All posts filed under: Matkat

Le Cannet

Maanantai, vaikkakin pääsiäismaanantai. Viikko käynnistyy maanantaina, oli se sitten pyhäpäivä tai ei, maanantaissa on maanantain imu. Nappaan läppärin syliin jo kuuden jälkeen, tungen pyykkejä pesukoneeseen, odotan, että kello olisi tarpeeksi parille puhelulle. Torstaina lähdemme Ranskaan, paitsi yksi, joka lähteekin keskiviikkona, ja sitä paitsi Islantiin, lentääkseen sitten perässä Nizzaan. Ilmassa on lähdön tunnelmaa. Matkalaukut läväytetään auki yläkerran lattialle, niihin lehahtaa vaatteita sitä mukaa kun pyykkikone jumppaa. Teen matkasuunnitelmia ja samaan aikaan yritän olla suunnittelematta liikaa. Tuntuu, ettei tekeminen ja näkeminen noilla nurkilla lopu koskaan, koitan luottaa siihen, että tämänkin jälkeen saan vielä palata. Jos nyt maltamme nauttia villasta, voisimme myös ottaa rauhassa naapurustoa haltuun. Ihan  Villa Le Menestrelin lähellä on Le Cannetin kaupunginosa, josta pidän enemmän kuin umpikauniista Mouginsin vanhastakaupungista. Ja Cannetissa sijaitsee ihana Musée Bonnard. Minulle tulee ranskalaisesta taiteilijasta Pierre Bonnardista (1867-1947) vähän mutkan kautta mieleen Carl Larsson. Bonnardin työt ovat aurinkoisia, värikkäitä, aiheet läheltä. Hänen maalauksissaan on usein perhettä, kotia, puutarhaa. Siis jos liikehdit Rivieralla, ja olet jo kolunnut kaikki kuuluisimmat museot, teekin pieni mutka Le Cannetiin ja Musée Bonnardiin. Ravintolavinkkinä kulmilla mainittakoon Le Café de la Place, …

Salt, supper!

Nyt tarkkana Tallinnaan menijä. Seikkailu vähän sivummalle kannattaa, sillä ravintola Salt on jokaisen  keskustasta pois päin vievän askeleen väärti. Tässä ravintolassa on kaikkea sellaista mistä pidän: rento meininki, huippuhyvää ruokaa, puheensorinaa, MEININKIÄ, hyvä palvelu, kiva miljöö, asialleen omistautunut omistaja… No, aivan nappimesta siis, tai supper, kuten paikalliset sanovat. Ja jälleen kerran, ulospäin et ikinä arvaisi. Paikka on ihan pikkuruinen, asiakaspaikkoja löytyy hyvä jos kolmeakymmentä. Lämpötila nousee kattoon kylki kyljessä ruokaillessa, kellarihuone on sakeana tuoksuja ja ääniä. Pöytävaraus lienee välttämätön. Annokset on tarkoitettu jaettavaksi, me valitsimme jokusen itse ja osan suhteen annoimme omistaja Tiina Treumannille vapaat kädet. Ruoka oli kaunista, herkullista, raikasta – kertakaikkiaan rakastettavan hyvää. Lista vaihtuu säpäkkää tahtia sesongin ja inspiksen mukaan, Treumann matkustaa ahkerasti hakemassa innoitusta maailman keittiötrendeistä. Jo seuraavana päivänä ikävöimme takaisin, tämä ravintola riittää jo itsessään uuden Tallinnan-matkan syyksi. Seuraavana aamupäivänä oli aika sanoa Tallinnalle näkemiin ja seilata takaisin kotimaan kamaralle. Hyvä reissu, kaikinpuolin!

Takkatulille Tallinnaan

Yksi juttu mitä en lakkaa ihmettelemästä on se, että miten tässä meidän maassamme, jossa talvi kestää keskimäärin 10 kuukautta, ei ole enemmän tulisijoja ravintoloissa ja kahviloissa? No Tallinnassapa on! Meidän vierailuviikonloppumme sää oli oikukas. Satoi, taivas oli harmaa ja oli kylmä. Koko Tallinna tuntui eräästä mokkakengissä hipsuttelevasta turistista yhdeltä valtavalta hyiseltä kuralätäköltä. Hakeuduimme lämmön äärelle. Vasta lähtöpäivänä aurinko sojotti niin että riisuimme itseämme vaatekappale vaatekappaleelta säädyllisyyden rajoissa matkalla laivaterminaaliin. Ensimmäisen takkakokemuksemme ja illallisemme nautimme puolivahingossa tosi kivassa paikassa, joka oli Tallinnan tuntijoillemmekin uusi tuttavuus. Ravintola Kuldmokk sijaitsee vähän syrjässä keskustasta, Toompean mäen tuolla puolen, mutta kävelymatkan päässä kuitenkin. (Kävelymatkan ja kävelymatkan, nämä meidän oppaamme ja vanhuksemme ovat sen luokan vaeltajia, että saimme rukoilla välillä heitä turvautumaan kanssamme taksiin. He valehtelematta kävelisivät vaikka sata kilometriä siinä missä me jälkeenjääneet läähätämme jo muutaman korttelin jälkeen ja vannomme kiinnittävämme jatkossa parempaa huomiota omaan kondikseemme!) Ravintola Kuldmokk oli valloittava pieni paikka, palvelu ystävällistä ja ruoka herkullista. Ulospäin et arvaisi mitä herkkuja sisältä löytyy, onneksi kävimme ihan sattumalta pihalla juttusille viehättävän vaalean naisen kanssa, joka paljastui ravintolan omistajaksi. Vanha suositus! Parhaan …

