All posts filed under: Kulttuuri

Pieni ravintolalöytö Matissen ja Chagallin ystäville

Voi mikä suloinen pieni ravintolaosoite mulla onkaan teille antaa! Cimiezin kaupunginosa Nizzassa on kiehtova kävelehtimiskohde, ei pelkästään museoidensa takia, josta syystä tänne ylös, kauas keskustasta, yleensä noustaan. Cimiezissä kun sijaitsevat sekä Musée Matisse että Muśee Chagall. Kuin myös fransiskaaniluostarin hautausmaa, Matissen viimeinen leposija sekä Rooman vallan aikaiset kaupunginrippeet. Cimiez on rauhallinen ja hienostunut. Osa 1800-luvun villoista on kuin pieniä palatseja, ruusuköynnöksiä ja hedelmäpuita pursuaviin puutarhoihin on kiva kurkistella koristeellisten rauta-aitojen raosta. Museomatkalaisen on vain vähän vaikea löytää ruokapaikkaa näiltä kulmilta, kunnes nyt sekin ongelma on ratkaistu! Ravintola Côté Sud on kätkössä pienellä sivukadulla, joka putoaa vähän pääväylältä. Eikä itse ravintolakaan ole koolla pilattu, viileänä huhtikuisena päivänä puutarhan terassikaan ei ole vielä avoinna. Onnistumme (ilman pöytävarausta, me olemme maailman surkeimpia pöytävarauksentekijöitä!) ahtautumaan tupatentäyden, puheensorinan sakeuttaman ravintolan ovensuun pyöreään pöytään. Sitten vain tilailemaan liitutaululta. Olemme nälkäisiä kuin sudet, unohdamme kaikki raportoimisvelvollisuudet ja keskitymme muun muassa valokuvaamisen sijaan vain syömiseen ja toisiimme. Alkuun artisokkasalaattia, pääruoaksi päivän pihvi, suklainen jälkiruoka puolitetaan. Kaikki, myös leipomukset, on paikan päällä tehtyä, tuoretta, maistuvaa, raaka-aineet sesongin mukaan. Viineistä suurin osa on luomua, luomumunia saa ostaa myös mukaan. Vasta lipoessamme …

Outi Nyytäjä roihuaa

Ensimmäinen viesti mutsille, ja selvästikin oleellisin asia Ranskasta palattuani sisälsi monta huutomerkkiä: OUTI NYYTÄJÄ ON KUOLLUT!!!!!!!!!!!!!! Mutsi vastasi olevansa tietoinen tragediasta, mutta ei ollut halunnut informoida minua asiasta vieraaseen maahan järkytyksen minimoimiseksi. Niin suuri oli siis Outi Nyytäjän merkitys minulle. Kehnona teatteri-ihmisenä en voi väittää tuntevani Outi Nyytäjän dramaturgipuolta juuri lainkaan. Tai siis ylipäätänsä tietenkään koko tyyppiä. Mutta minulle Nyytäjä on pienten kolumniensa ja matkakirjojensa kautta eniten toisen kotimaansa Bretagnen napakka raportoija, ranskalaisuuden ja ihmisyyden pisteliäs mutta hellä analysoija, sopivan reipasotteinen ruokaihminen ja ehdottomasti jonkunlainen roolimalli. Minua joskus niin rasittaa pirteiden, rusoposkisten, helvetisti hiihtävien vanhusten ihannointi, siksikin Nyytäjä riemastutti. Hänessä oli tietynlaista rietasta elämänpaloa, häntä kiinnosti kaikki ja hän oli hyvin älykäs, turhamainen, klonkku ja vähän paheellinen. Nyt mietin vain miten Le Conquetin väki on ottanut kuolinuutisen vastaan. Olkiaan kohautellen, bof, varmaankin… Outi Nyytäjän loisteliaan muistokirjoituksen Hesariin kirjoitti Kirsikka Moring. Lue lisää: Outi Nyytäjä-fantasiat mainittu ainakin täällä, ja lempikirjat Maailman laidalla ja Heinäpaali roihuaa täällä ja täällä. Kuva: Kaleva, arkistokuva 2011, Mauri Ratilainen/com.pic 

Who says you have to follow the lines?

