All posts filed under: Matkat

Kööpenhaminaa kahdessa päivässä

Mä en pysy enää edes itse elämäni perässä. Ihan kauheasti kaikkea meneillään, joka on kivaa, mutta myös vähän rasittavaa. Siksikö sitten sainkin vatsataudin, josta nyt toivuskelen hauraana mustikkakeittoni kanssa. Ja koska olen vuodepotilaana, on viimein aikaa kirjoittaa. Minulla on pitkä lista blogikirjoitusten otsikoita, on Helsinkiä ja Turkua, on vinkkejä ja reseptejä. Mutta sen sijaan, että etenisin kronologisesti, taklaan nyt kuitenkin ihan viimeisimmät kuulumiset. Haluaisin laittaa kuvat näteiksi kollaaseiksi tai edes rytmittää ne tekstin lomaan, mutten jaksa. Olen ihan loppu, ja tiedän etten kirjoittaisi mitään, ellen sallisi kuvapötköjä ja skippaisi viimeistelyä. Kokeilen nyt myös semmoista, että en jaksa linkittää MITÄÄN. Ajatteleekohan kukaan koskaan, kuinka paljon aikaa siihenkin menee? Tyhjiin puristettuna saattaa päätyä tämmöisiin ratkaisuihin. Saisinpa vain kirjoittaa ja assistenttini laittaisi kuvat ja linkit paikoilleen! Asiaan. Kävimme Parkkosen kanssa Kööpenhaminassa. Muistan aina pitäneeni Köpiksestä, mutta en taaskaan muistanut miten IHANAN IHANA se kertakaikkiaan on. Meillä oli tiukka aikataulu, mutta ehdimme silti paljon. Jos sinulla on kaksi päivää aikaa ja hiukan reissukassaa, niin tässä teillekin yhdenlaista ohjelmarunkoa. Päivä 1 Aamulento Köpikseen. Juna lentokentältä suoraan Louisianan taidemuseoon. Lounas Louisianassa. …

Frida tulee lähemmäksi

  Hyviä uutisia Frida Kahlosta kiinnostuneille! Mexico Cityyn on pitkä matka, mutta Fridapa tulee lähemmäksi tänä kesänä, kun Lontoon Victoria & Albert -museossa aukeaa Frida Kahlo: Making Her Self Up -näyttely. Näyttely koostuu Fridan vaatteista, arkiesineistä ja muista tavaroista, jotka varastoitiin Fridan kuoltua, Diego Riveran toimesta, yli 50 vuodeksi. Suurin osa löytyi lukitusta kylpyhuoneesta, ja valokuvaaja Graciela Iturbide oli yksi ensimmäisistä, joka pääsi näkemään unohtuneet aarteet. Tämä näyttely on ensimmäinen laatuaan Meksikon ulkopuolella, me näimme sen (vai vain osia siitä, en ole ihan varma?) Casa Azulissa joulukuussa. Lontoosta voikin sitten jatkaa matkaa vaikkapa Budapestiin, jossa on esillä Frida Kahlon kuvataidetta. Mattelin Frida Kahlo -nukke on virittänyt vilkasta keskustelua. Mistäänhän emme voi tietää, mutta minusta salaa tuntuu, että nukke olisi vain huvittanut Fridaa. Perikunta ei kyllä ole pitänyt ideasta – tai ainakaan toteutuksesta – lainkaan. Päivän kirja: Frida Kahlo at Home.

Lucha Libre

Arena Mexico, yhtenä arkisena iltana joulukuussa. Pudottaudumme taksista kadulle hyvissä ajoin, mutta silti liian myöhään. Jono lippuluukulle on jo kuin kuusipäinen lohikäärme. Minä kieltä taitavana painun urheasti rauta-aitojen rajaamaan kapeaan karsinaan, joka taittuu aina päästään kaksinkerroin, siksakiksi. Seisomme, me liputtomat, tiukasti toisiimme puristuneina ja pääsemme vain puoli varpaanmittaa kerrallaan eteenpäin. Tarkkailen jonoa, eniten on isiä lasten kanssa, ihan pientenkin lasten. Mistä herran tähden voin tietää mitkä liput minun kannattaa ottaa? Rohkaistun kysymään asiaa edessä seisovilta, pian keskusteluun osallistutaan oikealta ja vasemmalta. Oranssi katsomo, punainen katsomo, vihreä katsomo, lohko se ja se, mutta ei ainakaan se. Kun pääsen lopulta postimerkin kokoiselle luukulle seinässä (joka on suurinpiirtein napani korkeudella, ja josta ei edes näe lipunmyyjä, saati kuule hänen puhettaan) soperran viisi lippua ja sullon seteleitä mustaan aukkoon. Saamme tietysti paikat suuren näytön takaa. Kadulla on sillä välin meno vain kiihtynyt. Pieniä telttoja on vieri vieressä, suurimassa osassa on lucha libre -kamaa, joissakin sentään tacoja. Etsin perheeni, joka jumittaa maskikioskilla. Punavihreä, hopeisilla yksityiskohdilla ärhäköity naamio on rahan vaihtoa vaille meidän. Kadun myöhemmin, etten ostanut enemmän lucha-rekvisiittaa. Maski on paljon …

