comments 15

Joulun odotukset

Maineeni jouluangstaajien kuningattarena on nyt vaakalaudalla kun kerron seuraavaa: jouluaatto oli tosi tosi tosi kiva.  Eikä PELKÄSTÄÄN sen takia, että sain ihania lahjoja!

Olen tässä vuosia itseäni analysoituani (lempipuuhaani muuten, jos ette ole vielä huomanneet) tullut siihen tulokseen, että iso osa jouluahdistuksestani johtuu jonkunlaisesta ylikuormittumisesta ja sen aiheuttamasta oikosulusta. Enkä puhu nyt fyysisestä työmäärästä, vaan henkisestä over loadista.

Kun ihminen on kaltaiseni kaikki aistit esillä ja vereslihalla elävä osterinkaltainen, paljas olento, on joulussa kerta kaikkiaan ihan hirveästi kaikkea. Musiikkia, valoja, melua, menoa ja menininkiä. Kaikki on jotenkin tupaten täynnä, kuten esimerkiksi jääkaappi, mutta myös minun pääni. Ja koska jouluna kuuluu olla koko ajan yhdessä, joulussa ei ole yhtään omaa aikaa. Sensorini sirittävät ylitaajuuksilla jo joulukuun puolesta välistä lähtien. Kaikki omat rajani katoavat.

Ajatella, että minun piti elää 44 vuotta ja karata Kreikkaan, jotta ymmärsin kuinka tärkeää hiljaisuus ja yksinolo hyvinvoinnilleni (ja luovuudelleni) on.

Eräs rakas ystäväni omine joulunajan stressitilityksineen mursi (tietämättään) ainakin yhden jouluangstin lukoistani. Viestiteltyäni hänen kanssaan oivalsin jotain todella, todella tärkeää.


Omaa aikaa ei tarvitse aina olla paljoa, pienetkin hetket riittävät. 
Ja sitä omaa aikaa ei kukaan tule sinulle antamaan, se pitää ottaa ihan itse. 

Siispä:

Söin joulupuuron voisilmällä, kanelilla JA sokerilla ja lauloin joulua kihisevien lasten kanssa kurkku riemusta suorana Joulu on taas. Sen jälkeen menin vähäksi aikaa vielä silmät kiinni lämpöisen peiton alle makaamaan ihan hiljaa.

Meikkailin rauhassa (no okei, siivosin välillä vähän) ja vedin tyllihameen päälle vasta vähän ennen puolta päivää.

En lähtenyt kuuntelemaan joulurauhanjulistusta, vaan jäin laittelemaan avoimien ovien juhlien tarjoiluja kuntoon omia aikojani eli lähinnä kaatamaan pähkinöitä kulhoon ja nostelemaan esivalmistettuja cocktail-paloja uuniin. Ilman kiireen tuntua.

Parin tunnin bileiden (kiitos kaikille vieraille!) jälkeen oli hyvin aikaa korttipeleille sekä leffalle eli päiväunille, sulkaakonvehti poskessa hitaasti sulaen.

(Saanko tässä välissä kysyä mihin Budapestit ovat kadonneet???)

Illan pimetessä en sännänyt joulukirkkoon muun perheen kanssa. Olin yksin kotona. Katselin kynttilöiden liekkien leikkiä kiviseinilläni, silittelin kissaa, napsautin joululaulujen sijaan päälle kuivakoita asiaohjelmia ja kuorin hissukseen perunoita. Hengitin. Hengitin!

Aivan taivaallista.

Taivaallista, vaan ei helppoa… Varsinkin joulukirkon kohdalla tulivat kaikki ne tutut mitä muut ajattelevat -kuviot mieleen. Koko maailman odotukset putosivat niskaani. Tuo perhe istuu niin kauniina, valoa säteilevänä ja viattomana kiiltävillä puupenkeillä virsikirjat sylissä, mutta missä heidän hulttiomainen äitinsä on?

Sitten muistin, että olin jo Kreikan reissun kohdalla takuulla toiminut monien ihmisten odotusten ja oikeina pitämien arvojen vastaisesti ja aiheuttanut sopivan tujun annoksen paheksuntaa niissä, jotka paheksua tahtovat. Joten yks joulukirkko sinne tai tänne. Olin vapaa.