Tästä lumouduin tänään. Maailman muotitapahtumista villein (tai viilein), The Met Gala on taas juhlittu pakettiin näyttävin puvuin. Teemana The Metropolitan Museum of Artin Costume Institutissa pidetyissä bileissä oli tänä vuonna Comme des Garçons ja luojansa Rei Kawakubo. Kawakubon suunnittelijantyötä esittelevä näyttely avautuu museossa huomenna, toukokuun neljäntenä päivänä. Yksi juhliin valmistautuja ei täyttänyt somefiidejään viikkokausien valmistautumissessioilla kauneussalongeissa ja kuntokeskuksissa. Mitä nyt vain vähän värjäsi mustalla hiusvärillä näppejään, kiillotteli kenties kultahampaitaan ja veteli anteliaasti kajalia naamaan. Pariisilainen muotimimmi ja yöeläin Michèle Lamy 70 + on vaan niiiiin punk. Palvon. Lue lisää: Lamyn tyylinäytteitä esimerkiksi täällä. Aion hankkia kesäksi koko käsivarren täydeltä valtavia, kolhoja rannekoruja. Ja Michèlen Met-look, täällä. Commea, bien sûr. Kuva ja otsikko Antoherin artikkelista. Teksti: Olivia Singer, kuva: Chadwick Tyler  

Le Cannet

Maanantai, vaikkakin pääsiäismaanantai. Viikko käynnistyy maanantaina, oli se sitten pyhäpäivä tai ei, maanantaissa on maanantain imu. Nappaan läppärin syliin jo kuuden jälkeen, tungen pyykkejä pesukoneeseen, odotan, että kello olisi tarpeeksi parille puhelulle. Torstaina lähdemme Ranskaan, paitsi yksi, joka lähteekin keskiviikkona, ja sitä paitsi Islantiin, lentääkseen sitten perässä Nizzaan. Ilmassa on lähdön tunnelmaa. Matkalaukut läväytetään auki yläkerran lattialle, niihin lehahtaa vaatteita sitä mukaa kun pyykkikone jumppaa. Teen matkasuunnitelmia ja samaan aikaan yritän olla suunnittelematta liikaa. Tuntuu, ettei tekeminen ja näkeminen noilla nurkilla lopu koskaan, koitan luottaa siihen, että tämänkin jälkeen saan vielä palata. Jos nyt maltamme nauttia villasta, voisimme myös ottaa rauhassa naapurustoa haltuun. Ihan  Villa Le Menestrelin lähellä on Le Cannetin kaupunginosa, josta pidän enemmän kuin umpikauniista Mouginsin vanhastakaupungista. Ja Cannetissa sijaitsee ihana Musée Bonnard. Minulle tulee ranskalaisesta taiteilijasta Pierre Bonnardista (1867-1947) vähän mutkan kautta mieleen Carl Larsson. Bonnardin työt ovat aurinkoisia, värikkäitä, aiheet läheltä. Hänen maalauksissaan on usein perhettä, kotia, puutarhaa. Siis jos liikehdit Rivieralla, ja olet jo kolunnut kaikki kuuluisimmat museot, teekin pieni mutka Le Cannetiin ja Musée Bonnardiin. Ravintolavinkkinä kulmilla mainittakoon Le Café de la Place, …

