comments 7

Fondation Maeght

Tämän seuraavaksi esittelemäni kohteen lukija on hyvä ja ottaa nyt ja kirjoittaa muistikirjaansa (tiedän, että teillä on pinottain muistikirjoja senkin höpsökät!) kohtaan:

“Kun menen vihdoin/ taas Ranskan Rivieralle, tottelen Kirjatoukkaa ja vierailen:”

Fondation Maeght. Ah, lempipaikkojani maailmassa. Tänne palaamme aina uudelleen, tänne on joskus ihan fyysinen ikävä. Vaihtuvat näyttelyt ovat tasoltaan, noh, vaihtelevia, mutta se mikä pysyy, on silkkaa kultaa. Alkaen arkkitehtuurista. Espanjalaissyntyisen arkkitehti Josep Lluis Sertin johdolla joukko aikamme suurimpia taitelijoita toteutti teoksiaan jo rakennusvaiheessa suoraan taloon, puutarhaan, muureihin ja suihkulähteisiin.

Fondation Maeght on paitsi Euroopan ainutlaatuisimpia modernin taiteen museoita, myös ihana, rauhaisa keidas pienen ajomatkan päässä Nizzan humusta. Me nyt toki liikummekin aina sesongin laitamilla, kartamme tungosta. Olen usein saanut leikkiä Fondation Maeghtin hiekkateillä ja kirjaston pienellä yläpihalla “entä jos asuisin täällä” -leikkejäni ihan keskenäni. Museota ympäröivä havumetsä tuoksuu, vesi solisee, piha tarjoaa varjoa ja aurinkoa kulkijalle. Puiden välistä avautuvat näkymät ovat osa taide-elämystä. Huikean kaunista. Joissakin paikoissa vain kaikki on kohdallaan. Sen tuntee, mielenrauhana.

Lapsia vokottelen rakastumaan itselleni tärkeisiin paikkoihin kertomalla dramaattisia tarinoita, kuin ankkureiksi. Täällä jo rakennuksen syntyhistoria saa pienet sielut väräjämään vastaanottavalla taajuudella. Taidekauppiaat Marguerite ja Aimé Maeght menettivät 11-vuotiaan Bernard-poikansa leukemialle vuonna 1953. Pariskunnan taiteilijaystävät arvelivat, etteivät vanhemmat selviä surusta hengissä, elleivät näe tulevaisuudessa valoa. Braque etunenässä ystävät keksivät ehdottaa murheenmurtamille Maeghteille taidepyhätön rakentamista lähelle taivasta, pienen pojan muistolle. Projektista tulikin kaikille rakas, niin Marguerite ja Aimé Maeghtille kuin taiteilijoillekin. Chagallille, Matisselle, Mirólle, Fernanrd Légerille, Giacomettille…

Lue lisää (jos luet ranskaksi): Itseasiassa koko Maeghtin perheen ja yksityisen säätiön historia on täynnä värikkäitä tarinoita aina railakkaasti riiteleviin jälkipolviin asti. Taustoja valottaa ansiokkaasti Vanity Fair France.


* * *



En malta olla sanomatta tätä ääneen (koska viikonloppu osoitti jälleen kerran, että ainainen ääneen loilottamiseni kannattaa. Kerron lisää jos kaikki menee hyvin) : 


Toivottavasti jonain päivänä joku vakavarainen taiteenystävä haluaisi sijoittaa Hankoon. En tietenkään soisi että surun kautta, vaan mielummin ilon. Loisi tänne kohteen, joka olisi jo rakennuksena jotain niin sydäntä läkähdyttävää, että kädet tärisisivät lähestyttäessä, ja jonne tultaisiin haltioitumaan taiteesta kaikkialta maailmasta. Hanko on porttimme Eurooppaan ja Hangossa on ihmeellinen valo, jonka kaupunkia ympäröivä meri satakertaistaa, ja joka on kautta aikain kiehtonut taiteilijoita. Minä haluan olla sitten siinä mukana! 


Kansainvälistä taiteilijaresidenssiä puuhaamme jo, saa siihenkin tarjoutua sponsoriksi, jos raha taskuja pakottaa.

7 Comments

  1. Anonyymi says

    Uuuuuh!! Tuonne lähdenkin aamiaiselle yläkerran terassille, ja laskeudun kaftaanissani uimaan altaalle, kunnes olen pulikoinnista kiinteä ja ruskettunut!
    MAHHHTAVA PAIKKA.

    Nikadora

  2. Anonyymi says

    Ihana! Yhteen muistikirjoistani on nyt kirjoitettu: "Kun vihdoin menen…" 🙂 Kannatan myös ehdottomasti ääneen loilottamista. Useimmiten siitä on hyötyä.

    Riitta

    • Tulossa vielä ravintolavinkki, jota ei voi (saa) ohittaa! Pidä muistikirja lähellä!

  3. Kauan sitten tuolla kävinkin, ensimmäisellä Nizzan matkalla- mutta vain puutarhassa. Samalla käytiin "Matissen kappelissa". Mutta kaikesta on niin kauan, että muistoina on vaan valo, värit, tunnelmat. Ja se kaikki oli syvää ja hyvää.
    Siksi olikin nyt hyvä katsella kuvista ja yrittää napata muistista esiin jotain unohtunutta.

    • Sanoitit sen, minkä minäkin olisin voinut kirjoittaa. Kaikesta on niin kauan, että muistona… Kun vihdoin menen sinne uudelleen – aah – ja minähän menen…

    • Liivia, joo, jotain "syvää" tuossa Fondation Maghtin tunnelmassa on. Sellaista, että AAA – TÄMÄN VUOKSI ME SIIS ELÄMME!
      Terhi M: Menkäähän!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.