All posts filed under: Ruoka

Pieni ravintolalöytö Matissen ja Chagallin ystäville

Voi mikä suloinen pieni ravintolaosoite mulla onkaan teille antaa! Cimiezin kaupunginosa Nizzassa on kiehtova kävelehtimiskohde, ei pelkästään museoidensa takia, josta syystä tänne ylös, kauas keskustasta, yleensä noustaan. Cimiezissä kun sijaitsevat sekä Musée Matisse että Muśee Chagall. Kuin myös fransiskaaniluostarin hautausmaa, Matissen viimeinen leposija sekä Rooman vallan aikaiset kaupunginrippeet. Cimiez on rauhallinen ja hienostunut. Osa 1800-luvun villoista on kuin pieniä palatseja, ruusuköynnöksiä ja hedelmäpuita pursuaviin puutarhoihin on kiva kurkistella koristeellisten rauta-aitojen raosta. Museomatkalaisen on vain vähän vaikea löytää ruokapaikkaa näiltä kulmilta, kunnes nyt sekin ongelma on ratkaistu! Ravintola Côté Sud on kätkössä pienellä sivukadulla, joka putoaa vähän pääväylältä. Eikä itse ravintolakaan ole koolla pilattu, viileänä huhtikuisena päivänä puutarhan terassikaan ei ole vielä avoinna. Onnistumme (ilman pöytävarausta, me olemme maailman surkeimpia pöytävarauksentekijöitä!) ahtautumaan tupatentäyden, puheensorinan sakeuttaman ravintolan ovensuun pyöreään pöytään. Sitten vain tilailemaan liitutaululta. Olemme nälkäisiä kuin sudet, unohdamme kaikki raportoimisvelvollisuudet ja keskitymme muun muassa valokuvaamisen sijaan vain syömiseen ja toisiimme. Alkuun artisokkasalaattia, pääruoaksi päivän pihvi, suklainen jälkiruoka puolitetaan. Kaikki, myös leipomukset, on paikan päällä tehtyä, tuoretta, maistuvaa, raaka-aineet sesongin mukaan. Viineistä suurin osa on luomua, luomumunia saa ostaa myös mukaan. Vasta lipoessamme …

Diabolo grenadine

Ai niin, tämä mun pitikin vinkata! Meidän lasten (NUORTEN AIKUISTEN!) ehdoton lempijuoma Ranskanmaalla on Diabolo Grenadine eli sekoitus limonadia ja granaattiomenan siemenien makuista grenadiinisiirappia. Juoma tarjoillaan kauniisti osissa: korkean, pillillä ja/tai sekoitustikulla varustetun lasin pohjalla on mitallinen punaista, makeaa siirappia ja limonadipullo nostetaan rinnalle ja avataan vasta pöydässä. Jäät tuodaan usein omassa pienessä kipossa. Sitten vain sekoittamaan sopivassa suhteessa. Yksi tykkää makeasta ja sakeasta, toinen haluaa vain laimean vaaleanpunaista, sitruunaista juomaa. Ihan parasta on saada Diabolonsa legendaarisella Perrierin limonadilla, Pshittilla. Suomessa yli 100-vuotian Moninin Le Sirop de Monin-makusiirappeja löytää (silloin tällöin) Alkosta. Lue lisää: Yllätyshitti muutaman kesän takaa, limonadia purukumisiirapilla eli Diabolo Bubblegum!

Pääsiäinen aperitiivi aperitiivilta

Meillä oli ihan älyttömän kiva pääsiäinen. Paljon vieraita ja menoa ja meininkiä, silti rentoa. Roppakaupalla hyvää ruokaa ja ihan käsittämätön samppanjatuuri. En nyt halua brassailla, mutta meidän ensimmäiset vieraamme olivat SAMPPANJANKERÄILIJÖITÄ. Tuliaiset olivat sen mukaiset. Meille molemmille oli varattu myös oma synttäripullo myöhemmin nautittavaksi, minun oli tietysti upea ja musta. Tässä on itse asiassa kuvia kahdelta aperitiiviemännöinniltä. Avasimme ensimmäisen samppanjan kaveriksi valtavan purkillisen entisen vuokraemäntämme kälyn tekemää hanhenmaksaa suoraan heidän tilaltaan, saimme sen tuliaisiksi edellisellä Ranskan vierailulla. Siitä riitti koko pääsiäiseksi, monella eri tavalla tarjottuna. Fois gras on herrojen herkku ja kuninkaiden ruokaa, mutta entä mitä muuta aperitiivipöytään voi laittaa? No jos on Belgian Lempi niin tietysti kaikkea huisin hienoa ja lehtitaikinaan käärittyä, mutta siis me tumpelot? Erilaisia makkaroita ja leikkeleitä Retiisejä, cocktailkurkkuja, oliiveja, kirsikkatomaatteja Paahdettuja paprikoita, grillattuja kesäkurpitsoita Hedelmiä, kuten viikunoita ja päärynöitä Kovaa juustoa (mutta vain vähän, koska illallinen häämöttää) Viikunahilloa Erilaisia pähkinöitä ja siemeniä, nekin mielellään paahdettuina Yrttejä, kuten rosmariinia Pieniä paahdettuja paahtoleipiä, gluteenittomia tapas-korppuja Ja koska oli pääsiäinen: suklaamunia Aperitiivikutsu on ihanan vaivaton tapa viihdyttää. Pikkuruinen Hankomme tuntui pullistelevan pääkaupunkiseutulaistuttuja pääsiäisenä. …

