All posts filed under: Matkat

Uneton matkalla Meksikoon

Meksiko tahtoo valvottaa minua edelleen. Juuri kun olimme saaneet päätettyä suurinpiirtein mihin koitamme osua kolmen viikon matkallamme, alkoi maa Meksikossa järistä. Se järisi Oaxacan osavaltiossa, järisi Pueblassa ja järisi jälkijäristyksineen pääkaupunki Méxicossa, ja juuri ne samat nimet olivat lukeneet lopullisessa matkasuunnitelmassamme. Peruskallio tärähteli, Richterin asteikko painui punaiselle, kerrostalot ropisivat maahan ja ihmiset heittivät henkensä. Me pysäytimme matkapuuhastelumme ja tuijotimme uutisia. Voi Meksikoa, voi ihmiskohtaloita… Onko järkeä lähteä, olemmeko vain jälleenrakennuksen tiellä, palloilemassa jaloissa kykenemättä olemaan avuksi? Vai onko sitten kuitenkin hullua olla lähtemättä? Maailmahan sheikkaa nykyään niin monin tavoin, absoluuttista turvallisuutta tavoittelevan olisi parasta pysytellä… no, vaikkapa Hangossa, joka sekään ei suinkaan ole kaikin puolin turvallista. Meksikolaiset itse toivovat, että matkailu ei lakkaa, tuloja tarvitaan. Lentoliput Ciudad de Méxicoon on nyt ostettu, majoituspaikat varattu. Kattaus on monipuolinen: airbnb-kämppä, pieni hotelli, taiteilijamajatalo, b&b. Suunnittelemme aikaerojen yli yhteyshenkilömme Sónian kanssa sähköpostitse siirtymiä, retkiä vesiputouksille ja ruokakursseja. Kirjoitan vihkoon kynä sauhuten museoiden ja ravintoloiden nimiä, tallennan linkkejä. Vetreytän espanjaani. Instagramista (rakastan sosiaalisia medioita juuri tämmöisistä syistä!) tutuksi tullut Yes More Please -ruokablogin Mariana (querida amiga mia!) lähettää eräänä iltana huikean …

Hotellielämää

Teille lienee käynyt matkan varrella selväksi, että pidän hotelleissa notkumisesta. Ymmärrän, että viehätys katoaa sukkelaan, jos hotellielämä käy työstä, mutta näin satunnaisena piipahtelijana olen edelleen tohkeissani pienistä shampoopulloista ja muhkeissa vuoteissa nautituista aamiaisista. Me vietimme viime viikonloppuna lemmenlomaa Helsingissä, siitä lisää myöhemmin. (Jos muistan, en ole palannut melkein mihinkään juttuun johon olen luvannut palata. Anteeksi. On ollut kiireitä.) Nyt haluan nimittäin kirjoittaa aiheesta, jonka olen meinannut toteuttaa joka kerta hotellivierailun jälkeen. Minähän olen tunnetusti krooninen ajattelija ja jopa superrentouttava hotellivierailu stimuloi pääni täyteen kysymyksiä ja pohdiskeluja, koskien hotellielämää. Löydän vaivattomasti itseni vatvomasta oikeita ja vääriä tapoja elellä hotellissa, ja mietin tietenkin myös legendaarista mitä muut minusta ajattelevat -soopaa, eli tässä tapauksessa mitä minusta ajattelee hotellinväki. Sillä jos jostain asiasta voi tehdä ongelman, niin minähän totta vieköön teen! Ja koska tyhmät kysymykset on tehty kysyttäviksi, soitin tuttavalleni, Klaus K -hotellin hotellipäällikkö Tero Thynellille. Anna: Tero, kerrohan, saako ne ihanat pienet shampoopullot, hoitoaineet, vartalovoiteet ja vanity kitit ottaa hotellista mukaansa? Ja ajatteleeko kerrossiivoja, että vitsi mikä pihi bitch täällä on kyläillyt, jos ottaa? Tero Thynell: Haha, siitä vaan, tottakai …