Tallinnankämpillä

Ja niin on taas yksi viikko pyörähtänyt käyntiin, ja kokonainen uusi kuukausi! Huhtikuu on ilmojen puolesta toistaiseksi ollut hiukan julmahko, mutta tuokoon se mukanaan lämpöisiä tuulia. Huhtikuuhan alkaa meillä aina (no melkein aina) juhlavissa tunnelmissa, aprillipäivä kun on kihlajaispäivämme. Tänä vuonna jo 21. sellainen. Muistatteko vielä kihlajaistarinamme? Nyt kihlajaispäivää ja keväistä viikonloppua vietettiin aika sateisessa Tallinnassa. Pääsimme vihdoin kaikelta Ranskassa ramppaamiseltamme tupatarkastamaan mustin ja faijan Tallinnan kämpän. Me kyllä yövyimme hotellissa, mutta hengailimme täällä Müürivahe-nimisellä kapealla kadunpätkällä ihan vanhan kaupungin ytimessä, paksujen kiviseinien suojassa. Alakerran kivijalassa vilkkui joku bordellintapainen, ylös johti jyrkkä portaikko ja ruutuikkunoista näkyvä vastapäinen talo oli vallattu rastapäisen nuorison toimesta, hirmuisen jännittävää! Mutsilla ja faijalla on hyvä silmä ja vainu. Asunto on täynnä kaikkea pientä, kivaa katsottavaa. Kaikella on tarina, jopa päiväpeitolla, jonka nimi ei suinkaan tässä huushollissa ole päiväpeitto, vaan arkipäivän ylellisyys. Vävypoikansa eli kihlattuni tuntien he sanoivat pian kynnyksen yli astuttuamme: “Mene tonne meidän sänkyyn ja arkipäivän ylellisyyden alle.” Pienten tirsojen, juustojen ja punaviinin jälkeen olikin sitten aika valloittaa vanha Hansakaupunki. Aina yhtä ihmeellistä, että niin lähellä on niin erilaista.

Matka jos toinenkin

“Asimina sitten vihdoin saapui (ollut tulossa monta kertaa, mutta pelännyt mutkaista tietä) auto lastattuna kananmunilla, villiparsalla, hortalla ja Areopoliksen ihanalla leivällä. Kalamatan torilta hän osti mukaan seitsemisen kiloa munakoisoja, punajuuria ja kesäkurpitsoja Pouloksen tavernaa varten.” Voi katsokaa miten ihania sanoja juuri Kreikasta saamani pitkä viesti sisältääkään! Eikö tuo lainaus aivan maistu ja tuoksu tänne pohjolan perukoille saakka? Kun maaliskuu taittuu huhtikuuksi, aika alkaa juosta. Kevät menee hujauksessa. Lähdemme nyt viikonlopuksi Tallinnaan, sitten koittaakin pääsiäinen ja huhtikuun lopussa matkustamme Ranskaan. Kesäkuun alussa asetumme Kreikkaan ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Reissujen välissä on toki ihan tavallista arkista aherrusta, ja sitten perilläkin, missä lienenkin ja miten pitkään. Olen ihan tosi tosi onnellinen, että voin tehdä töitäni mistä vain! (Kunhan siellä toimii netti.) En ole ollut Tallinnassa ainakaan 10 vuoteen. Tallinna ei ole mitenkään lempikaupunkini, en jotenkin pääse sen pinnan läpi. (Paitsi se oli kyllä hauska keikka kun Iinan kanssa kiivettiin laululavalle esittämään euroviisuja ja pojat ulvoivat nimiämme hotellin ikkunan alla koko yön.) Kumuun tekisi mieli. Ja aion syödä kaksi lounasta ja kaksi illallista joka päivä, niin paljon olen Tallinnan kuumasta ruokakulttuurista kuullut. …

