Leave a comment

Italialaisen jälkeen

Italialainen, viikon vaihtolapsi on lähtenyt, kaivakaa eksoottiset mausteet, chili ja valkosipuli taas esiin! Yritimme niin kiihkeästi esittää suomalaista esitellä rakasta ruokakulttuuriamme, että karjalanpiirakkakiintiö on nyt vähäksi aikaa tupaten täynnä.

Ensimmäisenä iltana rehellisyyden nimissä (anteeksi Suomi) tein kyllä sitä lasten rakastamaa mausteista kanavuokaa salsoineen päivineen. Periaatteella jos meikäläiset tykkäävät, niin sitten varmaan vieraampikin teini. Ajattelin ettei heti alkuun pelästytetä nuorta matkalaista poron takapuolella ja kuumassa maidossa kelluvilla kalanpaloilla.

Paikallinen ruoka, ainakaan kouluruoka, ei ihan hirveän suurta innostusta herättänyt suloisessa vieraassamme tovereineen. Jouluruoka suorastaan kauhunsekaisia tunteita. Meidän tarjoiluistamme ensimmäisen illan vuoan lisäksi armon saivat savulohi ja lihapullat (kaupan, mutta ei sitä tarvitse hänelle kertoa). Aamulla oli ihan turha keekoilla lettipäissään ruisleipä kainalossa: paahtoleipä hillolla oli ainoa, joka tippui.

Oli hankalaa miettiä suomalaisia ruokia nimenomaan joulukuussa. Ei ole sieniaika, ei marja-aika. Ei hirveä eikä jäniksiä pakkasessa, kalaakin heikosti saatavilla. Kaikki ehdotukseni kuulostivat omassakin mielessäni vähän hajuttomilta ja mauttomilta. Suomalainen ruoka on UPEAA silloin kun raaka-ainepuoli on kondiksessa, mutta jos on ihan lähimarketin varassa, niin jäljelle jää melkeinpä vain makaroonilaatikko. Ja hei tarjota nyt makaroonia italialaiselle?

Osa nuorista (italialaisista ja kotimaisista) istui meillä iltojaan, pelailemassa ja huudattamassa musiikkia. Aivan ihanaa! Mieletön mekkala, tuli Kreikka mieleen. Jännää: luulen edelleen ensimmäiseksi tuommoisen nuorisolauman keskellä olevani yksi heistä. Hyvin äkkiä kuitenkin totuus valkenee, jopa minulle, ja huomaan olevani vain nolo mutsi, joka hiippailee villasukissa jengin selkien takana ja tyrkyttää piparkakkuja ja kuorii satsumat valmiiksi. Ainoa loiston hetkeni oli, kun tunnistin äänestä Gianna Nanninin vierailemassa yhdessä biisissä. Sain siitä ehkä pisteen.

Mitäs muuta tänne Suomen Etelään kuuluu?

Hoitokissa sipsuttelee sohvan käsinojalla. Sitä ottaa päähän, että olen poiminut syliini läppärin, enkä häntä. Se taputtaa valkoisella tassulla käsivarttani ja ottaa ”olen pieni, yksinäinen, australialainen kissa”-ilmeensä, mutta minä sanon sille, että nyt on lukijoiden vuoro, heitäkin on välillä tekstillä paijattava, etteivät he hylkää.

Perhe pelaa ristiseiskaa keittiön pöydän ympärillä ja kinastelee. Yhdellä on poropuku, kahdella kajahtaneet jouluvillapuserot. Minäkin olin aluksi mukana pelissä, mutta ilmiömäisen voiton jälkeen sain syyn vetäytyä korttiringistä blogikiireisiin vedoten.

Aina tähän aikaan vuodesta poden blogikriisiä. Pohja uusiksi, nimi uusiksi, kaikki uusiksi. Opettelen kuvaamaan, muutun täsmälliseksi ja organisoituneeksi, ajastan huippukiinnostavia artikkeleita erilaisten teemojen mukaan jokaiselle päivälle… Olen kantaaottava ja ROHKEA!

