comment 1

Du får inte gå

Kyllä, kyllä, kyllä, olemme laskeutuneet, kotiutuneet, asettuneet ja maadoittuneet. Samalla hetkellä kun lentokone laskeutui tiistai-iltana rapeanviileään Helsinkiin, huuhtaisi arki valtavalla aallolla ylitsemme, työt ja tehtävät paukkuivat kuin purjeet vasten unelmista unisia kasvojamme ja syöksyimme viileää valoa hohkaavista näytöistämme sisään ilmestyäksemme välillä pinnalle vain haukkaamaan happea seuraavaa sukellusta varten.

Kaiken tämän kotiinpaluukaaoksen keskellä tapahtui pieni ihme. Asetuin Paku-Villen kanssa Grönanin nurkkaan eilen illalla, hiukan itseäni liioista lupauksista mielessäni ruoskien, väsyneenä ja painoa harteilla. Ja yhtäkkiä lensin taas. En osannut odottaa mitään, siksikö kyyneleet? Että juuri kauhottuani jääkaappikylmää makaronia suoraan kattilasta suuhuni ja sännättyäni pari minuuttia myöhässä pitkin keltaisten lehtien täplittämää Bulevardia kotikadun kapakkaan huomasin olevani onnellinen juuri siinä, rokkitaulujen alla, kauhtuneessa looshissa, kaiken jälkeen?

Åbo Svenska Teaternin Jaqcues Brel-ilta “Kanske kärlek är allt” oli hieno. Hieno, koskettava, hauska ja hauraskin. Kosketinsoittaja, basso, haitari ja kapeakravattinen mies. Dick Holmström ei vain laulanut, vaan eli. Ja me mukana. Siinä me siis istuimme, Paku-Ville ja minä, viinilasejamme puristellen, nyyhkien, paukuttaen käsiämme korkealla päidemme päällä kappaleiden jälkeen.

Ah, se oli ihana ilta se. Kiitos Grönan. Lue lisää Brel-kiertueesta täältä ja tarkista mahtuisiko jokin viimeisistä keikoista kalenteriisi. Suosittelen.

Huomenna alkavat Hangon Leffafestarit, vuoden lempitapahtumiani, enkä ole ehtinyt tehdä teille tärppejäkään. Älkää niitä jääkö odottelemaan, vaan hypätkää junaan ja viettäkää viikonloppu Hangossa. Miksipä ei?

Kuva, joka saa luvan yrittää kuvittaa tunteideni runsautta, on yhdeltä toiselta maagiselta illalta, muistatko?

1 Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.