All posts filed under: Uncategorized

Aurinkoista kalasoppaa

Eletään maaliskuun loppupuolta. Savupiippujen korkeudella riippuvalta, harmaasta painavalta taivaalta heittäytyi viattoman aamupäiväkävelijän niskaan taas yksi märkä lumimyräkkä. Onko tämä pisin talvi koskaan, vai tuntuuko se vain siltä? Aurinkoa on etsittävä nyt vaikka väkisin, vaikka soppakulhon pohjalta. Lämmön ja valon kaipuu on ihan fyysistä. (Onhan se aurinko myös totuuden nimessä paistanut, ajatellaan nyt vaikka viime viikonloppua. Sitä tunnetta, kun säteet ensimmäisen kerran ovat lämpöisiä, ulottuvat joka paikkaan ja ihmispoloinen ajattelee, ettei se talvi nyt niin paha ollutkaan, ja antaa kaiken anteeksi tälle karulle maalle samalla kun sulaa sisältä hissukseen. Mutta ei enää takatalvikohtauksia kiitos.) Keittelin eilen vihdoin sahramista kalakeittoa Samin ohjeella. Tai melkein Samin ohjeella, olenhan omapäinen olento. Alla on minun mutkitteleva versioni. Tein päivällä rauhassa liemen, soseutin sen, ja vasta illansuussa lisäsin kalat ja ravut. Pitkä prosessi teki hyvää, maut olivat ihan tapissa siinä kohtaa kun kuvaaja pääsi maistille. Soupe de poisson en or eli kultainen kalakeitto Pehmittele kattilan pohjalla oliiviöljyssä pilkottua sipulia, porkkanaa, purjoa, sellerinvartta ja valkosipulia. Visko kasvisten joukkoon sahramia, chilijauhetta tai cayennepippuria ja mustapippuria, kaikki värjäytyy ihanan keltaiseksi! Lisää sitten pari kupillista valkoviiniä ja reilun …

Kevään korvan kirjoja

Kevään kirjoissa on muutama, joihin käsiksi pääsemistä odotan innolla. Merete Mazzarellan Elämän tarkoitus. Koska Mazzarella on Suomen Didion. Joela Haahtelan Mistä maailmat alkavat. Koska rrrakastan Haahtelan kieltä. Irmelin Sandman Lilius, Sjutusen år, del III. Koska meidän tarinamme risteävät, me asumme Carl-Gustaf Liliuksen vanhassa ateljeessa. Irmelinin hurmaavaan työhuoneeseen kirjoituskoneineen pääset kurkistamaan täällä. Ja sitten on tämä Jouni Inkalan runoteos Nähty. Elämä. (Aivan sairaan hieno nimi, miten kirjailijat keksivätkin nimet kirjoilleen?) Mutta siis katsokaa tuota Elina Warstan suunnittelemaa kantta! Ihan sama mitä sisällä on (anteeksi Jouni Inkala), sillä jos kansi on noin jumalaisen kaunis, niin minä haluan! Miten ihmeessä mä muuten olen ikinä keksinyt esimerkiksi lapsilleni nimet???? Tätä mietin viime yönä. Tää blogihommeli alkaa kadutttaa mua aika tavalla. 

Blogi uudistuu, apua!