Ja niinpä minulla oli koko aaton ihana ja rauhallinen olo. Minä ohjasin oman elämäni laivaa, minä olin kerrankin ruorissa kiinni omassa joulussani! Minulla oli aikaa omille ajatuksille, ja ne ajatukset tekevät minusta minut.

Illalla istuimme pitkään ruokapöydässä, söimme hitaasti kaikkea hyvää ja avasimme ruokalajien välissä lahjapaketteja, jotka eivät olleet ehtyä. Kaikki lahjat olivat ihan täydellisiä, tuntui, että jokaisen jokainen toive toteutui. Silti nostan lempilempilahjaksi, jos sallitte, tuon meksikolaisen, koristellun pääkallojoulukoristeen. Kuinka hyvin pienet, kirkassilmäiset kullanmuruni minut tuntevatkaan, ja että he silti rakastavat minua juuri sellaisena kuin olen!

Eli osterina.

Kiitos Joulu 2016, olit kiva kamu.

15 Comments

  1. Tiedätkö, että melkein yhtä monta vuotta on mennyt minullakin saman asian ymmärtämiseen, mutta olen vielä vähän jäljessä toteutuksen suhteen. Ymmärrys on kuitenkin se ensimmäinen ja suurin askel ja sen olen jo ottanut.

  2. Olen vähitellen huomannut tämän saman. Meillä nyt on tämä kahden hengen ja kahden koiran miniperheemme, mutta aatonaaton sukulaisuusrumban jälkeen aattoiltana oli ihanaa, että minä sain lukea hiljaa sohvalla ja siippa sai pelata eikä tarvinnut puhua tai säätää. Kyllä pitää saada ihmisen hengittää.

    Ja kiitos jälleen kerran tästä sinun blogistasi. Osittain tämänkin avulla olen tehnyt tänä vuonna kaksi (!) minireissua yksin, ihan itse, itsekseni. Suomessa, mutta kuitenkin. Se on tehnyt hyvää. Kiitos ja osterimaisen mainiota vuoden loppua ja seuraavan alkua!

    • Niin pitääkin, saada hengittää!
      Kiitos itsellesi, oot kiva. Jatka samaan malliin uutena, uljaana vuotena!

  3. Hyvää uutta vuotta koko perheelle. Kuuluuko siihen nykyään myös kissa ? – Kyllä Budapest-konvehteja vielä saa jouluna, mutta eivät maistu enää niin täyteläisiltä.

    • Kissa on vain lainassa, eli hoidossa. Minä en löytänyt meidän marketeista Budapesteja? Harmi. Ja harmi myös jos ovat menneet makua muuttamaan! Oikein hyvää uutta vuotta myös sinulle!

  4. Anonyymi says

    …Ja korvatulpat töpöttivät korvissani välillä koko päivän, ja vielä nukahtaessakin, kun joulupyhiin mahtui myös sukulaislasten yövierailuja =)
    Yhdessä leivoimme vielä lisää pipareita ja kaikki hotkaistiin sitä mukaa, kun uunista tulivat ulos.
    Ja kyllä, minä rakastan lapsia. Mutta myös omaa päänsisäistä hiljaista rauhaa.
    Ilman mitään. Pelkät ajatukset ja niiden läpikäymiset.
    Olen ehkä nopea liikkeissäni, mutta hidas ajatuksissani.
    Haluan käydä tapahtumia läpi uudelleen ja uudelleen.
    (Kirjoitan tätä selväpäisenä ainakin tällä hetkellä…%)
    Käsittääkseni ainakin…

    Olen takuuvarma, että neljänkympin ylittäneet ovat äärettömän paljon ymmärtäväisempiä ympäristöään ja itseään kohtaan.
    Hei, hei nuoruus!
    Tervetuloa viisaus ja vekit!

    Nikadora

    • Yhteiset leipomishetket ovat periaatteessa ihania, käytännössä kaoottisia. Mutta mitäpä ei sokeri ja voi parantaisi 🙂
      Ja kyllä, neljäkymppisenä on hyvä, oikein hyvä.