Ravintola aaltopellin alla – Kantoina

Vannon, tätä ravintolaa et löytäisi, jos et tietäisi. Keskiviikko- ja lauantaiaamuisin Kalamatan tori on täynnä menoa ja meininkiä, torikauppiaita riittää pitkään aaltopeltihalliin ja vielä uloskin moneen riviin. Mekkala on kakofoninen, hedelmä- ja vihannesröykkiöt runsaampia kuin missään koskaan. Haju on paikoin tyrmäävä. Tarjolla on kaikenlaista, elävistä kukoista taikoja tekevään salvaan, ammattilaiskauppiaiden kiillotetuista omenoista  aina vuorenrinteen mammoihin ja pappoihin pienine nyssyköineen. Mutta muina päivinä ja aikoina halliin ei oikein ole asiaa, se on kaupungin reunamilla, karu, ruma, raaka ja kaikuva. Siis ellei tiedä paremmin. Sisällä hallissa on nimittäin yksi Kalamatan parhaista ravintoloista. Kantoina on oikeastaan vain pieni viinibaari ja rivistö honkkeleita metallipöytiä ulkona betonilla. Se täyttyy iltaisin paikallisista hipstereistä vasta myöhään ja sitten meininkiä piisaakin DJ:n piiskatessa tunnelmaa. Kuten kuvista näette, me olimme joskus iltakymmenen aikaan vielä lähes keskenämme paikalla, tosin ruokailijan kannalta vallan sopivaan aikaan. Sitä paitsi usein (päivittäin?) vaihtuva ruokalista on kirjoitettu käsin kouluvihkoon, kreikkalaisin kirjaimin, joten on parempi, että henkilökunnalla on vielä aikaa kyykistyä pöydän viereen kertomaan mitä on tarjolla! Olen nyt kirjoittanut jo monta kertaa, että kreikkalaiset ovat ylpeitä omasta keittiöstään, ja jopa …

Limeni ja Areopoli

Lähdetään taas retkelle, kesäkuisen Kreikan alkupäiviin. Tyttäret olivat vielä ilonamme, ennen kuin sujahtivat takaisin Suomeen ja kesätöihin. Otimme viisistään suunnaksi myyttisen Manin, ja siellä Areopolin ja Limenin, lokakuun matkaltani tutut paikat. Majoituimme pieneen perhehotelliin, Kourmas Limeniin ja tällä kertaa älysin varausta tehdessäni kysyä päätyhuonetta. Mikä merinäköala pienelle merenlahdelle parvekkeeltamme  ja jopa suoraan sängynpäädystä avautuikaan! (Matkailijalle tiedoksi; tämä hotelli ei ollut mikään hieno hotelli, seudulla on paljon hienompiakin , mutta se on hyvä, rauhallinen ja siisti. Helppo. Messiniassa ja Manissa on uskomattoman hienoja majoituspaikkoja, joissa haluaisin vielä käydä. Voisinkin kerätä ne yhteen postaukseen teillekin tiedoksi, jos joku olisi alueelle suuntaamaassa? Kaikista hienoimmissa voi ainakin käydä lounaalla, tai ouzolla, jos ei ihan majoittua raaski.) Aamiaistarjottimen meille kantava kaunis, tumma nainen on käynyt Suomessa, Lapissa, ja rakastanut kaikkea näkemäänsä, kylmääkin. Eritoten kylmää! Ymmärrättekö te miten hienossa maassa te asutte, hän kuiskaa kunnioittavasti. Pöytä notkuu paksua jogurttia, tuoreita hedelmiä, erilaisia leivonnaisia. Vesi vieressämme on turkoosiakin turkoosimpaa, päivästä taas tulossa luotettavan aurinkoinen ja lämmin. Me nyökkäämme hiljaa. Lahdelma oli kokenut suuria mullistuksia sitten lokakuun. Rannoille rakennettiin kovaa vauhtia, komeaa ja kallista. …

