All posts filed under: Ranska

Jéröme & Jean Louis

Huhtikuun Ranskan matkan viimeisenä iltana jätimme lapset paistamaan pizzoja keskenään ja lähdimme illalliselle parinkymmenen kilometrin päähän Mouginsista, Tanneroniin. Siellä sijaitsee Villa Le Menestrelin puutarhurin ja hänen kokki-puolisonsa kaunis koti, Villa Florentine. Jérôme oli toki kertonut puutarhatöiden lomassa heidän talostaan ja kaikista remppahommista ja maisemointitöistä, joita he olivat tehneet en-käsitä-millä-ajalla, näiden muutamien vuosien aikana kun mekin olemme tunteneet.  En silti osannut kuvitellakaan mihin astuisimme, kun auto kaarsi porteista pihalle. Tanneron ei ihan hevillä ole tuttu nimi, pieni seutukunta kun kätkeytyy Esterelin vuorenrinteille, sivuun rannikon humusta, ja olla posottaa ihan omassa rauhassaan, vailla kummempia nähtävyyksiä väkeä vetämässä. Lähin isompi (ja nimekkäämpi) kaupunki taitaa olla Grasse. Oikeastaan ainoa asia, josta Tanneron on tuttu, on hämmästyttävän laajat mimosapuuesiintymät, jotka mimosankukka-aikaan (joulukuu-maaliskuu, keleistä vähän riipuuen) värjäävät koko maiseman käsittämättömän kullankeltaiseksi. Sitä ajellaan ihmettelemään kauempaakin. La Route de Mimosa kulkee kylän halki tietysti myös. Luonto, se on täällä se juttu. Luonto ja rauha. Vuorenrinteillä humisevat oliivipuut ja havupuut, aluetta halkoo kirkasvetinen joki ja uimaan voi pulahtaa myös Saint Cassienin järveen, jos ei jaksa ajella Välimerelle. Jossain on vesiputouskin! Me emme ehtineet …

Usvaa

Yhtenä päivänä me ajelimme henki kurkussa kapeaa ja kiemuraista tietä ylös Sainte-Agnèsiin, näköalojen tähden. Se päivä oli juuri suuren sumun päivä. Seisoimme näköalatasanteella emmekä nähneet mitään, ja sekin oli jo niin kaunista, että sydäntä puristi. En tiedä minkälainen tungos kylässä on sesonkiaikaan tai kauniilla keleillä, mutta nyt siellä ei ollut lisäksemme juuri ketään. Kylän asukkaita tietysti, ja valkoinen, kuuro kissa, joka oli astunut vihreään maalipurkkiin. Sen lisäksi, että se oli maalintahrima, se oli myös hyvin hellyydenkipeä. Kaksi hevosta, toinen kiiltävä ja komea ja toinen notkoselkäinen, hamusivat lempeästi hekotellen kukkia suuhunsa tien varressa. Ikivanhan kivikirkon kellot kolahtelivat tasatunnin merkiksi, juuri muuta ei kuulunut. Ostimme pienestä ravintolasta jäätelöä. Lounaslistalla olisi ollut kania ja villisikaa ja sivupöydällä oli pyöreissä piirakkavuoissa kirsikkapiirasta. Harmittaa vieläkin ettemme jääneet Le Saint Yvesiin. Söimme myöhemmin kelvottoman lounaan mentonilaisessa ravintolassa ja vannoimme palaavamme jonain päivänä tuohon satumaiseen vuoristokylään ajan kanssa. Siis mene Sainte-Agnèsiin, jos suinkin pääset ja varaa aikaa myös lounaalle. Jos olet kovakin kävelijä, voi vaeltaa koko matkan jalan, tai nousta kylään bussilla ja laskeutua sitten jalkaisin Mentoniin vilvoittelemaan varpaitasi Välimeressä.