Fridalla

I hope the end is joyful. And I hope never to return.  – Frida Myönnän, oli aika hengästyttävä juttu päästä käymään Frida Kahlon talossa, Casa Azulissa. Olen halunnut sinne niin kauan kuin muistan ja Frida Kahlo -kirjastoni on vaikuttava. Olimme ajatelleet jättää Casa Azulin matkan viimeisiin päiviin, koska yövyimme vielä ennen kotiin lähtöä Coyoacanin kaupunginosassa, jossa talokin sijaitsee. Mutta sitten ajattelin, että mitä jos jotain tapahtuu, enkä pääsekään taloon, eikö olisi järkevämpää mennä mahdollisimman pian kun on vielä terve/ elossa/ järjissään? (Koska kaikkihan on mahdollista.) Samankaltaisista syistä pakotin perheeni aikaistettuna vierailupäivänä museon kulmille paria tuntia ennen museon avautumista, vaikka meillä oli etukäteen ostetut liput. En halunnut riskeerata mitään. Istuimme siis kahvilassa ja odotimme odottamasta päästyämme. Olin jo etukäteen turhautunut ihmisistä. Ihmiset pilaavat aina kaiken, olisin halunnut olla Fridan kanssa kahden, tai vain perheeni kanssa. Mitä jos kaikki olisikin ihan latteaa, mitä jos mitään Fridan mutkikkaasta persoonallisuudesta ei olisi jäljellä? Suuttuisin henkeen ja vereen, jos hänet olisi enkelöity, tuo tequilassa kylpevä kurjuuden kuningatar… Ihmeellistä kyllä, talon taika ei kuitenkaan kärsinyt yhtään muista vierailijoista eikä aika ollut …

Mexico Cityn yllätys

México, Ciudad de México, Mexico City, CDMX tai D.F., eli Meksikon pääkaupunki oli iloinen yllätys. Yksi maailman suurimmista kaupungeista tuntui etukäteen ajatuksena aavistuksen ahdistavalta, ja ajattelinkin, että se on se matkan pakollinen osuus. Menisimme toki mielellämme, olihan Parkkosen näyttely siellä (ja Frida Kahlon Casa Azul!), mutta vasta sen jälkeen alkaisi varsinainen reissu. Näin kuvittelin. Joskus on ihan mahtavaa olla väärässä. Mexico City oli kyllä valtava pala nieltäväksi, mutta sujuva, ystävällinen ja yllättävän vihreä. Ensi alkuun otti koville: ilma oli saasteista raskas ja ihan kuin kaupungin sijaintikin yli kahden kilometrin korkeudella merenpinnasta olisi sekin vaikuttanut keuhkoihin. Haukoimme henkeämme ja köhimme menemään tiehyet tukossa halkeilleilla jalkakäytävillä. Mutta kuten jo kirjoitinkin, meidän ensimmäisen viikon Airbnb-asuntomme ja kotikulmamme olivat niin sympaattiset, että hengitys tasaantui pian ja asetuimme aloillemme nopeasti. Latasimme ensi töiksemme Uberin luureihimme, se mainittiin useammaltakin taholta suositelluimmaksi tavaksi liikkua. Takseissa kun on turvallisia ja vähemmän turvallisia vaihtoehtoja ja kävellen kaupunkia on turha kuvitellakaan ottavansa haltuun. Metrokin on, mutta sitä emme ehtineet opetella. Muutenkin ihan kaikki toimi superkätevästi puhelimella, kuten nyt vaikka ruoan tilaaminen kämpille ja museolippujen ostaminen …

Kevätretkelle Köpikseen?

