comments 13

Eksyksissä kristallipalatsissa

Ihan ensimmäiseksi: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea. Palaa vasta lukemisen jälkeen. (Ja lue nopeasti, haluan keskustella tästä!)

Toistan: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea.

* * *

Luin Anna-Kaari Hakkaraisen ”älykkään high life -romaanin” Kristallipalatsi kaksi kertaa. Aloitin uudestaan alusta saman tien kun olin kääntänyt takakannen kiinni. Niin on kuulemma tehnyt moni muukin lukija.

Mutta olenko minä taas se ainoa tollo, joka ei ymmärtänyt?

Kuka se tutkija oikein oli?
Henriikka? (Ei taivu.)
Oliko koko Paulia olemassa?
Oliko puutarhalapsuuttakaan? Ja jos oli, niin kenen kahden?
Kuka siis rakasti ja ketä ja millä lailla?
Oliko lummelampi sisällä vai ulkona, oliko lampia useampia, en näe? Ketkä kaikki hukkuivat?
Muutenkin, ne lumpeenlehdet, vertauskuva jollekin? Kantaa, ei kanna?
Mikä se Vane-juttu oli? (Vane…)
Beau?
Kirja, jonka kansilehteen oli piirretty sydän?
Kultasateen myrkyllinen kukinto?
Oliver’s People -lasit, sekä Vanella että tekstissä vilahtavalla koodarilla, pitääkö nyt hoksata jotain?
Oliko tässä jotain mystisiä aikatasoja, joita en tajuuuuuuuuuu?
Tapahtumat Atlantin rannalla?
Me riitelimme, sinusta. Siis tiesikö Dora?

Ja niin edelleen.

Langat eivät solmiinnu yhteen, jäljelle jää melkein hätääntynyt turhautuminen. Auttakaa!

Toinen juttu.

Taitavalle romaanille olisi pieni hienovaraistaminen tehnyt hyvää, se olisi tuonut happea kerrontaan. Vastakohdat olisivat herkullisempia, jos ne eivät olisi niin räikeitä.

Koen aavistuksen helpoksi ratkaisuksi luetella blogimaailman kliseitä merkki merkiltä, ne kun ovat blogeja seuraavien tai instagramissa viihtyvien silmien alla päivästä toiseen. Kyllä me ne tunnistaisimme ilman toistuvaa alleviivaamistakin. Jos elämäntapaa olisi maltettu kuvailla nostamatta jokaista nopeasti muodistamenevää yksittäistä tuotetta nimeltä valokeilaan (tai kauniin lasikuvun alle, kuten blogeissa on tapana?), kantaisiko kirja ajallisesti pidempään?

Vaikka lankesinkin paikoin hykertelemään, tunsin hykertelystäni pahaa mieltä: tässä on jotain väärin.

Olisin hyvinkin voinut kirjoittaa kriittisesti muotiblogien maailmasta ennen tätä kirjaa. Olen kadehtinut välillä muiden bloggareiden täydellistä elämää ja varsinkin helpolta näyttävää menestystä. Olen leikkinyt ajatuksella, että pitäisikö ottaa ja rakastua johonkin urheilijaan, tai tehdä vauva, ehkä jopa kaksoset. Sisustella vähän. Olen yrittänyt asukuvia, mutta näytän niissä vaivautuneelta ja kömpelöltä. Reseptini eivät ole reseptejä. Elämässäni on aika vähän mitään hohdokasta esiteltävää eikä varallisuuteni, ahkeruuteni tai mielikuvitukseni riitä koukuttavaan postaustahtiin. Ainakaan ei kannata kirjoittaa kirjoista, ne ovat omassa blogissani vähiten lukijoita kiinnostava aihe.

Kun näin kärjistykset sanoiksi purettuna edessäni, tunsin kuitenkin epämääräistä ahdistusta: miksi nainen, toimittaja (lifestyletoimittaja) ja kirjailija simplifioi, latistaa ja tekee vähän naurettavaksi monille nuorille naisille syntyneen uuden ajan työn ja tulonlähteen? Pinnalliselta vaikuttavan puuhastelun takana on työtä ja tutkimusta, vainua ja silmää; mikä toimii, mikä ei. Tekee yhtäkkiä mieli puolustaa sitä blogimaailmaa, josta olen kokenut itseni niin ulkopuoliseksi.

Köyhyyden, lähiörappion tai muuten vain täydellisesti nuokkuvien pionien vastakohtaelämän kuvaus toistaa myös kovin tuttua kuvastoa Crocseineen, leggingseineen, tribaalitatuointeineen ja viideltä saunaan-heittoineen.

Tutkijan, minäkertojan, älykkyydenosoitukset name droppailuineen, narkissos-myytteineen ja kirjallisine viittauksineen ovat ihan yhtälailla ärsyttävää (jos nämä asiat ärsyttävinä haluaa ottaa) itsensäpönkittämistä, brändinrakentamista ja mielikuvien luomista kuin tiettyjen kauneuden koodistojen käyttäminen imagonrakennukseen. Sorrun tähän knoppailuun joskus itsekin, niiden asukuvien puutteessa. Ainahan, kaikkialla, kaikissa ajoissa ja jopa kulutuskielteisimmillä anarkistipunkkareilla on ollut esteettinen koodistonsa, kaikki aikalaiskulttuuri on omanlaistaan identiteettiperformanssia?

