All posts filed under: Ruoka

Sanoinko jo ruoka?

Ruokaa rakastava matkailija kiinnittää Kreikassa huomiota eritoten yhteen asiaan: kuinka periksiantamattomasti perinteinen keittiö pitää pintansa muun maailman ruokatrendien myllerryksessä. Ruokalistaa ei aina edes tuoda pöytään, sillä se on aina sama, mitä sitä ihmettelemään: kreikkalaista salaattia, grillattuja vihanneksia (tai riisillä täytettyjä), tsatsikia, papuja, villivihanneksia, souvlaki-vartaita kanasta tai possusta, kokonainen kala, mustekalan lonkero, pieniä sardiineja, jos Ahti suo… Sen kuin sanot vaan. Kaikki on huippusimppeliä. Ihan niin kuin Yaya (isoäiti) on aina tehnyt. Mausteilla ei leikitä. Hyvä, vihreä oliiviöljy, kuivatut, vuorilta kerätyt yrtit ja kuumakylkisen sitruunan mehu useimmiten riittävät. Vuokaemännän yllätykset pihapöydällä todistavat kaikessa yksinkertaisuudessaan samaa: puutarhassa odottaa meitä kolhiintunut muoviämpärillinen pulleita appelsiineja, kesäkurpitsoita ja muutama ruskea muna. Ja yhtenä aamuna ruskeassa saviastiassa itse tehtyä jogurttia! Toisaalta seuraan sivusta ravintoloissa kuinka seurueet tilaavat pöydän keskelle valtavia, kukkuraisia pikilia -lautasia, eli valikoimia, joissa on iso kasa ranskalaisia perunoita, erilaisia käristettyjä lihoja (tai joskus kaloja, friteerattuja), juustopalleroita, lihapullia, rapeaa possunnahkaa. Lautasen reunalla saattaa näön vuoksi olla silloin tällöin pari tomaatinlohkoa. Melko raskasta. Törmäsin Instagramissa ranskalaisten kirjaan Kalamata – La Cuisine, la famille et la Grèce. Kalamata-kirjan kirjoittajat ovat ruokaihmisiä siis muutenkin, heillä on …

Kerberoksen papupata

Kreikka alkaa hivuttautua ihon alle. Ensin kaikki on vähän vaikeaa, ahdistavaa ja jotenkin liikaa, ja sitten yhtäkkiä mistään ei saa tarpeekseen. Turkoosiin mereen on päästävä heti aamulla ja viimeiseksi illalla, kuumuudessa alkaa kellua ja kaikki alle kolmenkympin tuntuu haalealta. Vihreään paprikaan syttyy käsittämätön, jokapäiväinen himo. Kieli ja kirjaimet hahmottuvat salavihkaa, katukyltit, pakkausten kyljet, ruokalistat alkavat puhua, ja minä ymmärrän. Jotain taikaa täällä on, historian suhinaa. Kaikissa kreikkalaisissa kasvoissa kuvittelee näkevänsä tuhansien vuosien taakse, tavoissa ja tottumuksissa on edelleen kaikuja myyttisestä menneisyydestä. Kartasta puhumattakaan. Antiikin tarinat ja jumalolennot ovat edelleen läsnä, tummakulmainen äiti huutaa kädet lanteilla tyttöään pois uimasta: Afroditeeeeeee! Yhtenä iltana, kun Parkkonen on lähtenyt kamera olalla vuokraisännän kanssa ylös vuorille, appelsiinitarhoille, minä seison keittiössä ja laitan ruokaa. (Olen hukkua vihanneksiin ja hedelmiin, joita löydän oven ulkopuolelta joka kerta kun sen avaan. Ei auta, vaikka sanon, että meitä on enää kolme, emme millään saa tuhottua tynnyrikaupalla tilusten antimia, vaikka reippaita syömäreitä olemmekin.) Tällä kertaa valmistan papupaistosta ja pilkon minkä pienellä veitsennysällä kerkeän. Ovet ovat auki pihalle, on edelleen kolmekymmentä astetta, illansuussa. Säärissä tuntuu aurinko ja …