Kylässä kesässä

Kävimme kyläilemässä kesässä, Ranskan Rivieralla. Ensimmäisenä iltana kun sukelsimme Cannesin sivukaduille sen ymmärsin; olin kaivannut lämpöä niin että luihin sattui. Tuntui ihanalta hiippailla pienillä kujilla hartiat rentoina, leuka pystyssä, takitta. Appelsiinipuut kukkivat ja tuoksuivat melkein julkeasti. Välillä ajattelen, että on jotenkin noloa sanoa rakastavansa Cannesia. Pitäisi rakastaa vain pieniä, karttaan merkitsemättä jätettyjä salaisia paikkoja. Joka kerta ajattelen, että ehkä se olikin vain roseeviini, lomatunnelma tai aurinko. Mutta ei, taas rakastin, myös niinä harmaina aamuina ennen kahdeksaa, kun istuimme torilla maitokahvin äärellä nakertamassa patonkia lasten nukkuessa vielä villalla. Kahvilan katoksen alta katselin toria reunustavia taloja ja niiden värikkäitä ikkunaluukkuja. Kuvittelin vinoja, epäkäytännöllisiä ja pieniä asuntoja, joita luukkujen taakse kätkeytyisi ja sydämeni läpätti. Näin itseni astumassa rappukäytävän ovesta ulos, kori käsivarrella, elämässä ilman paluulentoja. Kun saavuimme, auton lämpömittari tykitti muutaman päivän yli kolmenkymmenen asteen lukemia. Etelä-Ranskassakin oli ollut viileä ja sateinen talvi, kertoivat, ja ensimmäisten kuumien päivien jälkeen tulee aina sankka sumu. Niin nytkin. Hellepäivien uima-allaselämän jälkeen retkeilimme taas kiihkeästi kun emme olleet sulaa. Musée Fernand Léger oli ihana. En taaskaan ehtinyt Mentonin kauppahalliin. Château de la …

Pieni ravintolalöytö Matissen ja Chagallin ystäville

Voi mikä suloinen pieni ravintolaosoite mulla onkaan teille antaa! Cimiezin kaupunginosa Nizzassa on kiehtova kävelehtimiskohde, ei pelkästään museoidensa takia, josta syystä tänne ylös, kauas keskustasta, yleensä noustaan. Cimiezissä kun sijaitsevat sekä Musée Matisse että Muśee Chagall. Kuin myös fransiskaaniluostarin hautausmaa, Matissen viimeinen leposija sekä Rooman vallan aikaiset kaupunginrippeet. Cimiez on rauhallinen ja hienostunut. Osa 1800-luvun villoista on kuin pieniä palatseja, ruusuköynnöksiä ja hedelmäpuita pursuaviin puutarhoihin on kiva kurkistella koristeellisten rauta-aitojen raosta. Museomatkalaisen on vain vähän vaikea löytää ruokapaikkaa näiltä kulmilta, kunnes nyt sekin ongelma on ratkaistu! Ravintola Côté Sud on kätkössä pienellä sivukadulla, joka putoaa vähän pääväylältä. Eikä itse ravintolakaan ole koolla pilattu, viileänä huhtikuisena päivänä puutarhan terassikaan ei ole vielä avoinna. Onnistumme (ilman pöytävarausta, me olemme maailman surkeimpia pöytävarauksentekijöitä!) ahtautumaan tupatentäyden, puheensorinan sakeuttaman ravintolan ovensuun pyöreään pöytään. Sitten vain tilailemaan liitutaululta. Olemme nälkäisiä kuin sudet, unohdamme kaikki raportoimisvelvollisuudet ja keskitymme muun muassa valokuvaamisen sijaan vain syömiseen ja toisiimme. Alkuun artisokkasalaattia, pääruoaksi päivän pihvi, suklainen jälkiruoka puolitetaan. Kaikki, myös leipomukset, on paikan päällä tehtyä, tuoretta, maistuvaa, raaka-aineet sesongin mukaan. Viineistä suurin osa on luomua, luomumunia saa ostaa myös mukaan. Vasta lipoessamme …

Diabolo grenadine

Ai niin, tämä mun pitikin vinkata! Meidän lasten (NUORTEN AIKUISTEN!) ehdoton lempijuoma Ranskanmaalla on Diabolo Grenadine eli sekoitus limonadia ja granaattiomenan siemenien makuista grenadiinisiirappia. Juoma tarjoillaan kauniisti osissa: korkean, pillillä ja/tai sekoitustikulla varustetun lasin pohjalla on mitallinen punaista, makeaa siirappia ja limonadipullo nostetaan rinnalle ja avataan vasta pöydässä. Jäät tuodaan usein omassa pienessä kipossa. Sitten vain sekoittamaan sopivassa suhteessa. Yksi tykkää makeasta ja sakeasta, toinen haluaa vain laimean vaaleanpunaista, sitruunaista juomaa. Ihan parasta on saada Diabolonsa legendaarisella Perrierin limonadilla, Pshittilla. Suomessa yli 100-vuotian Moninin Le Sirop de Monin-makusiirappeja löytää (silloin tällöin) Alkosta. Lue lisää: Yllätyshitti muutaman kesän takaa, limonadia purukumisiirapilla eli Diabolo Bubblegum!