Salt, supper!

Nyt tarkkana Tallinnaan menijä. Seikkailu vähän sivummalle kannattaa, sillä ravintola Salt on jokaisen  keskustasta pois päin vievän askeleen väärti. Tässä ravintolassa on kaikkea sellaista mistä pidän: rento meininki, huippuhyvää ruokaa, puheensorinaa, MEININKIÄ, hyvä palvelu, kiva miljöö, asialleen omistautunut omistaja… No, aivan nappimesta siis, tai supper, kuten paikalliset sanovat. Ja jälleen kerran, ulospäin et ikinä arvaisi. Paikka on ihan pikkuruinen, asiakaspaikkoja löytyy hyvä jos kolmeakymmentä. Lämpötila nousee kattoon kylki kyljessä ruokaillessa, kellarihuone on sakeana tuoksuja ja ääniä. Pöytävaraus lienee välttämätön. Annokset on tarkoitettu jaettavaksi, me valitsimme jokusen itse ja osan suhteen annoimme omistaja Tiina Treumannille vapaat kädet. Ruoka oli kaunista, herkullista, raikasta – kertakaikkiaan rakastettavan hyvää. Lista vaihtuu säpäkkää tahtia sesongin ja inspiksen mukaan, Treumann matkustaa ahkerasti hakemassa innoitusta maailman keittiötrendeistä. Jo seuraavana päivänä ikävöimme takaisin, tämä ravintola riittää jo itsessään uuden Tallinnan-matkan syyksi. Seuraavana aamupäivänä oli aika sanoa Tallinnalle näkemiin ja seilata takaisin kotimaan kamaralle. Hyvä reissu, kaikinpuolin!

Aurinkoista kalasoppaa

Eletään maaliskuun loppupuolta. Savupiippujen korkeudella riippuvalta, harmaasta painavalta taivaalta heittäytyi viattoman aamupäiväkävelijän niskaan taas yksi märkä lumimyräkkä. Onko tämä pisin talvi koskaan, vai tuntuuko se vain siltä? Aurinkoa on etsittävä nyt vaikka väkisin, vaikka soppakulhon pohjalta. Lämmön ja valon kaipuu on ihan fyysistä. (Onhan se aurinko myös totuuden nimessä paistanut, ajatellaan nyt vaikka viime viikonloppua. Sitä tunnetta, kun säteet ensimmäisen kerran ovat lämpöisiä, ulottuvat joka paikkaan ja ihmispoloinen ajattelee, ettei se talvi nyt niin paha ollutkaan, ja antaa kaiken anteeksi tälle karulle maalle samalla kun sulaa sisältä hissukseen. Mutta ei enää takatalvikohtauksia kiitos.) Keittelin eilen vihdoin sahramista kalakeittoa Samin ohjeella. Tai melkein Samin ohjeella, olenhan omapäinen olento. Alla on minun mutkitteleva versioni. Tein päivällä rauhassa liemen, soseutin sen, ja vasta illansuussa lisäsin kalat ja ravut. Pitkä prosessi teki hyvää, maut olivat ihan tapissa siinä kohtaa kun kuvaaja pääsi maistille. Soupe de poisson en or eli kultainen kalakeitto Pehmittele kattilan pohjalla oliiviöljyssä pilkottua sipulia, porkkanaa, purjoa, sellerinvartta ja valkosipulia. Visko kasvisten joukkoon sahramia, chilijauhetta tai cayennepippuria ja mustapippuria, kaikki värjäytyy ihanan keltaiseksi! Lisää sitten pari kupillista valkoviiniä ja reilun …