Frappé

Halusin vain muistuttaa, että jos juhannus on koto-Suomessa lämpöinen (ahahahahahahaha!!!), niin kreikkalainen frappe eli jääkahvi on mitä mainioin hellejuoma. Hifistelijä tekee sen kylmäuutetusta kahvista, tavallinen hippiäinen jäähtyneestä suodatinkahvista.  Tai itse asiassa kaikista useimmiten se tehdään ilmeisesti täällä paikan päällä pikakahvijauheesta. Jääpalat kolisevat joka tapauksessa kutsuvasti jokaisessa versiossa. Lisäksi sekaan laitetaan – tai ollaan laittamatta – sokeria (esimerkiksi metrio = puolimakea) ja maitovaahtoa (me gala). Minä tilaan täällä Kreikassa yleensä cappuccino freddon (sanotaan myös freddo cappuccino), en frappea. Ero on siinä, että se valmistetaan espressosta tai tuplasta, ja minusta se on parempaa kuin frappe. Kuriositeettina mainittakoon, että valkoviinilasillinen maksaa kyllä vähemmän kuin kahvi. Ja ouzo kai vielä vähemmän. Niillä ei kuitenkaan tee mieli aloittaa aamua tai taittaa iltapäiväuupumusta. Paitsi tietysti kreikkalaisten tekee, varsinkin toriaamut.

Ohoi sailor, suuntana Hanko!

Hangon kesä on todentotta alkanut, kaupunki kuhisee. Joka vuosi on yhtä kiehtovaa seurata kuinka muuttolintujen vanavedessä kaupunki täyttyy ensin yhä ahkerimmista viikonlopun viettäjistä ja sitten pikkuhiljaa kesäasukkaista, matkailijoista, tenniksenpelaajista, veneilijöistä… Omakin väki syöksyy kaduille, puistoihin ja rannoille. Pieni, vielä kohmeinen kaupunki levittää kaiken kauneutensa näytille kuin riikinkukko ja paistattelee suven suosituimpana, kunnes taas syksyllä venyttelemme kylliksi saaneina ja annamme talven tehdä tehtävänsä; valmistaa seuraavaan kiihkeään kesään. Jos aava meri, lähes ehtymätön aurinko ja vanhanajan villaromantiikka eivät riitä syiksi hypätä ratin taakse tai junavaunuun, niin miten olisi eurooppalaisittain parin päivän ruokamatka? Tarjonta nuppineulanpään kokoisessa kylässämme alkaa olla ihan kreisin hyvä. Perjantai-illaksi saimme kutsun tutustumaan uusimpaan tulokkaaseen, Skifferiin. Skifferin juuret ovat Helsingin edustan Liuskaluodolla. Sieltä kaikki alkoi, purjehtijoiden ja urheiden Kaivopuiston rannasta irtautuvien lauttamatkalaisten ruokkimisesta. Liuskaluoto on myös lainannut nimeä ravintolan gourmetpizzoille, tai flat breadeille, eli liuskoille. Liuskat erottaa perinteisistä pizzoista hauska, pitkulainen muoto ja astetta anarkistisemmat, runsaat täytteet. Meille oli ennestään tuttu Erottajan Skiffer, jossa olemme lapanneet kitusiimme kuuluisaa mansikkapizzaa ja kylmää valkoviiniä kerran jos toisenkin, ja jossa Parkkonen käy harva se viikko duunireissuillaan, “tukemassa Itämerta” eli syömässä kalaisan, mummonkurkuilla ja …

Pieni ravintolalöytö Matissen ja Chagallin ystäville

Voi mikä suloinen pieni ravintolaosoite mulla onkaan teille antaa! Cimiezin kaupunginosa Nizzassa on kiehtova kävelehtimiskohde, ei pelkästään museoidensa takia, josta syystä tänne ylös, kauas keskustasta, yleensä noustaan. Cimiezissä kun sijaitsevat sekä Musée Matisse että Muśee Chagall. Kuin myös fransiskaaniluostarin hautausmaa, Matissen viimeinen leposija sekä Rooman vallan aikaiset kaupunginrippeet. Cimiez on rauhallinen ja hienostunut. Osa 1800-luvun villoista on kuin pieniä palatseja, ruusuköynnöksiä ja hedelmäpuita pursuaviin puutarhoihin on kiva kurkistella koristeellisten rauta-aitojen raosta. Museomatkalaisen on vain vähän vaikea löytää ruokapaikkaa näiltä kulmilta, kunnes nyt sekin ongelma on ratkaistu! Ravintola Côté Sud on kätkössä pienellä sivukadulla, joka putoaa vähän pääväylältä. Eikä itse ravintolakaan ole koolla pilattu, viileänä huhtikuisena päivänä puutarhan terassikaan ei ole vielä avoinna. Onnistumme (ilman pöytävarausta, me olemme maailman surkeimpia pöytävarauksentekijöitä!) ahtautumaan tupatentäyden, puheensorinan sakeuttaman ravintolan ovensuun pyöreään pöytään. Sitten vain tilailemaan liitutaululta. Olemme nälkäisiä kuin sudet, unohdamme kaikki raportoimisvelvollisuudet ja keskitymme muun muassa valokuvaamisen sijaan vain syömiseen ja toisiimme. Alkuun artisokkasalaattia, pääruoaksi päivän pihvi, suklainen jälkiruoka puolitetaan. Kaikki, myös leipomukset, on paikan päällä tehtyä, tuoretta, maistuvaa, raaka-aineet sesongin mukaan. Viineistä suurin osa on luomua, luomumunia saa ostaa myös mukaan. Vasta lipoessamme …