Mitä, missä, milloin Riviera

Lähdemme siis huhtikuussa jälleen Ranskaan, Villa Le Menestreliin. Matka niihin maisemiin ei mitään erityisiä syitä enää kaipaa, enemmänkin kyse on jo jonkilaisesta pakosta päästä siihen valoon, niihin tuoksuihin, tuttuun hulinaan ja kieleen. Mutta tällä kertaa matkalla on myös komea tarkoitus, eräs haluaa paeta paikalta suuren ja pyöreän merkkipäivän alla. Mietimme kiihkeästi miten vietämme tärkeän juhlapäivän. Lounas Colombe d’Orissa vai peräti yksi yö? Tai etsimmekö käsiimme jonkun vanhoista kalastajista ja sulloudumme sardellipaattiin katselemaan Rivieraa mereltä päin? Avoauto päiväksi, kuten kerran Pariisissa? (Sekin oli muuten hänen syntymäpäivänsä! Auto oli pieni suklaanruskea Mini ja lapset nukahtivat limittäin ahdettuina takapenkille kun me ajoimme Riemukaarta ympäri, ympäri. Saimme myös pysäköintisakot myöhemmin päivällä. Sillä reissulla meillä on hauska vuokrakämppä Marais’n kaupunginosassa.) Uskaltaisiko kysyä jos saisi vaikka vain syödä lounaspiknikin Matissen Vencen talon, Villa Le Rêven, puutarhassa, niiden kuuluisien palmujen alla? Olemme ehtineet tehdä, nähdä ja kokea paljon Cannesin ympäristössä, listataanpa: Cannes itsessään tietysti (tori, kauppakadut, ihanat ravintolat. Kuuluisat kädenjäljet festivaalipalatsin ympärillä, Carltonin terassin, ne elokuvajuhlatkin.) Le Suquet Ile Saint Honorat Musée Bonnard, Le Cannet Nizza, ihana Nizza! Pyöreäkivinen ranta, joulumarkkinat maailmanpyörineen, …

Menolippu

En ole vielä onnistunut deletoimaan itseäni koko maailmasta, täällä ollaan. Blogiuudistus etenee, eikä edes hitaasti ja varmasti, vaan aika nopeasti ja kiihkeästi. Tuntuu niin oikealta. Silti kaikki kestää (tietysti) kauemmin kuin olin ajatellut, valmistuminen tammikuun aikana on alkuperäisistä uhoiluista huolimatta jo haudattu haave. Jaksatteko odottaa? Minä melkein en. Viikonloppu oli mahtava. Painelin jo perjantaina Helsinkiin, heitin laukkuni hotellille ja syöksyin tapaamaan ystäviä. Drinkkejä, ruokaa ja vimmattua käsillä huitomista, loppuilta osaavan dj:n varmoissa käsissä. Niin hauskaa! Bas Basin viinibaari on muuten vielä ravintolaakin mainiompi, varsinkin jos parkkeeraa baaritiskille. Seuraavana aamuna lojuin voipuneena ja kylpytakkiin kääriytyneenä hotellin puhtaanvalkoisissa lakanoissa aamiaistarjottimeni vieressä ja etsin laiskasti puhelimestani edellisillan biisejä, kun ensin respasta soitettiin, että sun mutsis on täällä ja vähän ajan kuluttua tuli faija. Makasimme kuin nakkimakkarat rivissä ja kiistelimme politiikasta ja lounaspaikasta. Mutsi pölli huoneesta suihkulakin ja faija heitteli mutsia kirsikkatomaateilla. Olin tulla hulluksi. Olin joka tapauksessa jotenkin järkyttävän onnellinen kun lopulta istuin Hangon junassa, sekopäisen suloinen ja villisti tuoksuva kukkakimppu kaikkien muiden kamojen lisäksi varovasti kainalossa. Joistakin ystävistä vain saa niin paljon virtaa, että sitä kipinöi monta päivää. Ruokimme toistemme vimmaa, syötämme toisillemme …