Taiteilijatreffit Tammisaaressa

Tammisaaressa, Pro Artibuksen Elverketissä on 7.5. saakka esillä Talviklassikko -näyttely, jolla on meille erityinen merkitys. Hankolainen taiteilija Carl-Gustaf Lilius (1928-1998) nimittäin työskenteli aikoinaan talossa, jossa me nyt asumme, ja myös Parkkosen studio on Liliuksen entinen ateljee. Liliuksen veistosten varjot heiluvat näkymättöminä seinillämme, siveltimen vedot pyyhkivät ilmaa edelleen. Lilius oli valtavan tuottelias ja monipuolinen taiteilija, mutta myös hyvin edistyksellinen ihmisoikeusaktivisti. Hänellä olisi varmasti paljon sanottavaa meidän ajassamme. Oikeastaan kaikki, mistä hän puhui jo vuosikymmeniä sitten, on edelleen ajankohtaista, pakolaiskysymyksestä lähtien. Tammisaaren näyttelyä täydentävät pieni juliste- ja kirjanäyttely Hangon kirjaston galleriassa 10.-29.4. sekä Carl-Gustaf Lilius Seminaari 22.4. Seminaarin aiheena ovat Lililukselle tärkeät teemat kuten ihmisoikeudet, sananvapaus ja tasa-arvo. Lue lisää: Liliuksista, koko taiteilijaperheestä, olen kirjoittanut useasti ennenkin, esimerkiksi täällä. Carl-Gustaf Liliuksen elämäkerran kolmas osa on vastikään ilmestynyt. 

Joe le Taxi

Nostalgiatrippiä luvassa. Vanessa Paradis ja biisi Joe le Taxi keikuttivat ainakin minun ystäväpiiriäni 80-luvun lopussa. Kun hitti julkaistiin keväällä 1987 olin vielä nipin napin neljäntoista, ihan niin kuin Vanessakin. Kömpelöllä musiikkivideolla tanssahteli paitsi ihan meidän ikäisemme, myös ihan meidän oloinen tyttö; porkkanafarkut (nyt niiden nimi on mom jeans), valtava persikanvärinen college-pusero käärityillä hihoilla ja ylös asti napitettu kauluspaita. Tukassa viehkeä heitto, ilmeessä pientä kyllästyneisyyttä. Sitä viileää rakoa hampaiden välissä vain oli vaikea matkia… Joe le Taxi on nyt saatavilla 30-vuotisjuhlavinyylinä, ja tekisi painaa tilausnappulaa. Vanhojen aikojen (ja vaatteiden, ai että!) muistoksi. Mitä minä en löydä, sitä sinä et tarvitse: keltaistakin keltaisempi Joe le Taxi t-paita. Lue lisää: Stalkkasimme Vanessaa viime vuonna Cannesin elokuvajuhlilla. 

Tästä lumouduin tänään

Pariisilainen muotiliike, tai kuten perustaja Sarah Colette sanoo meeting place (josta-saa-kaikkea-ihanaa-mutta-vain-viiksikyniin-on-varaa) Colette juhlii paraikaa 20 vuoden taivaltaan kaiken kauniin ja trendikkään parissa jättiläismäisessä pallomeressä Musée des Arts Décoratifsin seinien suojissa. Rue de Rivolille ja installaatioon The Beach kannattaa sukeltaa nopeasti jos meinaa, kierrätettävät muovikuplat roudataan pois jo 25.3. jälkeen. Vapaa pääsy. Coletten sivun laitan myös usein myös “soimaan” kirjoitellessani, sillä itsehän en tietenkään osaisi valita niin coolia taustamusaa. Juuri nyt soi Samphan (No one knows me) Like the Piano.

Ihana satu

Hei mulla on ihan kauhea kirjoitusblokki jostain syystä päällä. Mutta täällä ollaan ja tunnen, että kirjaimet alkavat taas asettua pikkuhiljaa riviin. Päässä, paperilla, blogissa. Nyt vain huikkaan lyhyesti, että kävimme katsomassa Beauty and the Beast -elokuvan, ja olihan se ihan satumainen satu! Nautin täysillä, vaikka ikärajaksi asettaisin kyllä K45 koska se oli NIIN jännittävä. Huomaan myös tulleeni vanhaksi ja viisaaksi, kun minusta se hirviö oli paljon komeampi kuin se nuori ja vähän nössö prinssi karvapeiteen alla. Emma Watson on täydellinen Belle ja muutkin hahmot kertakaikkiaan mainioita. Ah kun mä tykkäsin! Palataan pian asioihin, kai se routa tämänkin kivilinnan ympäriltä taas sulaa, vaikka tänään iltapäivällä taivas paiskasikin niskaan vielä yhden lumipyryn.