Pizzette di Zucchine

Olin perjantaina viettämässä tyttöjeniltaa ihanassa seurassa, kauniissa valoa tulvivassa kodissa. Kakluunit humisivat nurkissa kun ilta pimeni, huomaan kuinka kauhean paljon kaipaan tulta omaankin kotiin… Söimme niin mahtavia herkkuja, että minun oli melkein yksi yhteen kopioitava menu seuraavana päivänä synttäritytön late lunchille. Tyttöjenillan ehtoisa emäntä nimittäin esitteli mm. marinoidut ja paistetut kesäkurpitsat, joista innostuin jatkokehittelemään pienet pizzaset. Pizzette di Zucchine eli pienet, valkoiset kesäkurpitsapizzat Valmista ensin kesäkurpitsat. Leikkaa pari-kolme kesäkurpitsaa ohuen ohuiksi siivuiksi, ja laita hetkeksi marinoitumaan liemeen, jossa on yhtä paljon balsamicoa, oliiviöljyä ja soijaa. Mausta mustapippurilla. Minä laitoin myös valkosipulia, sitä ei alunperin reseptissä ollut. Levittele maustuneet viipaleet pellille tai parille, ripottele päälle parmesania ja grillaa uunissa rapeahkoiksi ja ruskeiksi. Sitten itse pizzahommiin. Minä tyydyin taas valmispizzapohjiin, koska kuuluisa taikinatrauma. Tomaattikastikkeen sijaan sekoita ranskankermaan luomusitruunan kuorta, suolaa ja pippuria ja levitä seos pizzapohjille. Sama idea siis kuin niissä lemmekkäissä fenkolipizzoissa! Nostele paahtuneita kesäkurpitsasiivuja ranskankermalla voidelluille pizzoille, lisää tarvittaessa juustoa ja paista pizzat kuumassa uunissa reunoiltaan rapsakoiksi. Pizzojen ollessa uunissa lämmittelemässä, kuumenna nopeasti pannulla öljyssä isoja katkarapuja ja mausta ne valkosipulilla, paprikajauheella ja chilillä. Nosta pizzat tarjolle käteensopiviksi viipaleiksi leikattuna, …

Paras fish & chips on löytynyt!

Jos luulitte, että rakastan yli kaiken muistikirjoja, olitte väärässä. Rakastan yli kaiken ranskalaisia perunoita. Ja jostain mystisestä syystä erityisen kivaa ranskalaisia perunoita on syödä rapeaksi paneroidun kalan kanssa.  Ihan vastikään taas muistutinkin näistä mun säännöllisistä fish & chips-fantasioistani. En vain vielä kertaakaan ole onnistunut saamaan ihan sellaista unelmieni annosta, sellaista kuin KUVITTELISIN sen täydellisimmillään olevan. Fish & chips on tavallaan ihan simppeli setti, mutta niin herkkää leikkiä kaikkine osasineen, että jostain syystä epäonnistuminen on kokemusten perusteella onnistumista todennäköisempää. Minulle fish & chips on ehdottomasti ravintolaruokaa (tai katukeittösafkaa), sillä ajatuskin muutenkin roihuavasta meikäläisestä, kaasuhellasta ja kuumasta öljystä saa perheen kalpenemaan. Myönnän, olin aika skeptinen kun kolusimme tänään myöhäiselle lounaalle Kampin 6K-ravintolakeskittymän nurkkaan ja Fisu & Ranet-kioskin tiskille. Emme meinanneet löytää paikkaa millään, nälkäkiukku ravasi kilpaa meidän ylimmästä kerroksesta alimpaan juoksentelumme kanssa ja lopulta puljun sijainti käytännössä katsoen bussiterminaalissa ei aiheuttanut mitään rakkautta ensisilmäyksellä viboja. Mutta siihen se kuitenkin paiskattiin, korkealle baaripöydälle, jossa odottelimme viileiden, vihreiden olutpullojemme kanssa: ihan täydellinen fish & chips -annos. Peltitarjottimella, sanomalehtipaperia muistuttavalla alusella keko täydellisiä ranskalaisia, rapeaa ja mehevää turskaa, kirkasta hernepyrettä, reilua remouladea …