Jostain syystä tätä tarinaa rakastetaan nyt toistaa, sitä että juuri bloggari elää erilaista elämää kuin miltä ulospäin näyttää tai mistä lähtökohdista hän on ponnistanut. Näittekö suomalaisen elokuvan Onnenonkija? Miksi taustan paljastaminen (oi olisipa se oikein tuhruinen!) on niin himottavaa? Miksi juuri tässä naamiot vaaditaan pudotettaviksi, kun sitä ei juuri muissa konteksteissa tehdä? Eihän toimittajakaan tuo esiin omaa lapsuuttaan, taustaansa tai elämäntilannettaan kirjoittaessaan tuotteista, joiden esittelemisestä hänelle maksetaan? Enkä jaksa uskoa, että blogeja pääsääntöisesti luetaan sillä oletuksella, että ihminen paljastaisi niissä koko minuutensa, kaikkensa. Kukaan ei kai luule, että bloggarin nimeltä Dora G nimi on oikeasti Dora G? Miksi kaikki tämä sarkasmi?

Kirjassa on myös runsauden rasitetta. Hakkarainen on loistava kirjoittaja ja taitava kertoja. Säkenöivä, älykäs, lahjakas. Asiansa hallitseva. Eri tasoilla seikkaileva aistillinen teksti vie mennessään humahduksen lailla, siinä tekee mieli asua ja se ihan tuoksuu. Mutta: luin vähän ennen Kristallipalatsia Riitta Pulkkisen uusimman Paras mahdollinen maailma, jota vaivasi samankaltainen turvotus. Liian täysi tarina, liikaa sanoja, liikaa draamaa ja paatosta, liikaa kaikkea. Usein uskottavuuden (ja näköjään ainakin yhden lukijan kohdalla ymmärryksen) kustannuksella.

Sanat, joita käytetään taitavasti ja jotka ovat sanoista kauneimpia toimivat lopulta – kasvillisuusteemassa pysyäksemme – kuin tukahduttava muratti ja jättävät ilmattoman, valottoman olon.

(Lisäksi Kristallipalatsissa mm. Sari Östmanin tutkimuksen tuominen muuten niin mystisenä etenevään tekstiin, tai sitaatit Kodin Kuvalehden artikkelista, tuntuvat päälleliimatuilta ja todistelevilta, tunnelma notkahtaa.)

Lopuksi ajattelen, että mitä jos tarkoitus onkin olla ymmärtämättä. Että juuri siinä piilee kaiken tämän ajan absurdiuden kristallinkirkkain sormellaosoitus?

Mutta olisipa se sitten turhaa, edes yrittää.

Ai niin, omat legendaariset Repettoni ovat nyt jossakin kreikkalaisessa jätemyllyssä, tai kaatopaikalla korppien nokittavana. Heitin kenkäni lähtöaamuna kadulla olevaan kolisevaan metallisäiliöön ja minua suretti. Niiden pohja hajosi lopulta käytettyäni tossuja vuosia yötä päivää, kesät talvet. Ostan todellakin joskus vielä toiset. Mustat, niin kuin Brigitte Bardot’lla.


Lue lisää: Kirjan hieno kansikuva on Sanna Kanniston käsialaa.

13 Comments

  1. Tietysti luin tämän bloggauksesi, vaikken ole lukenut Kristallipalatsia. Siihen mennessä, kun sen sivut aukeavat, olen jo unohtanut kaiken aiemman kirjasta kirjoitetun. Toisaalta toisten lukijoiden tulkintoja ja kritiikkiä lukiessa saatan huomata, etten haluakaan lukea kyseistä kirjaa. Kaikkia en kuitenkaan ehdi lukemaan. Mutta Pulkkisesta olen samaa mieltä siinä, että sanoista tuli niin ähky, etten hyppelehdin sanojen yli vauhdin hurmassa. Ei hyvä, sillä haluaisin nauttia matkasta ihan alusta loppuun saakka.

    • Hah! Senkin 🙂 Mutta älä vain jätä kirjaa väliin, kyllä siihen kannattaa käyttää aikaa. (Nyt jäin ajattelemaan, että käykö ollenkaan ilmi tekstistäni, että kuitenkin suosittelen lukemaan, Hakkarainen ON erinomainen kirjailija…)
      Luin samaan aikaan muuten ihanaa Professoria ja taloudenhoitajaa, jonka näin vilahtavan myös sun Insta-kuvissa. Ero runsaudessa, tai siis vähäeleisyydessä oli kovin suuri, ehkä siksi näin kärjistynyt olo.

    • Ymmärrän. Aion kyllä lukea Kristallipalatsin, mutta en ole pitänyt sen kanssa kiirettä. Fiiliksen mukaan vaihtelen kirjoja ja niinpä Ogawankin kirja on vielä kesken. Pidän siitä kyllä, mutta minimalistinen ja rauhallinen kerronta ei sovi joka hetkeen.