Nyt mä olen kyllä taas itselleni sopan keittänyt… Menin hetken huumassa perjantaina ilmoittamaan Instagramissa ja facebookissa, että tammikuun aikana veivataan kuuden blogivuoden kunniaksi uusiksi koko blogi, nimeä ja ulkoasua ja kaikkea myöten. Huh huh. Siis HUH HUH! Hulluko mä oon… No, yhtä varmasti kuin on saatava joka syksy kaalipataa, romahdettava joulun tienoilla tai koettava kevään kiihkeä kukinta Rivieralla, koittaa tammikuussa pakottava tarve pistää blogi mullin mallin. Joka. Ikinen. Tammikuu. Nyt se sitten tapahtuu. Vaikka kaikille muille tämä on varmaankin nyt ihan että mitä se kohkaa, aivan sama, pikkujuttu, niin jostain syystä tämä on niin niin niin pelottavaa, että mahaan sattuu ja yöllä ei tule uni. Mitä jos kaikki pohjatyöni valuu hukkaan? Mitä jos kaikki katoaa? Vaikein asia on tietysti nimi. Heti kun olin päättänyt, että tällä kertaa se todella vaihtuu, kiinnyin hurmionomaisesti vanhaan kunnon Kirjatoukka ja Herra Kamera -nimeen. Siihen työnimeen, joka jäi blogin nimeksi, jota aina nimeä kysyttäessä jotenkin nolostelin ja selittelin ja mumisin huulen nurkasta, joka alkoi vaivata vuosi vuodelta enemmän. En tahdo olla enää mikään mato ja herroittelu on aina tuntunut vieraalta. …

Ranskalaisia ihanuuksia lahjaksi tai omaksi

            Seuraa vinkki. Harmi vaan, että joulu meni jo. Toisaalta alkanut vuosi sisältää varmasti kaikenlaisia säkenöiviä juhlia meistä jokaiselle, tai niin ainakin toivon. Ihanat ja erityiset lahjat tai tuomiset löydät nimittäin pienestä puodista nimeltä Koopernu (tai siis kooPérnu), Helsingin Korkeavuorenkadulta. Sillä mikä voisi olla ilahduttavampaa kuin paketista paljastuva ranskalainen vintage-yllätys?Käyttökelpoista, kaunista ja ainutlaatuista, astioista pieniin huonekaluihin. Kaupasta löytyy myös uniikkeja tekstiileitä, tuoksuvia saippuoita ja ihan kaikkea sellaista sipsutusta, jota ainakin minä toivoisin. Ja itse asiassa olen saanutkin täältä tuomisia, ystävämme ovat ostaneet meille noita pieniä metallikulhoja, jotka ovat vilahtaneet kuvissa ainakin täällä! Tällä kierroksella ostin kamulle pari samppanjamaljaa ja itsekseni ihastuin noihin ”Toi” ja ”Moi” laseihin, joista näen jo itseni siemailemassa pastista Herra Kameran kanssa takapihalla, levysoitin uloskannettuna, korituolien natinassa. Siis kesällä. Hrrrrrrrrrrr.

#visithelsinki

          Olimme varatuneet kolmen vuorokauden Helsingin hurvitteluun mahtavalla kassillisella kirjoja ja lehtiä, tavoitteenamme lueskella hotellin sängyssä. No, emme ehtineet lähestulkoon edes nukkua kaikelta riekkumiselta (ei sellaiselta riekkumiselta senkin pervot!), joten lukeminen jäi pariin vaivaiseen sivunkääntöön. Se ei silti estänyt meitä täydentämästä varastojamme. Onhan Fredan Nide kirjahullun taivas. Niteen hyllyistä poimimme seuraavia namusia: Luncheon, uudehko lehti yhdistää mahtavan kokoisten sivujensa sisällä taidetta, ruokaa ja kulttuuria rennosti ja tyylikkäästi. Letters of note – Correspondance Deserving a Wider Audience, tunnettujen henkilöiden parhaita tai koskettavimpia kirjeitä yksissä kansissa ja osalla alkuperäisistä kirjeistä kuvitettuna. Creative Space – Urban Homes of Artists and Innovators, vähän sekalaisempi sisustuskirja meidän makuumme, kirjoja ja levyjä mitä suurimmissa määrin kaikille kaltaisillemme tavaranarkkareille. Lisäksi tiedotan valtaisan innostuksen vallassa, että Viiskulman Digeliukselle on tullut laatikollinen ranskalaista runoutta älppäreille luettuna, siis voiko olla MAHTAVAMPAA!!! Itse ostin tietysti tuon Persen. Kauniit tummasävyiset kortit, muistikirja ja tulitikkurasiat (kuinka paljon voi ihminen kauniita tulitikkurasioita rakastaa?) ovat Sinebrychoffin taidemuseon museokaupasta. Uskokaa alan asiantuntijaa, sinne kannattaa mennä ostoksille jo pelkän paperikassin tähden. (Myös vöyräs ja värikäs Elämä tarjottimella -näyttely …