Tekisi mieli matkustaa Kööpenhaminaan. Muutenkin, miksei, mutta varsinkin siksi, että jumalaisessa Louisianan taidemuseossa (lisätään listalle ”Paikkoja, joihin haluan tulla haudatuksi”) on näytillä toukokuun loppuun saakka Picasson keramiikkaa. Louisiana viettää sitäpaitsi 60-vuotisjuhlavuottaan, syy sekin. Siihen nähden miten paljon Kööpenhaminasta pidän, on viime käynnistä kulunut jo yllättävän paljon aikaa. Vuonna 2012 en kärsinyt vielä kirjoituspaineista, vaan pistelin pokkana muutaman päivän reissusta 12-osaisen matkakertomuksen eetteriin, eikä käynyt edes pienessä mielessä kiinnostaako ketään. Kunhan kiinnosti itseäni. Oi niitä aikoja. Jos nyt menisin kevätretkelle Köpikseen, haluaisin kokea ainakin nämä: Hotel Skt. Annae on uudehko hotelli, vanhassa talossa, jonka yli 100-vuotiasta historiaa värittävät aikanaan topakan emännän alaisuudessa luvatta harjoitettu majoitustoiminta, salakuljettajavieraat ja muut roistot sekä sisäänkäynti vain tunnussanalla Neptune. Hotellin ravintolaa on kehuttu, ja hotellissa on kattobaari. Toisaalta olisi ihanaa leikkiä prinsessaa Hotel d’Angleterressa. Houkuttelevan Torvehallerne-ruokahallin lisäksi kaupungissa on nyt uusi, supertyylikäs Tivoli Food Hall, sinne suuntaisin lounaalle! Louisianan lisäksi vierailisin Karen Blixenin kotimuseossa, ja varaisin aikaa myös suuressa puutarhassa haahuiluun. (Ja jos taas eksyisinkin Kööpenhaminan sijaan Pariisiin, mitä en panisi pahakseni sitäkään, menisin tietysti Victor Hugo -museoon, jossa esillä on kevään ajan näyttely …

Kun sanat eivät riitä

Uni palasi, mutta sanat eivät. On tapahtunut kummallisia asioita, kuten vaikkapa se, että muutaman viikon sisällä kaikki sormukset oikeasta kädestäni, kirjoituskädestäni, katosivat. Onko tämä jokin enne, viesti? Ensin otti ja katosi se musta sarviluusta tehty tähtimäinen iso sormus, sitten leveä hopeinen voimasormukseni, joka on ollut peukalossani 10 vuotta jokaikinen päivä, ja josta minut voisi tunnistaa, jos minusta jäljelle ei jäisi mitään muuta kuin oikea käsi. Viimeisenä katosi ohut nivelsormus etusormestani. Se oli muotoutunut ihan minun romuluisuuteni malliseksi ja istui kuin tauti, vaikka paikka etusormen ylänivelessä kieltämättä vähän riskaabeli olikin. Nyt sekin on poissa. Ja minä kun en koskaan kadota mitään. Sormusten lisäksi kadotin vuodenvaihteen. Yleensä olen tammikuussa tiukasti iskussa, koen kalenterivuoden vaihdoksen konkreettisesti tyhjänä tauluna, puhtaana pöytänä. Olen pullollani intoa. Me emme Meksikossa mitenkään erityisesti viettäneet joulua tai uutta vuotta, molemmat aattoillat olivat yhtä hämmentävän kiihkeitä näytelmiä kuin kaikki muutkin kolmeviikkoisen matkan illat. Siksikö olen vähän tuuliajolla ja seilaan vanhan ja uuden välimaastossa ilman uuden alun energiaa ja puhkua? En ole jättänyt hyvästejä hurjalle 2017 vuodelle enkä tehnyt mitään rituaaleja vastaanottaakseni vuoden 2018. Lillun. Kirjoittamisen suhteen aiheista …

Ei pelkkää auvoa

Tämä ensimmäinen aamu ja aamiainen oli varmastikin yksi matkan onnellisimpia hetkiä. Laskeuduimme 15.12. kello viiden aikaan pääkaupunkiin Méxicoon ja suhasimme taksilla viehättävään Condesan kaupunginosaan. Heitimme tavarat kämpille ja astuimme suoraan ulos ja ujoon aurinkoon, täynnä ihmeellistä riemua ja seikkailuntuntua. Pieni kahvila oli ihan meidän ensimmäistä majapaikkaamme, ihanaa airbnb-taloa vastapäätä. Pää oli kaikesta adrenaliinista kirkas, menomatkan uuvuttava pituus ei vielä painanut. MIKÄÄN ei vielä painanut. Mutta tuota hetkeä lukuuonottamatta minusta tuntuu, etten koko matkan aikana ollut ihan oma itseni kai kertaakaan. Ensin iski aikaerorasitus. Valvoin 3-4 yötä, mutten saanut nukuttua päivisinkään. Kuinka olisinkaan voinut, koko miljoonakaupunki rautalangalla lukittujen ikkunoiden alla sykkien ja reissuveri suonissa tirskuten? Olin väsymyksestä jo ihan itkuinen, ja kun aikaerot viimein tasaantuivat, iski haperoon kehooni flunssa. Raahauduin kurkkukivusta sinisenä viikon verran ohjelmasta toiseen, ja yöunilla oli taas uusi syy keskeytyä vähän väliä. Vaivoista valittaminen on uuvuttuavinta kuultavaa mitä tiedän, joten kuittaan vain että loppumatkaa sitten värittivätkin tukalat pms-olot ja tahtia hidastavat vatsavaivat. Myös Parkkonen sai flunssan, ja tyttäret vatsataudin. Yhden iltapäivän vietimme huvipuiston ensiapuhuoneessa. Ainoa joka selvisi koko reissusta koskemattomana, oli hän, joka …