Talk to me

Yksi ranskalaislempparini, elokuva Pieniä, valkoisia valheita (Les petits mouchoirs, 2010) on saamassa kuulemma jatkoa. Ilahduin. Ihana Marion Cotillard näytteli silloin vielä tuoreehkon poikaystävänsä Guillaume Canetin elokuvassa, joka kertoi pariisilaisesta ystäväporukasta lomailemassa Atlantin rannalla, Cap Ferrat’n niemennokassa. Kakkososaa odotellessa (jos sattuu olemaan Ranskassa…) voi käydä hihittelemässä superpariskunnan uusimmlle elokuvalle Rock’n’roll, jossa totuus ja taru sekoittuvat iloisesti kun Cotillard & Canet esittävät melkein itseään. Mikä on totta ja mikä keksittyä? Ikäkriisistä käynnistyvät tapahtumat kuulemma ainakin ovat tapahtuneet. Jean-Baptiste Mondinon kuvasarja (ohessa) on osa Rock’n’rollin promootiota, teemana siinäkin julkisuuden ja tähteyden kirot. Huhumylly parin ympärillä on jatkunut koko heidän suhteensa ajan milloin mistäkin syystä. Tuoreet otsikot ovat kevyemmästä päästä, näillä hetkillä toisen lapsensa saava pariskunta kisaa Instagramissa siitä kumpi saa julkaistua toisesta nolomman otoksen. Kuuntele: Yodelicen mielettömän kaunis biisi Talk to me soi yhdessä elokuvan Pieniä valkoisia valheita avainkohtauksista. Koko soundtrack löytyy Spotifystä elokuvan ranskankielisellä nimellä ja hauska lautatalo, jossa elokuvan ihmissuhdesoppa pyörii,  elle.fr -sivuilta. 

Vereslihalla

Hetkeen en ole nähnyt mitään niin vaikuttavaa kuin Elina Brotheruksen retrospektiivi Turun Taidemuseossa. Palvon. Rakastan kuvasarjaa Suites françaises, ajattelen koko ajan sitä yhtä kuvaa, jossa Brotherus istuu sykkyrässä tuolilla post-it lapuille kirjoitettujen ranskankielisten sanojen ympäröimänä. Lumoudun paluusta samoihin huoneisiin 12 vuotta myöhemmin,  12 ans après. Rakastan pysähtyneitä mutta latautuneita tunnelmia sarjassa Les Femmes de la Maison Carré, josta artikkelikuva Asperge (2015) on. Videokuvaa, valokuvaa ja kuvataidetta yhdistävä teos Artists at work yhdessä Jan Nevan ja Teemu Korpelan kanssa on nerokas, kuten myös klassista maalaustaidetta valokuvan kautta tarkasteleva The New Painting -sarja. Brotherus on uskomattoman lahjakas. Rakkauden loppuminen tulee kuvien pinnasta läpi, Model Studiesin omakuvat uivat pehmeässä maitomaisessa valossa, lammet ovat ihmeen vihreitä ja eksoottiset kukat valuvat ametistia.  Annonciation, kuvakertomus lapsettomuudesta on kamalan koskettava ja surullinen. Haluaisin nähdä kaikki sarjat kokonaan, jää nälkä. Näyttely kattaa vuodet 1998-2015, sarjoista on esillä siis tietysti vain osia. Vaikka Brotherusta olisi arvostanut ennenkin, tämmöinen läpileikkaus on lahja. Bravo. Osaisinpa kirjoittaa niin kuin Brotherus kuvaa: avoimesti, herkästi, pelotta. (Tai pelosta huolimatta.) Janoatko lisää? Elina Brotheruksen omien sivujen lisäksi kannattaa seurata hänen päiväkirjaansa Instagramissa. Näyttely Turun Taidemuseossa on esillä 21.5. saakka.