Vuosikatsaus 2016

Huh. Nämä ovat raskaita tehdä, ja takuulla raskaita lukea. Jotenkin silti hirveän hyödyllisiä, itselle. Kun kuukausi kuukaudelta läpikäy omaa elämäänsä ja sen julkista päiväkirjaa, huomaa, että eletty on, silloinkin kun on hitaalta kuolemalta tuntunut. En voi uskoa, miten paljon vuoteen mahtuu, tämä on sekä terapeuttista että hämmentävää kiitollisuutta aiheuttavaa puuhaa. Miksi ihmeessä kaikki angsti? En pistä pahakseni jos skippaat, niin minäkin kaikkien blogien vuosikoosteille teen. Kuvassa Serge Gainsbourg uuden vuoden tunnelmissa, kuvaaja tuntematon. Tammikuu 2016 Ihan aluksi roikuttiin vielä vähän sukujoulussa, ja sitten sikisivätkin paukkupakkaset. (Pakkasia seurasimme sydän kylmänä, koska joutsenet!) Loppiaisena vuodatin ilmoille yhden koko vuoden luetuimman jutun, jonka päätin näihin sanoihin (enteellisesti, sanoisin nyt, jälkiviisaana): ”Vuoden 2016 vaihtuessa vuodeksi 2017 haluan suudella enkä riidellä. Ja haluan olla enemmän Anna. Yhä äiti, yhä vaimo, mutta kaikista eniten Anna.” Tammikuun loppupuolella blogi täytti viisi vuotta, ja haaveilin purjehtivani nakuna Kreikkaan. Vähänpä tiesin! Kaikki tammikuun 2016 jutut (20 kpl) löydät täältä. Helmikuu 2016 Helmikuussa kirjoittelin omituisen vähän. No, uunijäätelöä ainakin tehtiin, ja koitettiin hakeutua maailman murjomana ilon pariin. Ja ei kai blogikuukautta ilman Ranskasta haaveilua tai ainakin Ranskan …

Seitsemän on onnenlukuni

Hei hopsansaa, hyvää tätä vuotta armaat lukijat. Ja mikä vuodenvaihde se olikaan: jos ensimetrit toimivat suunnannäyttäjinä, niin 2017 tulee olemaan HYVÄÄ SETTIÄ! Siihen voisi minun puolestani jatkossakin sisältyä hotellielämää, drinkkejä, ostereita ja suukkoja. Uusia kenkiä, takkatulta ja vadelmanmakuisia huulikiiltoja. Kirjoja, lehtiä, taidetta ja mahtavaa musaa. Kivoja tyyppejä ja paljon käsi kädessä kuljeskelua. Pizzaa. Aaaaaaah, mä olen nyt ihanan irtonainen, vielä hetken, vaikka kotiinpalasin. Arki koittaa kolkutella takaraivossa, hakkasin aamulla ensitöikseni lätkämailalla palohälytintä katosta ja silkkipyjama on rypistynyt. Mutta antkaa mun ihan hetki vielä leikkiä, että elämä on aina semmoista, kuin se oli kolmen päivän ajan, kahden vuoden taitoskohdassa. Missä tunnelmissa siellä puolen ruutua?