Uuden ajan Odysseus – Patrick Leigh Fermorin talossa

Ystävät rakkaat. Nyt vien teidän taloon, johon sieluni olisi voinut saman tien asettua asumaan, jäädä lepattamaan tyhjiin huoneisiin, huokaukseksi rapistuviin ikkunanpieliin. Olin ajatellut säästää tämän jutun Kreikka-sarjan viimeiseksi, mutten malta. Patrick Leigh Fermor oli englantilainen sotasankari, kirjailija ja älykäs hurmuri, joka käveli läpi Euroopan, rakastui Kreikkaan, taisteli keikkalaisten rinnalla natseja vastaan Kreetalla ja kirjoitti mukaansatempaavia matkakirjoja ennenkuin matkakirjallisuutta vielä oli olemassakaan. Hän asettui lopulta reissuiltaan Kardamiliin, yksinäiseen Kalamitsin poukamaan, suunnitteli ja rakennutti vaimonsa kanssa kivisen talon ja asui siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 2011. (Hän tosin kuoli toisessa kotimaassaan Englannissa, 96-vuotiaana, polteltuaan noin 100 tupakkaa päivässä…) Hänen kirjojaan ei ole tietääkseni suomennettu, eikä hän ollut minullekaan tuttu, ennen kuin viime syksynä ryhdyin suunnittelemaan omaa kuukauttani Kreikassa ja lopulta päädyin lokakuuksi Kalamataan. Oikeastaan ensimmäinen kosketukseni häneen ei ollut itse asiassa kirjallisten ansioiden vuoksi ollenkaan, vaan elokuvallisten. Julie Delpyn ja Ethan Hawken elokuvatrilogian kolmas osa Before Midnight, eli Rakkautta ennen keskiyötä on osittain kuvattu talolla. Muistan ihastelleeni kuvauspaikkaa jo ensimmäisellä katsomisella, ja tietysti varsinkin sitten kun tiesin laskeutuvani melkein kulmille. (Kardamilistä on Kalamataan vain noin 30 km matka.) Kirjoitinkin silloin toiveestani …

Porvoon iloissa eli kaksi täydellistä ravintolaa alle vuorokaudessa

Yhtenä heinäkuisena viikonloppuna tapahtui suuria. Vanhempani täyttivät 70 vuotta. Isä ensin, ja äiti seuraavana päivänä. (Tästä lähes yhdenaikaisesta syntymisestä huolimatta he muistelivat, että ovat olleet yhden (1) kerran 48 vuoden yhteiselon aikana samaa mieltä jostain asiasta. Mutta mistä, sitä he eivät enää muista, tai eivät ainakaan ole samaa mieltä asiasta, josta olisivat olleet samaa mieltä.) Tapojensa mukaisesti juhlakalut saivat yhä laajenevista juhlimismietinnöistä jossain vaiheessa kesää kyllikseen ja ilmoittivat (tai mutsi ilmoitti), että mitään juhlia ei pidetä eikä haluta, mahdolliset väkisin annetut lahjat heitetään parvekkeelta alas, mutta puhelimella saa soittaa ja laulaa, jos ei pysty pidättelemään. Huh, ajattelimme me, Parkkonen ja minä. Meillä oli nimittäin vahingossa liput Red Hot Chili Peppersin keikalle juuri mutsin syntymäpäivän illaksi. Mutta emme me heitä ihan niin vähällä aikoneet päästää. Ensimmäisen syntymäpäivän aamuna lauloimme luurin täydeltä ja viisiäänisesti faijalle hämäysonnittelut, hyvästelimme kiireiset lapsemme ja ajoimme kahdestaan takakontti shamppanjasta hölskyen sankareiden mökille. Kolme tuntia myöhemmin laskettelimme mökin pihaan auton ikkunat auki, Papa was a rolling stonea naapureiden kauhuksi täysillä huudattaen, vain todetaksemme, että piha oli tyhjä ja tupa lukittu. Muutaman kautta rantain suoritetun puhelun …

Lomatalo Kreikasta?

