rimakauhua <3
    Halit Turust´

    • Anna says

      Ai vitsi joo, Rakkautta ja Rimakauhua on yhä vain niin paras!

        • Anna says

          Onko oikeesti? Mä en oo tajunnut, nyyh… (Uuu, katso, sain vaihdettua mun avatar-kuvan, jee!)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.