Yö Matissen talossa

Tästä lumouduin tänään. Kun toinen maailmansota riepotteli Henri Matissen palvomaa Nizzaa, siirtyi hän muutamaksi vuodeksi (1943-1949) asumaan sisemmäksi Provencen sydämeen, Venceen. Kaunis kivirakennus sai nimen Le Rêve eli uni, unelma. Talossa oli viihtyisää ja rauhallista, pitkästä sairastelusta toipuva Matisse luomistuulella. Erityisesti häntä inspiroi (jokapäiväistä iloa tuottavan Rivieran valon lisäksi) ikkunan takana kasvava valtava palmu. Sen hän halusi vangita! Palmu innoittikin moniin découpage-töihin, joihin Matisse oli hurahtanut oltuaan kauan sairasvuoteen omana. Aika Villa Le Rêvessä poiki myös Vencen kyläläisille kauniin muiston: La Chapelle du Rosaire-kappelin kaikki yksityiskohdat itse rakennusta lukkunottamatta ovat Matissen käsialaa. Mutta se lumoutumiseni syy: sinä voit nykyään yöpyä siinä samassa, viehättävässä talossa! Villa Le Rêve on vuokrattavissa, ei tosin ihan vain yhdeksi yöksi, mutta viikoksi kerrallaan. Tilaa on peräti kahdelletoista taiteelliselle, ja ateljee-huoneita maalaustelineineen kolme. Palmut puutarhassa tuskin ovat enää samoja, mutta valo on… Päivän kirja: Henri Matisse, The Cut-Outs, EMMA-shop.

Peloton

Hei tuosta edellisen postauksen pelkolistasta tuli mieleeni, että aikomuksenani olikin vielä kertoa yksinmatkustamisen peloista ja pelottomuudesta. Ennen lokakuista Kreikkaan lähtöä mulla oli kaksi tosi isoa pelkomöykkyä: että asunnossa esiintyy hämähäkki ja että lukeminen loppuu kesken. Kärsin siis tosi törkeästä hämähäkkikammosta, jos joku ei vielä ymmärtänyt. Oikeastaan se koskee kaikkia ötököitä, mutta aivan eritoten hämähäkkejä. (Oikeastaan se koskee kaikkia yli kaksijalkaisia. Tai no en mä ihmisistäkään niin hirveesti…) Ja aivan turha sanoa mitään typerää ota se paperilla lasiin ja vie se pihalle läppää (hrrrrrrr), koska en kerta kaikkiaan pysty menemään edes kiväärinmitan imurinmitan päähän hämähäkeistä. En pysty mitenkään eliminoimaan mitään hämähäkkiä, koska en voi olla edes samassa huoneessa kyseisten karvajalkojen kanssa. Olen pelkoni takia hälyttänyt miehen töistä kotiin, soitellut Kukkoselle ja Paku-Villelle, herättänyt yöllä urhollisen lapsen ja repinyt virolaisen rakennusmiehen kadulta ja kauluksesta meille pelastushommiin. Ensimmäinen asia, jonka tein päästyäni perille Kalamatan asunnolleni, oli kipaista kadun yli kauppaan ja ostaa eniten rumia pääkallonkuvia sisältävää hyönteismyrkkyä. (Vaikka senkin kantama olisi tosipaikan tullen ollut mulle kyllä todellinen ongelma, mutta jotakin turvatoimia oli keksittävä.) Koko kuukauden aikana en nähnyt asunnossa …

Takaisin Kreikkaan

Hotelli Kourmas Leigh Fermorin talo Leigh Fermorin talon lahti Pouloksen taverna Sekatavarakauppa, Areópoli Horiatiki, jälleen, aina Hotelli Kourmas Leipomo, Areópoli Asiminan talossa Hotelli Kourmas Hotelli Kourmas Mystras Gythionin talon puutarhassa Iltauinti Kourmas ja Leigh Fermor. Ja Mani. Pouloksen taverna Pouloksen taverna Pieni kiukkuinen kissa On the road Asiminan talossa Kirjoittaminen takkuaa. Se ei johdu siitä, ettei olisi mitään sanottavaa, vaan siitä, että on sitä liikaa. Nupissa on ruuhkaa, tekstiä tulvii, se puuroutuu ja hajoaa avaruustomuksi ennen kuin ehtii näppäimistölle. Kuvia sen sijaan tästä hetkestä, tästä elämästä ei ole juuri ollenkaan. On niin pimeää päivin öin. Monta päivää päivittämätön blogi roikkuu ajatuksissa mukanani kuin kengänpohjaan takertunut vessapaperi ja nolottaa ihan yhtä paljon. Erityisen vaivaannuttavaa jostain syystä on ollut se, että päällimmäiseksi roikkumaan on jäänyt juuri tuo mariseva kirja-arvosteluni. Onneksi on Kreikka, josta on vielä tarinoita kertomatta. Ja kun aikansa matkapäiväkirjojaan ja suttuisia kuviaan selailee, saattaa käydä näinkin: olen yllättäen palaamassa jo kesäkuussa takaisin Kalamataan. Mutta ennen uusia seikkailuita nyt vielä matkamuistoihin. Peloponnesos koostuu siis kolmesta “sormesta”eli kapeasta niemestä. Keskimmäinen on nimeltään Máni ja nyt hurautamme sinne. …