Kotiinpaluun ihanuus ja hurjuus

Mä olen kilpikonna mitä tulee kotiinpaluihin. Hidas. Aikaero ravistelee koko kroppaa, häilyn vuorokausien, maanosien, jopa kielien rajamailla. Jalat koskettavat hädintuskin maata, vaikka pää on raskas kuin muulilla kuorma. Väsyttää, mutta olen lakannut nukkumasta. Meksiko alkaa uida minuun vasta nyt. Matkalla kaikki on niin uutta, vierasta ja isoina, omituisina paloina ahmittavaa, että pureskelu, nielaisu ja sulattelu tapahtuu vasta kotona. Ja koska olen väsymyksestä sekaisin, kaikki koettu saa vähän mystisen hunnun harteilleen. (Oikeasti en muuten ole kilpikonna, olen kotka sekä pöllö. Meksikossa ja varsinkin Oaxacassa uskotaan ihmisillä olevan omia henkieläimiä, alebrije. Kotka on synnynnäinen matkanjohtaja ja pöllö kuvastaa tietysti viisautta, minun oli helppo hyväksyä omani kun ne minulle kerrottiin.) Unohtakaa kaikki mitä kirjoitin pitkien lentomatkonen kauneusrituaaleista. Mennessä olin ja elin kuin herranenkeli, läpikotaisin kosteutettu, salaatilla ja sitruunavedellä ravittu, mutta ulkonäköni romahti jo Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jopa lentohousuni (kyllä, ne olivat sivuraidoitetut ja sporttiset) lurpahtivat polvipusseille heti turvatarkastuksesta selvittyäni. Olin niin turvoksissa, että jalkatilaan sullomastani satojen eurojen arvoisesta kauneuspakaasista yletyin poimimaan vain huulirasvan. Siitä sisuuntuneena takaisin tullessa notkuin kentillä ja koneissa mustissa, tiukoissa farkuissani ja kiskoin vuorotellen punaviiniä kitusiini …

And my dear, we’re still goodbying

Aina sama juttu. Tässä kohtaa iskee haikeus. Hulluko mä olen kun jätän kotini ja lähden seikkailemaan maailman toiselle puolen? Minähän rakastan omaa kylääni, omaa mertani, omaa sänkyäni ja omaa kolhiintunutta keittiönpöytääni! Samaan aikaan varpaat villasukissa kipristelevät jännityksestä, tekisi mieli jo karauttaa matkaan. Juuri nyt matkalaukut lojuvat vielä suut ammollaan pitkin huushollia, niihin lentää aina välillä kaaressa muutama riepu, kenkä, kirja. Kolme viikkoa on pitkä aika, mutta laukut ovat onnettoman pieniä. Emme voi vaihtaa maisemaa isojen pakaasien kanssa, on oltava tiivistä ja tehokasta. Olen saavuttanut pisteen, jossa ikävöin jo jopa omia vaatteitani, niitä, jotka eivät mahdu mukaan. Perillä on kevät, joka siellä tarkoittaa lämpöisiä päiviä, mutta kylmiä, jopa pakkasen puolelle liukuvia iltoja ja öitä. Pakkaa siinä sitten järkevästi. Pakkaamista mutkistaa myös se, että pitäisi sekä edustaa että reppureissata. Pelaan eräänlaista vaatepalapeliä, en vain omalta, vaan myös nuorison osalta. Parkkonen on toki jo ehtinyt hävittää uuden, timmin, ranskalaisen pukunsa housut jonnekin. Hän on omillaan. Vaikka olen ollut hyvissä ajoin vauhdissa matkavalmisteluineni, kaikki jää kuitenkin viime tippaan. Tammisaaren poliisilaitos unohtaa laittaa pojan passitilauksen eteenpäin. Onneksi soitin. Saamme, toivottavasti, …