Ranskan presidenttitaisto

Ranska valitsee tänään uuden presidentin. Koska me olimme vaalien ensimmäisen kierroksen aikaan sopivasti mestoilla, lähdimme vaalisunnuntaina tarkkailuretkelle. Kiertelimme rannikon pieniä kyliä, notkuimme äänestyspaikkojen lähistöllä, salakuuntelimme kahvilakeskusteluja. Lataus oli käsinkosketeltavaa. Niin vastenmielinen hahmo kuin Marine Le Pen onkin, ei entinen eliitikoulujen kasvatti ja pankkiiri Emmanuel Macron ole helppo valinta monelle ranskalaiselle hänkään. Jotkut tuttumme kiristelivät kuuluvasti hampaitaan kahden pääehdokkaan ratkettua. Hämmästyttävintä minusta oli se, että En Marche! -liikkeen perustaneen liberaalin Macronin reilut parikymmentä vuotta vanhempi puoliso koettiin ongelmalliseksi. Sumuisimpien salaliittoteorioiden mukaan Brigitte Trogneaux ohjailisi miestään ja olisi se todellinen vallankäyttäjä, mikäli Macronista tulee presidentti. Ensinnäkin, miksi ilmeisen vahva nainen olisi automaattisesti manipuloiva? Eikö viisas keskustelukumppani ole avioliitossa kuin avioliitossa vain hyväksi? Ja toiseksi, mistä lähtien ranskalaisia on piirun vertaa kiinnostanut poliitikkojensa suhdekuviot? Ei ainakaan silloin, kun ikäero on ollut toisin päin, rakastajattaria löytynyt liuta tai muuten vain siinnyt jotain epämääräistä suhinaa Élysée-palatsin liepeillä. Uskon joka tapauksessa, että tänään Ranska äänestää Front Nationalia vastaan. Ei äänestääkseen välttämättä niinkään Macronia, vaan ennemminkin ….tulevaisuudenuskoa. Jotain sellaisia kaikuja kuin vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Eikö ranska suju? Viimeisen suuren vaalidebatin viime keskiviikolta voi …

Laskeutunut

Olen laskeutunut. Ehkä. Kun lähdimme suoraan pääsiäisestä Ranskaan ja suoraan Ranskasta jouluun vappuun, on ollut itselläkin vaikeuksia pysyä omien kinttujensä perässä. Hopeapopot kyllä kiitävät minkä kerkeävät, mutta pää raahaa jäljessä. Minulla oli läppärikin mukana matkalla, mutta kuten huomaatte, yhtään en ehtinyt kirjoittaa. Vaikka olin kerrankin ajatellut olla kunnon bloggari! Minulla on ihanan paljon kuvia koneella pitkältä ajalta, ja niistä sikiäviä juttuja, mutta kun katson esimerkiksi pääsiäistunnelmia, tuntuu, että siitä kaikesta on ikuisuus. Mistä nappaan kiinni, mistä aloitan taas? Kevät on ollut aika kiireinen ja yhä kiireisemmäksi käy. Luulen, että vasta kun lentokone keinahteli lauantaina toukokuun kynnyksellä Helsingin kentälle sakeassa lumipyryssä ymmärsin, että nyt ne vauhtiviikot vasta alkavatkin. Seuraavaan matkaan on alle kuusi viikkoa. Mutta sitä ennen kaikenlaista kirjoittelua ja varsinkin Ranska-kuulumisia. Kiva olla taas täällä! Olkihattu: Gauhar Helsinki Hopeaballerinat: h&m

