comments 11

Jumalata noorus!

LAURINEN

CASELIUS

KALLIOLA

Aaaaaaaaaa! Nyt on kyllä KOVAA KAMAA Kaupungintalon Galleriassa! Kaikki kunnia merimaisemille, mutta this is something else ja me todella olimme tämän ravistelun tarpeessa.

Kolme iloista rosvoa, Caselius, Kalliola ja Laurinen ovat jokainen omalla taiteellaan luoneet meille ajattelua vaativan mikrokosmosken keskelle Hankoa. Yritän nyt tulkita näkemääni, ja voi olla että tulkitsen ihan väärin, mutta sitä suuremmalla syyllä menkää itse katsomaan ja kokemaan.

Sampsa Laurisen installaatio kertoo kirjailija ja näytelmäkirjailija Ödön von Horváthin (1901-1938) kuolemasta. Pariisissa tuolloin asuva von Horváth on palaamassa eräänä iltana elokuvista. Ukonilma riepottelee Champs Elyséen kastanjapuita, kun suuri oksa pamahtaa irti ja iskee miehen maahan, murtaa kallon, hän kuolee samantien. Ödön von Horváth oli juuri muuttamassa Yhdysvaltoihin ja hänen romaanistaan ”Jumalaton nuoruus” oli suunnitteilla filmatisointi. Näyttelyssä on jaossa moniste, jossa kerrotaan tästä kosmopoliitista sodanvastustajasta, pienen kaupungin pienen gallerian lattialla nyt makaava hahmosta, jonka kävelykeppi on singahtanut sivulle ja saappaat livenneet määrätietoisesta askelluksesta.

Näyttelyn päätyseinällä olevan tilan täyttää lattiasta kattoon Eero Caseliuksen tajunnanvirtamainen, mosaiikkia muistuttava A4-räjähdys. Jonkunlaisena punaisena lankana on Leonardo Da Vinci ja kauhun tasapaino. Caselius pohtii meille avajaisissa suriko maailman tunnetuin nero suunnittelemiaan sotakoneita, hänhän rakasti lintuja, vapautta, lentämistä. Kauneutta. Hänen osaamisensa ja kiinnostuksen kohteensa olivat mittaamattomat, hän halusi hyvää, mutta valjasti mestarilliset taitonsa myös toisenlaiseen käyttöön. Caseliuksen arkit lennähtelevät galleriaa kiertävälle kaiteelle ja kiertyvät pylväiden ympärille, hänellä ei tunnu olevan fyysisiäkään rajoja.

Kolmas veijari, Jori Kalliola (tuttu myös Mustista Silmistä) on valloittanut näyttelytilan molemmat siivet. Voimakkaat, värikkäät teokset ovat kuin jonkunlaisia vallankumouslauluja, niiden ohi ei voi kävellä kuuntelematta jokaista ensin loppuun. Samalla puikkelehditaan hirsiveistoksia, romu-ukkoja hipoen, niiden -hmm- ulokkeita väistellen ja melkein uskaltamatta katsoa niitä hulluna toljottaviin silmiin. Kalliolan töissä on jotain alkuvoimaa, jotain heimouskontoa, jotain sotaisaa ja raivoisaa. Ja kuitenkin minusta tuntuu, että kaikista kaikista eniten Kalliola haluaa painottaa rakkauden, huolenpidon ja välittämisen merkitystä.

Lähtiessä pysähdys vielä Caseliuksen ja Kalliolan (”Braque ja Picasso”, vertaa Caselius, pyydä häntä kertomaan se tarina) mustanpuhuvan vuoropuhelun äärelle. Kalliola näyttää Majakovskin kuolinkuvassa, luoti sydämen läpi lennähtäneenä.

Nyt jos linjoilla on opettajia, niin sallitteko minun suositella tätä nuorille. Ei ihan pienille, mutta nuorille. Varsinkin nuorille miehille. Tässä on loistava esimerkki siitä miten vahvaa ja väkevää voi olla taide, ja miten paljon se voi puhua ja puhutella. Näyttely on myös piristävä esimerkki mielipiteiden muodostamisesta, sysäys keskusteluun, jopa väittelyyn, joka on tarpeellista ja tervetullutta, mitä aatteita allekirjoitammekaan.

Hauska sattuma, blogimme sai alkunsa Eero Caseliuksen ansiosta, hänen näyttelynsä ”Sixtus” oli lopullinen sysäys. Huomasin vasta tätä ensimmäistä postausta hakiessani, että niin, ”Kirjatoukka & Herra Kamera” saavutti tosiaankin kunnioitettavan neljän vuoden blogi-iän tammikuun 23. päivänä. Edelleen voin allekirjoittaa silloisen luonnehdinnan: ”Molemmat blogin päähenkilöt saavat hyvänlaatuista sydämentykytystä kaikesta INSPIROIVASTA.”