”Tuntuuko susta, että me ollaan jotenkin uskottomia Ranskalle..?” ”Tietsä tuntuu, mä oon ajatellut tota tosi paljon!” Vaikka Ranska onkin henkinen kotini (juuri tänä iltana minulla on hirveä ikävä Cannesiin!), on Kreikkaan muodostunut jo vakava riippuvuussuhde: ”Tää on jotenkin ihan kreisiä, ja tätä täytyy saada lisää.” (Ja hei huomio, kun kirjoitan nyt ja täst’edes ”Kreikka”, tarkoitan useimmiten hädintuskin edes Peloponnesosta, ja sielläkin lähinnä Messeniaa ja joskus harvoin Mania, tai paikoin jopa vain Kalamataa. Enhän tietenkään tunne koko Kreikkaa.) Asettukaamme ensin jotakuinkin kartalle. Peloponnesos on Korintin kanavan eteläpuolelle jäävä valtava niemimaa, tavallaan siis mannerta, mutta käytännössä katsoen emämaasta irti, kevyttä kannasta lukuuonottamatta. Peloponnesos kurkottaa Joonianmereen haarautuen kolmeksi ”sormeksi”, joista Messenia kattaa kaksi. Messinia on siis Peloponnesoksen alueyksikkö, jonka pääkaupunki taas on Kalamata. Ateenasta Kalamataan ajaa noin 2,5 tunnissa. Mani taas on alueyksikkö Messeniasta itään, lyhyestä välimatkasta huolimatta hyvin erilainen, kiehtova kuin kuumaisema. Messeniaa on verrattu jopa Toscanaan, niin rehevää ja runsasta seutu on. Kaikki kasvaa ja kukoistaa, tuntuu kuin koko alue pursuaisi hedelmiä ja vihanneksia. Runsaudensarvi, taisin syksylläkin kirjoittaa. Vehreät vuoristomaisemat ja mutkittelevien teiden käännöksissä välkkyvät merinäköalat …

Pari sanaa kuumuudesta

En nyt mitenkään halua kiertää veistä haavassa, mutta taivas miten tämmöinen luotettava auringonpaiste voi ihmismieltä rentouttaa. Kesäkuu, ja tämä heinäkuun alkukin on oivaa aikaa Kreikassa lomailijalle. Vielä ei ole sietämättömän kuuma, paitsi niinä päivinä kun on. Ja aurinko paistaa varmasti. Jos edellisenä iltana päätät, että huomenna on rantapäivä, ei sen perään tarvitse koskaan sopertaa pelokkaasti sanoja  jos ei sada… Muistaakseni kerran on muuten satanut, viiden minuutin verran. Luonto varmasti tykkäisi enemmästäkin, mutta oliivipuut ja meikäkukkanen nauttivat lämmöstä. Vettä, pimeää ja kylmää on niin sanotusti ihan riittävästi omasta takaa. Mutta palataan vielä niihin päiviin, kun lämpötila kipusi yli neljäänkymmeneen. Tiedättekö, hassua, mutta se on tavallaan ihan sama kuin jos (kun) Suomessa on heinäkuussa 13 astetta ja sataa: kesälomasuunnitelmat menevät mönkään, etkä voi tehdä mitään muuta kuin istua sisällä ja pelata ristiseiskaa! Ihan sama! On aivan turha kuvitella koluavansa muinaista Messiniaa kun mittari tykittää +43. Mä otan pantin. No, voit tietysti herätä aikaisin ja mennä pariksi tunniksi rannalle ennen kuin kuumuus on korkeimmillaan. Aamuranta onkin ihana. Se on minun ja muiden mammojen uima-aikaa. Turkoosin Kalamatan-lahdelman Taygetos-vuoren kainalossa …

Sanoinko jo ruoka?