    • Mulla on kolme kirjaa paraikaa kesken, ja eilen hain kirjastosta lisää. Juuri kuten sanoitkin, fiiliksen mukaan.

      • Luin Kristallipalatsin loppuun eilen ja ei ollut kaukana, etten jättänyt sitä kesken. Monta kertaa. Tämän kirjan kanssa olin ärsyyntynyt ja eksyksissä. Liian paljon kärjistystä, liian paljon kaikkea! Paikoitellen vietin ihania hetkiä kirjan parissa (enkä tarkoita tällä, että kirjan lukemisen tulisi aina olla ihanaa) ja olen samaa mieltä siitä, että Hakkarainen osaa kirjoittaa. Mutta miten kokonaisuus voikin jättää niin kylmäksi kaikessa ärsyttävyydessään. Tämän kanssa kävi vähän niin kuin La La Landin – olisin halunnut tykätä, mutten tykännyt. Mälsää.

        • Anna says

          Ärsytys ei ole kadonnut ajankaan kanssa. Kerro vielä että ymmärsitkö kaiken (esim. tuon listani asiat), koska se kalvaa mua? Olenko mä ainoa, jolle juoni ei aukene, ja joka ei tajua mistään mitään?

          • Ei, en todellakaan ymmärtänyt. Eikä asiaa auta se, että olen lukenut Dorian Grayn muotokuvan. Saan kiinni siitä, miten omakuvaa ihaillaan ja jaetaan nykyään blogi- ja somemaailmassa, mutta hienosta ajankuvauksesta huolimatta kokonaisuus ja juoni ei aukea. Toisaalta tämä menee yksi yhteen sen kanssa, ettei kukaan kerro itsestään kaikkea blogiteksteissään vaan valitsee hyvinkin tarkasti sen, mitä haluaa kertoa. Niin mennyttä kuin tulevaa voi muokata juuri haluamaansa suuntaan ja lukijoiden kysymyksiin ei ole pakko vastata totuudenmukaisesti. Jäljelle jää vain arvoitus.
            Voi hitto, pitänee lukea kirja uudestaan joskus myöhemmin.

  2. Anonyymi says

    Luulenpa, että ymmärrän.
    Vai oliko piiloviittaus, ettei tarvitsekaan ymmärtää…=)

    Minua jäytää samoin tuo -Ryysyistä rikkauksiin-hekumointi.
    Kun ei se mene niin kuin muutamalla.
    Ja niitä ylitsevuodatetaan. Again and again…
    Paremminkin -Ryysyistä ryysyisempiin- tai -Rikkauksista ryysyihin-

    Olen myös täysin allerginen liian valmiiksi pureskeltuihin kirjan teksteihin ja ylinokkeliin sanaväänteisiin.
    Ikäänkuin se lukemisen ilo katoaa heti.
    Haluan löytää, ihmetellä, etsiskellä edelleen…

    Loppuvetona haluan mainita esikoiseni kaikenkattavan letkauksen: Mutta sähän ootkin punkkari!
    (Olin hetkeä aiemmin vaahdonnut jostain, mikä kaikkia muita kiinnostaa, paitsi minua ei tietenkään…)
    Yes, rakas viisas poikani, ymmärrät henkisen toteemipaaluni ytimen!

    Nikadora

    • Haha, tota "sähän ootkin punkkari"-lausetta voi varmaan käyttää monessa yhteydessä ja sillä selittää kaiken kummallisen käytöksen! 😀

  3. Anonyymi says

    Täällä ihminen, joka ei koskaan lue kirjablogeja, hauska tavata! Suljin Kristallipalatsin kannet ensimmäisen lukukerran jälkeen noin tunti sitten. Pääni jäi niin pyörälleen, että olen sen jälkeen selaillut useita blogeja ja arvioita saadakseni jotain tolkkua juuri noihin samoihin kysymyksiin, jotka esitit. Palaan kirjaan varmaankin sitten joskus, kun tämä jumalaton ärsytys joskus laskee. Kirja oli erinomainen ja se saa syystäkin jäädä hyllyyni. Ärsyyntyminen liittynee siihen, että oletin saavani suht kevyen ja helppolukuisen kirjan. Sen sijaan sainkin todella monitasoisen ja koukuttavan kertomuksen, joka pudottelee paljastuksia, jättää lukijan odottamaan niitä lisää ja lopulta kriittisellä hetkellä vetäisee oven kiinni.

    • Hei mahtavaa, että löysit tiesi tänne! Juuri sama fiilis jäi, kahden peräkkäisenkin lukukerran jälkeen: jumalaton ärsytys. Lähinnä omaa itseä kohtaan, miksi mä en YMMÄRRÄ! Mutta huomaatko, kukaan ei ole vielä osannut vastata minun (ja ilmeisesti sinunkin) kysymyksiin, joten meitä on muitakin 🙂

  4. Pingback: Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi – runsas tarinoiden puutarha | Nörttitytöt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.