Rakkausruokaa

En voi millään uskoa, etten olisi kertonut tästä pastasta ennen, mutta ainakaan hakukenttä ei löydä aikaisemmasta esittelystä viitteitä. Siis tämähän on kuitenkin pastojen pasta, meidän elämämme kannalta, ilman tätä pastaa ei ehkä olisi meitä pariskuntana, lapsukaisia, koko tätä kreisiä kohellustamme. Antakaas kun kerron. On ehkä vuosi 1993. Ei ollut ainakaan kesä, oli joku muu. Asuin Aleksis Kiven kadulla (no en nyt herranenaika sentään KADULLA, mutta siis pienessä yksiössä siinä kadun varrella, ennen kuin Kallion hoodit olivat cooleja, päinvastoin).  Olin pyytänyt ensimmäisen kerran erään tummatukkaisen pojan syömään luokseni. Kun sanon pieni yksiö, tarkoitan t o d e l l a pientä yksiötä. Sänky, koko seinän peittävä kirjahylly, toiletissa vain käsisuihku. Mutta säälittävä pöydäntapainen ikkunan edessä oli kuitenkin kauniisti katettu. Seison siis pienessä keittiönurkkauksessa höyryävien kattiloiden äärellä ja valmistan touhukkaana pastaa ja gorgonzolakastiketta, kun ovikello soi. Oven takana vilkkuvat ruskeat silmät ja kimppu gerberoita. Ruokailu jännittää niin paljon, että unohdan salaatin ja patongin keittiöön, josta löydän ne vasta kun ateria on ohi. Oliko meillä jälkiruokaa lainkaan, muuta kuin toisemme? Näin jälkikäteen ajateltuna ruokavalintani oli melko rohkea, jakaahan sinihomejuusto kansan …

Simpukoilla Tintåssa

Jos asuisin Turussa, niin sen lisäksi että piinaisin juttuseuran toivossa farkku- ja sporttikauppojen poikia, söisin ehkä joka päivä simpukoita Tintåssa. Joka ikinen kerta kun ryystämme Tintån simpukoita kuoristaan ja dippaamme hyväsuolaisia ranskalaisia sitruunamajoneesiin, päätämme perustaa oman simpukkaravintolan Hankoon. Sillä mitä mahtavampaa maailmassa muka on kuin simpukat ja ranet? Fish & chips  -kuppilahaaveitahan mulla on jo ollutkin, ehkä nämä merelliset unelmat voisi yhdistää? Simpukat söimme lähtöpäivänä myöhäiseksi lounaaksi, mutta edellisen illan illallispaikka oli vanha tuttu Sergio’s. Siellä on vaan jotenkin aina tosi hyvä olla. Lupaan ensi kerralla vähän laajentaa repertuaaria, mutta myönnän, että usein jo syy Turun reissuun on syöminen näissä hyväksi havaituissa paikoissa. Niitä tulee ikävä, ja silloin on jo viikonloppukassi aika pian pakattu. Uusia, hyviä osoitteita saa ehdottaa! Olemme myös erikoistuneita eri maiden ja kaupunkien parturiliikkeisiin, poika on tarkka tukastaan. Sekin homma hoitui Turussa hyvin. Kuvat: Studio Tomi Parkkonen

Paputacoja ja nuoltuja näppejä

Hiihtoloma. Eräillä. Minä pakenin kirjastoon kirjoittamaan. Tosin siellä oli lasten pelitapahtuma ja oviremppamiehet porineen, joten mitään hiljaisuutta oli turha toivoa. Mutta pikkuinen tutkijankammio kuitenkin, ovi, jonka sai vedettyä kiinni, ja omat kodinkoneet kädenulottumattomissa. Oma kolo. Vilahdin kotiin vain lounaalle, joka tänään oli erittäin poikkeuksellisti Parkkosen valmistama. Ja sairaan hyvä kaikessa simppeliydessään. Mustapaputacot Papupaistos 2 tölkkiä mustapapuja Pussillinen tacomaustetta Soijaa Savupaprikaa Öljyä Huuhtele pavut ja lämmittele ne pannulla öljytilkassa, mausta. Lisää hiukan vettä jos seoksesta uhkaa tulla liian sakeaa. Salsa tölkkitomaateista Pari tölkillistä kokonaisia tomaatteja Sipulia Valkosipulia Punaista chiliä 1 limen mehu Juustokuminaa eli jeeraa Pari ruukkua korianteria Suolaa, mustapippuria Aja salsa sauvasekoittimella karkeantasaiseksi, siis vain muutama pyörähdys. Anna maustua. Leikkaa tarjolle punakaalia ohuina suikaleina ja tee hyvissä ajoin valmiiksi myös yksinkertainen guacamole (avokadoa, limeä, suolaa, mustapippuria). Lämmitä juuri ennen ruokailuja taco-kuoret ja nosta muiden lisukkeiden lisäksi (kaura)ranskankermaa pöytään. Tulisuudesta tykkäävä arvostaa Sriracha-tujausta. Me ripottelimme annokseen myös Cheddar-raastetta, mutta vegaani jättää toki sen väliin. Koristeluun ja maunkin vuoksi vielä korianteripuska tyrkylle. Varaa paljon lautasliinoja per ruokailija ja nauti! Resepti on hieman oiottu versio Paula Heinosen kirjasta Vegeä – herkullista & …