11 Comments

  1. Anonyymi says

    Eri vänkää ja ihan vimmasta touhua! 🙂 Jääkö KUKAAN kylmäksi?! Ei oo haaleeta hommaa, himmailua ei. Eläväistä on.
    Tästä kokemuksesta kiittää,
    Mehtis

    (Onnittelut blogille: onneksi inspiroiduitte! Ja "nythän mä vasta hokasin", että miulla on teidän arkistonne kokonaan koluamatta vuosien ajalta! Mitä herkuttelua onkaan luvassa – etten suorastaan hotki ja ahmi menneitä vuosia! Tammikuulta 2011 sattui heti silmään "Ateljee-vierailulta" Hra Kameran studion tuolit: ihan samanlaiset Artekista hankitut oli miullakin siellä etelässä asuessani. Kohtalaisen keljut ja kolhot istuttavat olivat ja taisi olla Espoosta – tai Porvoosta – muuton yhteydessä, kun laitoin vuosituhannen alussa "hyvän" kiertämään.. Ettei Hankoon asti olisi kiertynyt.. 😉

    • VIMMAAAAA! Vimma on hyvä.
      Kiitos onnitteluista, onhan tämä jo jonkunlaiseksi saavutukseksi laskettava. Tämä oli postaus nro 1822, joten luettavaa riittää. En tosin enää kuollaksenikaan muista (enkä uskalla katsoa) mitä olen alkuaikoina höpissyt 🙂
      Herra Kameralla on vaikka mitä tuolinrotikoita studiolla, mikä mistäkin löytynyt!

    • Anonyymi says

      Tuoleista vielä: varmaan tosi hyvät istuttavat "normaaleille" ihmisille, vaan miulle – pitkä- ja kipeäselkäiselle – tukea oli tuoleissa nuukanlaisesti. Tuolien mukana ostin vaneritaivutetut kaarevat rahit; pari-kolmevuotias veljeni poika tumpsahteli niiltä peppukyytiä lattiatyynyille, sitä naurunkutketusta! Muotokielensä vuoksi eivät rahit oikein raheina palvelleet, mutta pienen ihmisen liukumäkenä sitäkin passelimmin.

      Bloginne on tosiaan aivan vertaansa vailla. Kieli on rikasta ja kuvat niin sielukkaita, että joskus vähäunisina (se selkäkin..) öinä ne hiipivät jostain selkäytimestä valveillaolon lohdutukseksi. Olette molemmat lahjakkaita.

    • Hieno näyttely. "Kasvattakaamme lapsemme hyvin ja suurella rakkaudella." Just näin! (Eikö haittaa, vaikka rakastaisi hiukan muidenkin lapsia.) Minä näen 16-v. esikoispoikamme ja itseni pohtimassa etenkin noita Kalliolan teoksia (on ollut puhetta egosta ja buddhalaisuudesta), toivottavasti koulujenne kuviksen tunneilta tehdään käyntejä tuonne (esikoisen kuvisope vei heidät täällä Treella katsomaan näyttelyitä ja kuvataiteilijaa työssään, elämyksiä).

    • Katja, tästä näyttelystä saisi kyllä paljon keskusteluja aikaiseksi. Tokihan nuoret saavat itsekseenkin ajautua tuonne, tai vanhempineen, mutta minäkin toivoisin, että koulut ottaisivat onkeensa ja kävisivät. Täälläkin, pienessä kaupungissa, näyttelymatka on helppo järjestää ja taiteilijoista aina joku paikalle saatavissa.

  2. Tuli ihan näyttelyvapina, se iskee silloin, kun muistaa, että on käyttänyt itseään näyttelyssä viimeksi tammikuun lopulla. Asia on korjattava pian, ettei vaan pääse vieraantumaan inspiroitumisesta. Tuo nuorten taiteelle altistaminen on kyllä kumma juttu, Puukenkä oli galleriassa samaan aikaan lukiolaisryhmän kanssa ja tosiaan joillekin se oli ihan ensimmäinen kerta, Lahti on todellakin urheilukaupunki, kun ei täällä mahdu opetukseen näyttelykäyntejä.

    • Tuolla kyllä vapisutti, eikä olisi halunnut lähteä pois. Oli niin paljon tutkittavaa. Voi Lahti ja Suomen maa muutenkin, kyllä koulut voisivat kuskata nuorisoa näyttelyihin enemmän! Tämäkin on ihan ilmainen!

  3. Olipa todella järisyttävä kokemus taas kerran. Casse on opettanut molempia poikiani aikoinaan ja ainakin aikaisemmin oppilaat kävivät sekä taide- että museon näytelyissä. Pitäisi käydä!

  4. Upea kuva Cassesta, opettajasta joka opasti ja eksytti minut taiteen tielle, ja jonka veroista en ole edes korkoakouluista löytänyt. Viivaa, Pintaa ja Muotoa, oli yksi opetuksista jota en unohda, rakennus materiaalt hyvään kuvaan.

    • Cassesta saa vain hienoja kuvia! Moni Caseliuksen oppilas on tullut kertomaan kokemuksistaan, varmasti aika ainutlaatuinen opettaja. Voin vain kuvitella niitä tunteja… Ja niin moni oppilaista on jotenkin löytänyt tien taiteen tekoon, aika hienoa. Kuten sinäkin, mahtavia töitä sivuillasi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.