Ruokaa rakastava matkailija kiinnittää Kreikassa huomiota eritoten yhteen asiaan: kuinka periksiantamattomasti perinteinen keittiö pitää pintansa muun maailman ruokatrendien myllerryksessä. Ruokalistaa ei aina edes tuoda pöytään, sillä se on aina sama, mitä sitä ihmettelemään: kreikkalaista salaattia, grillattuja vihanneksia (tai riisillä täytettyjä), tsatsikia, papuja, villivihanneksia, souvlaki-vartaita kanasta tai possusta, kokonainen kala, mustekalan lonkero, pieniä sardiineja, jos Ahti suo… Sen kuin sanot vaan. Kaikki on huippusimppeliä. Ihan niin kuin Yaya (isoäiti) on aina tehnyt. Mausteilla ei leikitä. Hyvä, vihreä oliiviöljy, kuivatut, vuorilta kerätyt yrtit ja kuumakylkisen sitruunan mehu useimmiten riittävät. Vuokaemännän yllätykset pihapöydällä todistavat kaikessa yksinkertaisuudessaan samaa: puutarhassa odottaa meitä kolhiintunut muoviämpärillinen pulleita appelsiineja, kesäkurpitsoita ja muutama ruskea muna. Ja yhtenä aamuna ruskeassa saviastiassa itse tehtyä jogurttia! Toisaalta seuraan sivusta ravintoloissa kuinka seurueet tilaavat pöydän keskelle valtavia, kukkuraisia pikilia -lautasia, eli valikoimia, joissa on iso kasa ranskalaisia perunoita, erilaisia käristettyjä lihoja (tai joskus kaloja, friteerattuja), juustopalleroita, lihapullia, rapeaa possunnahkaa. Lautasen reunalla saattaa näön vuoksi olla silloin tällöin pari tomaatinlohkoa. Melko raskasta. Törmäsin Instagramissa ranskalaisten kirjaan Kalamata – La Cuisine, la famille et la Grèce. Kalamata-kirjan kirjoittajat ovat ruokaihmisiä siis muutenkin, heillä on …

Kerberoksen papupata

Kreikka alkaa hivuttautua ihon alle. Ensin kaikki on vähän vaikeaa, ahdistavaa ja jotenkin liikaa, ja sitten yhtäkkiä mistään ei saa tarpeekseen. Turkoosiin mereen on päästävä heti aamulla ja viimeiseksi illalla, kuumuudessa alkaa kellua ja kaikki alle kolmenkympin tuntuu haalealta. Vihreään paprikaan syttyy käsittämätön, jokapäiväinen himo. Kieli ja kirjaimet hahmottuvat salavihkaa, katukyltit, pakkausten kyljet, ruokalistat alkavat puhua, ja minä ymmärrän. Jotain taikaa täällä on, historian suhinaa. Kaikissa kreikkalaisissa kasvoissa kuvittelee näkevänsä tuhansien vuosien taakse, tavoissa ja tottumuksissa on edelleen kaikuja myyttisestä menneisyydestä. Kartasta puhumattakaan. Antiikin tarinat ja jumalolennot ovat edelleen läsnä, tummakulmainen äiti huutaa kädet lanteilla tyttöään pois uimasta: Afroditeeeeeee! Yhtenä iltana, kun Parkkonen on lähtenyt kamera olalla vuokraisännän kanssa ylös vuorille, appelsiinitarhoille, minä seison keittiössä ja laitan ruokaa. (Olen hukkua vihanneksiin ja hedelmiin, joita löydän oven ulkopuolelta joka kerta kun sen avaan. Ei auta, vaikka sanon, että meitä on enää kolme, emme millään saa tuhottua tynnyrikaupalla tilusten antimia, vaikka reippaita syömäreitä olemmekin.) Tällä kertaa valmistan papupaistosta ja pilkon minkä pienellä veitsennysällä kerkeän. Ovet ovat auki pihalle, on edelleen kolmekymmentä astetta, illansuussa. Säärissä tuntuu aurinko ja …