  5. Voi Kirjatoukka! Ihanaa, kun kirjoitat yksinolon tarpeesta. Miten selvisit pikkulapsiajasta? Kaikki käytännön vinkit ovat tervetulleita. Se "ne kasvaa niin nopeasti" ei hirveästi lohduta, kun on univelkaa ja haluaisi vaan maata sohvalla yksin lukemassa, mutta 1,5-vuotias ja 4-vuotias pitävät tiukasti kiinni menossa ja meiningissä. Onneksi on hyvä puoliso ja edes ne pienet omat hetket aina joskus. Ja silti, jossain kummittelee ajatus siitä kolmannesta lapsesta..

    • Niinpä? Miten ihmeessä selvisin? Musta tuntuu, että itse asiassa mä en ole aina ollut näin herkkä hälylle, vaan nimenomaan tämä kaikki (=elämä…) on minusta tehnyt niin sellaisen osterin kuin nyt olen… Jos haaveilet kolmannesta, anna hänen tulla pian, sillä se sentään on totta, että menee siinä samassa hulinassa 🙂 Ja muista: joskus ihan pienetkin omat ajat riittävät. Pitkiä pätkiä kun on vaikea järjestää ja sitten sitä luulee, ettei vaihtoehtoja kerta kaikkiaan ole. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin.

  6. Anonyymi says

    Hei Anna,

    sinulla on huikea kyky purkaa ajatuksiasi sanoiksi ja kirjoittaa eläväistä tekstiä. Monet tekstisi ovat saaneet minut nauramaan, monet koskettaneet kyyneliin asti. Tästä tekstistä sain lohtua siihen, että en olekaan yksin näiden asioiden äärellä. Kuinka tärkeää onkaan pitää kiinni siitä, että välillä vain on yksin omien ajatustensa kanssa ja latautuu. Ottaa tilaa ja hengittää. Kiitos sanoistasi ja elämystentäyteistä ja seikkailullista uutta vuotta 2017 sinulle! 🙂

    Sari

    • Huippukiva kuulla, tulin tosi onnelliseksi viestistäsi. Hengitellen kohti uutta vuotta!

  7. No huoh, Anna, kuinka tuttua settiä…Juurikin viimeaikoina olen miettinyt introvertti-ekstrovertti-akselia ja sitä kuinka introvertti on aina tietoinen siitä, kuinka rajallista energia on. Puolestasi sinua tässä suhteessa analysoimatta, vaan itseäni, mulle on elintärkeää ottaa noita breikkejä. Joskus mietin myös onko tässä jonkinlaista sukupuolijakaumaa, että tarvitsevatko naiset useammin tuota omaa hapenottoa, oma mieheni tuntuu minua enemmän elävän siitä, että on puuhaa,vaikka kaipaanhan sitä minäkin, mutta myös taukoja…No niin tai näin, tärkeää tiedostaa tarpeensa kunkin. Ja sitten sekin vielä, minkä olen monesti kokenut, että jos lähden johonkin kirkkoon tai muuhun koska niiiin haluaisin enkä raaskisi jäädä pois, vaikka oikeasti syvimmältäni sillä hetkellä koen, että ei kannata, niin usein ei pysty kuitenkaan nauttimaan reissusta, eikä saa siitä sitä iloa.

    • Meillä mieskin kyllä kaipaa omaa aikaa ja rauhaa, mutta myöntää itsekin, että on taitavampi sen ottamaan. On aina ollut. Miehet osaavat tässä suhteessa olla ehkä terveesti itsekkäämpiä, mitä heiltä kadehdin.
      Tuoho vikaan kappaleeseesi: kuuntele itseäsi, aina joku tarve (kirkko, oma aika, rauhassa kuoritut perunat, politiikkaradio) nousee kuitenkin mielen sopukoissa kaikista kirkkaimmaksi, mene sen mukaan. Kaikkea ei voi saada.

  8. Mä haluan sen tuolin sen pinkin värisen! Mies kyllä ottaa avioeron, mutta viis siitä! p.s. ihanaa lueteltavaa muutenkin ja hyvää uutta 2017! t. Carina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.