Le Cannet

Maanantai, vaikkakin pääsiäismaanantai. Viikko käynnistyy maanantaina, oli se sitten pyhäpäivä tai ei, maanantaissa on maanantain imu. Nappaan läppärin syliin jo kuuden jälkeen, tungen pyykkejä pesukoneeseen, odotan, että kello olisi tarpeeksi parille puhelulle. Torstaina lähdemme Ranskaan, paitsi yksi, joka lähteekin keskiviikkona, ja sitä paitsi Islantiin, lentääkseen sitten perässä Nizzaan. Ilmassa on lähdön tunnelmaa. Matkalaukut läväytetään auki yläkerran lattialle, niihin lehahtaa vaatteita sitä mukaa kun pyykkikone jumppaa. Teen matkasuunnitelmia ja samaan aikaan yritän olla suunnittelematta liikaa. Tuntuu, ettei tekeminen ja näkeminen noilla nurkilla lopu koskaan, koitan luottaa siihen, että tämänkin jälkeen saan vielä palata. Jos nyt maltamme nauttia villasta, voisimme myös ottaa rauhassa naapurustoa haltuun. Ihan  Villa Le Menestrelin lähellä on Le Cannetin kaupunginosa, josta pidän enemmän kuin umpikauniista Mouginsin vanhastakaupungista. Ja Cannetissa sijaitsee ihana Musée Bonnard. Minulle tulee ranskalaisesta taiteilijasta Pierre Bonnardista (1867-1947) vähän mutkan kautta mieleen Carl Larsson. Bonnardin työt ovat aurinkoisia, värikkäitä, aiheet läheltä. Hänen maalauksissaan on usein perhettä, kotia, puutarhaa. Siis jos liikehdit Rivieralla, ja olet jo kolunnut kaikki kuuluisimmat museot, teekin pieni mutka Le Cannetiin ja Musée Bonnardiin. Ravintolavinkkinä kulmilla mainittakoon Le Café de la Place, …

Urheiluhullu

Tässäpä teille edelliseen vuodatukseen liittyen aihe, josta varmasti ihan hyvällä syyllä mietin että kiinnostaako ketään. Siis ketään muuta kuin minua. Sain teidät ehkä nostamaan chicisti toista kulmakarvaanne otsikon nähdessänne. No daah, en todellakaan urheile, mutta se ei estä minua rakastamasta tiettyjä urheilulajeja. Voisinkin muuten joskus tehdä sellainen ”10 faktaa minusta, joita et tiennyt”. Keksin siihen heti neljä kohtaa: 1. Syön vain kokonaisia suolapähkinöitä (kyllä, ajaa saman kulhon äärellä olevat hulluksi). 2. Ricky Martin on pyytänyt minua illalliselle seurueensa kanssa. Se oli sitä María-biisin aikaa. En mennyt. 3. Kuuntelin nuorena kaikki Jokereiden matsit radiosta, ellen päässyt paikan päälle. Pidän itseäni jossain määrin osallisena vuoden 1992 liigamestaruuteen. 4. Itkin yhdet alkuaikojemme treffit Parkkosen kanssa alusta loppuun saakka koska Suomi oli hävinnyt Kanadalle. (Ei sodassa senkin sivistynyt pöhkö, vaan jääkiekossa. Vuosi 1994, loppuottelu, 2-1 rangaistuslaukauskisassa.) Asiaan: (ihan todellako olen kirjoittanut ettei minulla ole mitään sanottavaa?) Katsoin vastikään aivan mahtavan dokkarin Les Bleus – Une Autre Histoire de France 1996-2016 Ranskan jalkapallomaajoukkueen historiasta parinkymmenen vuoden ajalta. Näkökulmana jalkapallon ja yhteiskunnan suhde. Sairaan mielenkiintoista! Joudun miettimään nyt ihan uudessa valossa sitä pyrkimystäni Ranskan …

Tästä lumouduin tänään

Pariisilainen muotiliike, tai kuten perustaja Sarah Colette sanoo meeting place (josta-saa-kaikkea-ihanaa-mutta-vain-viiksikyniin-on-varaa) Colette juhlii paraikaa 20 vuoden taivaltaan kaiken kauniin ja trendikkään parissa jättiläismäisessä pallomeressä Musée des Arts Décoratifsin seinien suojissa. Rue de Rivolille ja installaatioon The Beach kannattaa sukeltaa nopeasti jos meinaa, kierrätettävät muovikuplat roudataan pois jo 25.3. jälkeen. Vapaa pääsy. Coletten sivun laitan myös usein myös ”soimaan” kirjoitellessani, sillä itsehän en tietenkään osaisi valita niin coolia taustamusaa. Juuri nyt soi Samphan (No one knows me) Like the Piano.