Aina tähän aikaan vuodesta laiskottaa.

Jouluruoat on nyt tilattu. Olen ennenkin kehuskellut tällä, mutta hankolaiset ravintolat sis taikovat toinen toistansa upeampia herkkuja joulunalusaikaan, joita voi nakutella tilaukseen ja sitten vain noukkia aatonaattona kuin Punahilkka. Kauniisti esille laittaessa voi sitten taas leikkiä yhtä lempileikkiäni kylmäkköä. Sekosimme hiukan jouluruokamaistiaisissa. Alkuperäisen ”ihan vähän vaan jotain kalaa”-suunnitelman romututtua olemme nyt varustaneet kivilinnamme lattiasta kattoon ihan kaikella, ja paljon.

Vaikka suurimman ruoan saa nostaa melkein sellaisenaan pöytään, onhan siinä hommaa jäljelläkin. Eipäs vähätellä. Esimerkiksi perunat, ihan itse pitää puikulat kuoria, keittää ja tillittää.

Joulujuomaksi haimme jo valmiiksi samppanjaa kylmään. Sillä mennään, se on meidän aikuisten ihana ja mieleinen joululahja toisillemme. Luin jostain, että Bollinger on enää ainoa perheyritys samppanjataloista, sen kunniaksi sitä, useampi pullo. Jouluaattona nimittäin ovemme ovat auki kaikelle kansalle heti kaupungintalon parvekkeelta julistetun joulurauhan jälkeen. (Toivotamme kaikille hankolaisille ja heidän vierailleen hyvää ja armorikasta joulua – siinä kohdassa aina itken hiukan.) Nostelemme sekalaisella seurakunnalla maljoja ja syömme jotain pientä. Toivottavasti joku laulutaitoinen osuu paikalle ja virittää yhteislaulun. Vaikka Poguesia.

Joulukorttikuva otettiin tänä vuonna ajoissa, eli tänään sunnuntaina. Me lähetämme kortit AINA vasta 23.12. ja hyvin ehtii. Se punainen kuori on luotu vain synnyttämään saatanallinen huonommuuden tunne kansalaisiin, onko joku muka joskus ehtinyt siihen? Ai niin, faija.

Melkein kaikki joulujuhlatkin on hankittu, ne odottavat enää paketointia. Sen saa hoitaa Herra Kamera, sillä jos minulla ja taikinoilla on omat, ylitsepääsemättömät ongelmamme, niin näkisittepä miten mulla menee teipin kanssa. Huh huh.

Petasin aamulla mustat pellavalakanat sänkyyn.
Melko synkkää sanoi kakara, ei mitkään varsinaiset joulufiilikset.
Kuule, AIVAN mun joulufiilikset, vastasin, ja nauroin omasta huumorintajustani lumoutuneena päälle.

Sillä vaikka kaikki on joulujärjestelyiden osalta niin hyvin, mieli iloinen ja odotan sydän rakkautta pullollaan joulua omieni kanssa, niin se pieni kikertävä jouluangsti istuu sitkeässä. Se on kuin mikä tahansa paha tapa, josta alan olla ihan valmis päästämään irti. Minullahan on ihana elämä, jokaisena vuoden päivänä.

Tokaisin miehelleni aamukahvin yli, Hesariin sotkeutuneena, että haluaisin elää villiä elämää. Sanoin sen jotenkin puoliajatuksissani ääneen, mistä lie tullut, mutta jäin miettimään asiaa pitkäksi aikaa.

Olisiko siitä motoksi ensi vuodelle?

Kaikille kaltaisilleni mustakaavuille hyvä vinkki: For Good Luck-merkin nimikkomekko (minä tosin käytän sitä tunikana, vaikka inhoankin sanaa tunika) on ihan täydellinen. Ja kyllä sen saa muissakin väreissä, jos joulun teemasävysi ei ole tänäkään vuonna musta, kuten eräillä.
TallennaTallenna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.