Diabolo grenadine

Ai niin, tämä mun pitikin vinkata! Meidän lasten (NUORTEN AIKUISTEN!) ehdoton lempijuoma Ranskanmaalla on Diabolo Grenadine eli sekoitus limonadia ja granaattiomenan siemenien makuista grenadiinisiirappia. Juoma tarjoillaan kauniisti osissa: korkean, pillillä ja/tai sekoitustikulla varustetun lasin pohjalla on mitallinen punaista, makeaa siirappia ja limonadipullo nostetaan rinnalle ja avataan vasta pöydässä. Jäät tuodaan usein omassa pienessä kipossa. Sitten vain sekoittamaan sopivassa suhteessa. Yksi tykkää makeasta ja sakeasta, toinen haluaa vain laimean vaaleanpunaista, sitruunaista juomaa. Ihan parasta on saada Diabolonsa legendaarisella Perrierin limonadilla, Pshittilla. Suomessa yli 100-vuotian Moninin Le Sirop de Monin-makusiirappeja löytää (silloin tällöin) Alkosta. Lue lisää: Yllätyshitti muutaman kesän takaa, limonadia purukumisiirapilla eli Diabolo Bubblegum!

Pääsiäinen aperitiivi aperitiivilta

Meillä oli ihan älyttömän kiva pääsiäinen. Paljon vieraita ja menoa ja meininkiä, silti rentoa. Roppakaupalla hyvää ruokaa ja ihan käsittämätön samppanjatuuri. En nyt halua brassailla, mutta meidän ensimmäiset vieraamme olivat SAMPPANJANKERÄILIJÖITÄ. Tuliaiset olivat sen mukaiset. Meille molemmille oli varattu myös oma synttäripullo myöhemmin nautittavaksi, minun oli tietysti upea ja musta. Tässä on itse asiassa kuvia kahdelta aperitiiviemännöinniltä. Avasimme ensimmäisen samppanjan kaveriksi valtavan purkillisen entisen vuokraemäntämme kälyn tekemää hanhenmaksaa suoraan heidän tilaltaan, saimme sen tuliaisiksi edellisellä Ranskan vierailulla. Siitä riitti koko pääsiäiseksi, monella eri tavalla tarjottuna. Fois gras on herrojen herkku ja kuninkaiden ruokaa, mutta entä mitä muuta aperitiivipöytään voi laittaa? No jos on Belgian Lempi niin tietysti kaikkea huisin hienoa ja lehtitaikinaan käärittyä, mutta siis me tumpelot? Erilaisia makkaroita ja leikkeleitä Retiisejä, cocktailkurkkuja, oliiveja, kirsikkatomaatteja Paahdettuja paprikoita, grillattuja kesäkurpitsoita Hedelmiä, kuten viikunoita ja päärynöitä Kovaa juustoa (mutta vain vähän, koska illallinen häämöttää) Viikunahilloa Erilaisia pähkinöitä ja siemeniä, nekin mielellään paahdettuina Yrttejä, kuten rosmariinia Pieniä paahdettuja paahtoleipiä, gluteenittomia tapas-korppuja Ja koska oli pääsiäinen: suklaamunia Aperitiivikutsu on ihanan vaivaton tapa viihdyttää. Pikkuruinen Hankomme tuntui pullistelevan pääkaupunkiseutulaistuttuja pääsiäisenä. …

Salt, supper!

Nyt tarkkana Tallinnaan menijä. Seikkailu vähän sivummalle kannattaa, sillä ravintola Salt on jokaisen  keskustasta pois päin vievän askeleen väärti. Tässä ravintolassa on kaikkea sellaista mistä pidän: rento meininki, huippuhyvää ruokaa, puheensorinaa, MEININKIÄ, hyvä palvelu, kiva miljöö, asialleen omistautunut omistaja… No, aivan nappimesta siis, tai supper, kuten paikalliset sanovat. Ja jälleen kerran, ulospäin et ikinä arvaisi. Paikka on ihan pikkuruinen, asiakaspaikkoja löytyy hyvä jos kolmeakymmentä. Lämpötila nousee kattoon kylki kyljessä ruokaillessa, kellarihuone on sakeana tuoksuja ja ääniä. Pöytävaraus lienee välttämätön. Annokset on tarkoitettu jaettavaksi, me valitsimme jokusen itse ja osan suhteen annoimme omistaja Tiina Treumannille vapaat kädet. Ruoka oli kaunista, herkullista, raikasta – kertakaikkiaan rakastettavan hyvää. Lista vaihtuu säpäkkää tahtia sesongin ja inspiksen mukaan, Treumann matkustaa ahkerasti hakemassa innoitusta maailman keittiötrendeistä. Jo seuraavana päivänä ikävöimme takaisin, tämä ravintola riittää jo itsessään uuden Tallinnan-matkan syyksi. Seuraavana aamupäivänä oli aika sanoa Tallinnalle näkemiin ja seilata takaisin kotimaan kamaralle. Hyvä reissu, kaikinpuolin!