Call me Rosita

Unohtakaa kaikki ranskalaiset ihmissuhde-elokuvat, tweediä sisältävät dokumentit vanhoista linnanomistajista, politiikkaradiot sun muut höpinäni. Lempielokuvani on löytynyt ja se on SING! Ja sitä paitsi nyt tiedän mitä laitan uuden vuoden bileisiin päälle.

Joulun odotukset

Maineeni jouluangstaajien kuningattarena on nyt vaakalaudalla kun kerron seuraavaa: jouluaatto oli tosi tosi tosi kiva.  Eikä PELKÄSTÄÄN sen takia, että sain ihania lahjoja! Olen tässä vuosia itseäni analysoituani (lempipuuhaani muuten, jos ette ole vielä huomanneet) tullut siihen tulokseen, että iso osa jouluahdistuksestani johtuu jonkunlaisesta ylikuormittumisesta ja sen aiheuttamasta oikosulusta. Enkä puhu nyt fyysisestä työmäärästä, vaan henkisestä over loadista. Kun ihminen on kaltaiseni kaikki aistit esillä ja vereslihalla elävä osterinkaltainen, paljas olento, on joulussa kerta kaikkiaan ihan hirveästi kaikkea. Musiikkia, valoja, melua, menoa ja menininkiä. Kaikki on jotenkin tupaten täynnä, kuten esimerkiksi jääkaappi, mutta myös minun pääni. Ja koska jouluna kuuluu olla koko ajan yhdessä, joulussa ei ole yhtään omaa aikaa. Sensorini sirittävät ylitaajuuksilla jo joulukuun puolesta välistä lähtien. Kaikki omat rajani katoavat. Ajatella, että minun piti elää 44 vuotta ja karata Kreikkaan, jotta ymmärsin kuinka tärkeää hiljaisuus ja yksinolo hyvinvoinnilleni (ja luovuudelleni) on. Eräs rakas ystäväni omine joulunajan stressitilityksineen mursi (tietämättään) ainakin yhden jouluangstin lukoistani. Viestiteltyäni hänen kanssaan oivalsin jotain todella, todella tärkeää. Omaa aikaa ei tarvitse aina olla paljoa, pienetkin hetket riittävät.  Ja sitä …

Joulupäivä

Arvatkaa mitä. Mä pahoin pelkään, että joulupäivälle on käymässä niin kuin elokuulle. Ensin vuosien mittaan elokuu – ja joulupäivä – kehittyy vähän salaa ja yllättäen semmoiseksi ihanan täydelliseksi ja rennoksi ja hitaaksi ja mahtavatunnelmaiseksi, heinäkuun tai jouluaaton varjossa. Sitten sitä rupeaa vahingossa lataamaan siihen (elokuuhun ja joulupäivään) niitä ihanan täydellisyyden odotuksia. Ja pim. Koska joulupäivän – ja elokuun – on oltava täydellisiä, ne eivät sitä välttämättä olekaan. Ne menevät kipsiin. Me menemme kipsiin. Mutta aika lähelle täydellistä ja rentoa päästiin pienistä paineista huolimatta! Ensimmäiset päiväunet nukuin jo ennen yhdeksää sohvalla kirja sylissä. Pienen aamukriisin sain aikaiseksi kun en pystynyt päättämään leijailenko pyjamapäivän uudessa flanellipyjamassa, uudessa MUSTASSA SILKKIPYJAMASSA(!) vaiko uudessa, upeassa poltetun oranssin värisessä kaftaanissa. Päädyin flanelliin, koska oli vähän flanelliolot. Joulupäivänä paistoi myös aurinko aivan valtoimenaan, mikä tuntui vähän epikseltä ja jotenkin ahdistavalta. Damn. Mutta pidin pään kylmänä ja ovet lukossa. Pyjamapäivä on pyjamapäivä. Joku roti sentään. Se on Tapaninpäivä kun käydään kävelyllä. Seuraava vaaran paikka oli kun piti valita mitä tekee, kun kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Ei vajavainen ihminen esimerkiksi pysty samaan …