Aurinkoista kalasoppaa

Eletään maaliskuun loppupuolta. Savupiippujen korkeudella riippuvalta, harmaasta painavalta taivaalta heittäytyi viattoman aamupäiväkävelijän niskaan taas yksi märkä lumimyräkkä. Onko tämä pisin talvi koskaan, vai tuntuuko se vain siltä? Aurinkoa on etsittävä nyt vaikka väkisin, vaikka soppakulhon pohjalta. Lämmön ja valon kaipuu on ihan fyysistä. (Onhan se aurinko myös totuuden nimessä paistanut, ajatellaan nyt vaikka viime viikonloppua. Sitä tunnetta, kun säteet ensimmäisen kerran ovat lämpöisiä, ulottuvat joka paikkaan ja ihmispoloinen ajattelee, ettei se talvi nyt niin paha ollutkaan, ja antaa kaiken anteeksi tälle karulle maalle samalla kun sulaa sisältä hissukseen. Mutta ei enää takatalvikohtauksia kiitos.) Keittelin eilen vihdoin sahramista kalakeittoa Samin ohjeella. Tai melkein Samin ohjeella, olenhan omapäinen olento. Alla on minun mutkitteleva versioni. Tein päivällä rauhassa liemen, soseutin sen, ja vasta illansuussa lisäsin kalat ja ravut. Pitkä prosessi teki hyvää, maut olivat ihan tapissa siinä kohtaa kun kuvaaja pääsi maistille. Soupe de poisson en or eli kultainen kalakeitto Pehmittele kattilan pohjalla oliiviöljyssä pilkottua sipulia, porkkanaa, purjoa, sellerinvartta ja valkosipulia. Visko kasvisten joukkoon sahramia, chilijauhetta tai cayennepippuria ja mustapippuria, kaikki värjäytyy ihanan keltaiseksi! Lisää sitten pari kupillista valkoviiniä ja reilun …

Pizzette di Zucchine

Olin perjantaina viettämässä tyttöjeniltaa ihanassa seurassa, kauniissa valoa tulvivassa kodissa. Kakluunit humisivat nurkissa kun ilta pimeni, huomaan kuinka kauhean paljon kaipaan tulta omaankin kotiin… Söimme niin mahtavia herkkuja, että minun oli melkein yksi yhteen kopioitava menu seuraavana päivänä synttäritytön late lunchille. Tyttöjenillan ehtoisa emäntä nimittäin esitteli mm. marinoidut ja paistetut kesäkurpitsat, joista innostuin jatkokehittelemään pienet pizzaset. Pizzette di Zucchine eli pienet, valkoiset kesäkurpitsapizzat Valmista ensin kesäkurpitsat. Leikkaa pari-kolme kesäkurpitsaa ohuen ohuiksi siivuiksi, ja laita hetkeksi marinoitumaan liemeen, jossa on yhtä paljon balsamicoa, oliiviöljyä ja soijaa. Mausta mustapippurilla. Minä laitoin myös valkosipulia, sitä ei alunperin reseptissä ollut. Levittele maustuneet viipaleet pellille tai parille, ripottele päälle parmesania ja grillaa uunissa rapeahkoiksi ja ruskeiksi. Sitten itse pizzahommiin. Minä tyydyin taas valmispizzapohjiin, koska kuuluisa taikinatrauma. Tomaattikastikkeen sijaan sekoita ranskankermaan luomusitruunan kuorta, suolaa ja pippuria ja levitä seos pizzapohjille. Sama idea siis kuin niissä lemmekkäissä fenkolipizzoissa! Nostele paahtuneita kesäkurpitsasiivuja ranskankermalla voidelluille pizzoille, lisää tarvittaessa juustoa ja paista pizzat kuumassa uunissa reunoiltaan rapsakoiksi. Pizzojen ollessa uunissa lämmittelemässä, kuumenna nopeasti pannulla öljyssä isoja katkarapuja ja mausta ne valkosipulilla, paprikajauheella ja chilillä. Nosta pizzat tarjolle käteensopiviksi viipaleiksi leikattuna, …